maanantai 6. toukokuuta 2019

Tyttöjen ja naisten ADHD ja ADD

Kuinka monta sellaista tyttöä tai naista olet tavannut, jolla on diagnoosina tarkkaavuushäiriö? Entä poikaa tai miestä? Jälkimmäisiä luultavasti enemmän – vaikka eroa AD(H)D-oireiden määrässä sukupuolten välillä ei joissain väestötutkimuksissa ole edes havaittu, kertoi väitöskirjatutkija, psykologi Veera Koponen MLL-säätiön Paimio-akatemian luennolla. Koposen mukaan nykyisin yleiset käsitykset ei tavoita sukupuolen ja iän vaikutusta oirekuvaan. Tyttöjen ja naisten AD(H)D on alidiagnosoitu, koska diagnoosikriteerit perustuvat pojilla tehtyihin tutkimuksiin. 


Miltä ADHD tytöillä näyttää?

Poikien oireita kuvaavat diagnoosikriteerit ovat ongelmalliset, koska tyttöjen ja poikien tarkkaavuushäiriöiden oirekuva liitännäisoireineen voi olla hyvin erilainen. ADHD:sta voidaan tunnistaa kolme esiintymismuotoa sen mukaan, täyttyvätkö sekä tarkkaamattomuus- että yliaktiivisuus-impulsiivisuuskriteerit (yhdistetty esiintymismuoto) vai pelkästään tarkkaamattomuuskriteerit (pääasiassa tarkkaamaton esiintymismuoto) tai yliaktiivisuus-impulsiivisuuskriteerit (pääasiassa yliaktiivinen tai impulsiivinen esiintymismuoto). Käytän jatkossa näistä kaikista nimeä ADHD, kuten nykyisin suositellaan. Tytöillä yleisin on häiriön tarkkaamaton esiintymismuoto (ADD:ksikin kutsuttu).

Tarkkaavuushäiriö on yleensäkin todella monimuotoinen ilmiö, joka näyttäytyy eri ihmisillä ja eri tilanteissa ja eri ikäkausina monin eri tavoin. Yleisimmin ADHD-oireeksi mielletyn koheltamisen eli ylikatiivisuuden ja impulsiivisuuden lisäksi tai sijasta se voi olla ali- tai ylikeskittyneisyyttä (eli totaalista uppoutumista johonkin asiaan). Se voi olla ärsykeherkkyyttä eli keskittymisen häiriintymistä helposti. Vireystason vaihtelu on yleistä; esimerkiksi aamulla voi olla lähes mahdoton päästä sängystä ylös, kun taas illalla vireystaso on niin korkea, ettei uni tule. Tyypillistä on myös alisuoriutuminen, mikä voi näkyä muuallakin kuin akateemisissa taidoissa, vaikka kotitöissä tai ihmissuhteissa. Addiktiot ovat myös tavallisia.

Lapsuudessa tytöillä näkyy vähemmän ADHD:n ydinoireita (eli ylivilkkautta ja impulsiivisuutta, mutta myös tarkkaamattomuutta). Sen sijaan tytöillä on enemmän mieliala- ja ahdistusoireita. Tytöt vaikuttavat kääntyvän sisäänpäin, kun taas pojat oireilevat ulospäin näkyvästi. Ehkä tästä kaikesta johtuen ADHD havaitaan tytöillä myöhemmin.

Nuoruudessa tytöillä on matalampi itsetunto kuin pojilla, joilla on ADHD ja muilla tytöillä, sekä suuremmat riskit päihteiden käyttöön, itsetuhoisuuteen, syömishäiriöihin ja hyväksikäytetyksi tulemiseen. Suhteet kavereihin ja vanhempiin ovat myös huonommat. 

Tytöillä on keskimäärin paremmat coping-keinot ja he pystyvät paremmin peittelemään oireitaan kuin pojat. Usein tytöt pystyvät kognitiivisten valmiuksiensa avulla selviytymään koulu- tai työpäivästä ilman että oireet näkyvät häiritsevästi, mutta sen jälkeen illalla eivät enää jaksakaan mitään tai oireet häiritsevät esimerkiksi levottomana käytöksenä. Tämäkin voi vaikeuttaa oikean diagnoosin tekemistä, jos uskotaan enemmän koulusta tullutta viestiä, ettei siellä ole mitään ongelmia. Silloin voidaan harhaanjohtavasti olettaa, että tytön oireilu iltaisin kotona johtuu kotioloista.

Myös rooliodotukset vaikuttavat yhä; tytön yliaktiivisuutta ei useinkaan ensimmäisenä oleteta ADHD:ksi, vaan joksikin muuksi (psykiatriseksi) häiriöksi. Usein tytöillä saattaakin olla liitännäisoireena esimerkiksi masennus, ahdistus tai uupumus, joka diagnosoidaan ensin, ja vasta myöhemmin saatetaan alkaa nähdä ADHD oireiden takana.


Aikuisten (naisten) ADHD



Aiemmin aikuisten ADHD on jäänyt hyvin vähälle huomiolle, sillä vasta vuonna 2013 julkaistussa mielenterveyden häiriöiden luokituksessa DSM V:ssä (The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fifth Edition) se tuotiin kunnolla esiin. Suomessa julkaistiin 4.4.2019 päivitetty käypä hoito -suositus, jossa ensimmäistä kertaa otettiin kantaa myös aikuisten tarkkaavuushäiriöihin. Asia on siis suurelle osalle lääkärikuntaa (ja muitakin ammattiryhmiä) vielä varsin vieras.

ADHD:n diagnosointi vasta aikuisena on monesta muustakin syystä haastavaa: lapsuuden asioita ei enää muisteta tarkasti, aikuisena oireet näyttävät erilaisilta ja niiden lisäksi on jopa kolmelle neljästä kertynyt joku liitännäishäiriö, joka vaikeuttaa ADHD-oireiden tunnistamista.  Kyseessä on kuitenkin aina lapsena alkanut häiriö, joka vain näyttäytyy eri tavoin. Pysyvimmät ongelmat ovat tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet, joista aikuisuudessa saattaa olla enemmän haittaa, kun ulkoista struktuuria ja tukea on tarjolla vähemmän kuin lapsuudessa. Esimerkiksi opiskelu peruskoulussa ja vielä lukiossakin on saattanut onnistua, mutta korkeakouluissa itsenäisen työskentelyn vaatimukset ovat liikaa.

Aikuiset ovat harvemmin motorisesti erityisen levottomia, mutta levottomuus saattaa siirtyä ”pään sisälle”. Myös ärsykeherkkyydessä voi olla eroa; lapset reagoivat enemmän ulkoisiin häiriötekijöihin, kun taas aikuisilla omien ajatusten polveilu hukkaa keskittymisen. Impulsiivisuus saattaa näkyä korkeassa riskinottohalussa.

Aikuisuudessa naisilla on edelleen vähemmän ADHD:n ydinoireita ja paremmat coping-keinot kuin miehillä, mutta he itse arvioivat haitat korkeammaksi kuin miehet arvioivat omansa. Monet naiset kokevat vanhemmuuden todella haastavana. Veera Koposen mielestä heillä on kuitenkin hyvät edellytykset vanhemmuuteen – varsinkin ADHD-lapsen vanhemmuuteen, koska he osaavat käyttää keinoja, jotka heillä itsellään ovat toimineet. Monella tarkkaavuushäiriöisellä naisella on myös erittäin hyvä itsereflektiokyky; kyky tunnistaa ongelmia ja puhua niistä.

Tätä jäin miettimään: millainen mahtaa olla ADHD-piirteisten naisten kyky tunnistaa omia vahvuuksia? Tämäkin teksti on ollut kovin häiriö-, oire- ja ongelmakeskeinen (koska se perustuu Veera Koposen luentoon, jossa hän ei ehtinyt omasta toiveestaan huolimatta puhua vahvuuksista paljonkaan). Ja yleensäkin ADHD:stä puhuttaessa useimmiten puhutaan sen aiheuttamista ongelmista, vaikka siihen liittyy paljon vahvuuksiakin.  Jos siihen liittyvät vahvuudet eivät ole tuttuja, niin suosittelen lämpimästi tutkimustietoon pohjautuva Anders Hansenin ”ADHD voimavarana” -kirjan lukemista (josta olen kirjoittanut täällä) – tai Frozen-elokuvan katsomista :) (lue elokuvasta lisää täältä).



P.S. Tämä kirjoitus perustuu luennosta tekemiini muistiinpanoihin, joten vastuu mahdollisista epätarkkuuksista on minun. Kannattaa ehdottomasti katsoa koko luento MLL:n YouTube-kanavalta tästä linkistä sekä lukea Veera Koposen ja Mervi Jehkosen artikkelin Naisen tarkkaavuushäiriö - lapsuudesta aikuisuuteen Duodecim-lehdestä (2019;135(3):283-8).

  
Avainsanoja: lasten / aikuisten / tyttöjen / naisten tarkkaavuushäiriö, tarkkaavaisuushäiriö, tarkkaavuus, tarkkaavaisuus, tarkkaamattomuus, keskittyminen, keskittymisongelmat, keskittymättömyys, neuropsykiatria, neuropsykologia, ADHD-diagnoosi, ADD-diagnoosi

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Miksi hän heittää?


Kerran luennollani eräs autismikirjon lapsen äiti kertoi lapsensa heittelevän jatkuvasti esineitä; sellaisiakin, jotka särkyessään ovat vaaraksi lähellä oleville, ja vielä nauravan päälle. Heittelystä aiheutui paljon harmia perheen arjessa ja koulussakin. Keskustelu aiheesta jäi tuolla luennolla ajan puutteessa kesken, mutta jäin miettimään tuota lasta.

Aikuisten näkökulmasta tavaroiden heittäminen on tosi ongelmallista, eikä vaarallisten esineiden heittämistä tietenkään pidä sallia. Mutta tärkeää olisi tietää, miksi lapsi heittelee ja mitä se hänelle itselleen merkitsee.

Heittääkö hän siksi, että heittäminen on hauskaa? Jos, niin mikä siinä on hauskaa; sekö, että saa käyttää voimiaan ja nähdä, minne asti esine lentää? Vai heittämisestä seuraavat äänet? Vai jokin ihan muu? Pienten autismikirjon lasten toiminnan merkityksiä tutkinut Susan L. Spitzer (2003b) on kuvannut artikkelissaan sitä, miten esimerkiksi hiekan heittämiseen voi olla eri lapsilla eri syyt: toiselle merkitys on esteettinen; hän haluaa nähdä, miten hiekkapöly leijailee kimaltelevana auringossa. Toinen taas tutkii heittämällä hiekan ja muiden materiaalien fysikaalisia ominaisuuksia.  Materiaalien, tilavuuksien ja lukumäärien tutkimisesta muiden silmissä älyttömällä toiminnalla kertoo myös Kristine Barnett (2013), jonka puhumaton autistinen pikkupoika aina tyhjensi lattialle muropaketin, jos vain sai sen käsiinsä. Yhdeksänvuotiaana poika alkoi sitten kehittää astrofysiikan teoriaa ja 12-vuotiaana hän alkoi saada palkkaa kvanttifysiikan tutkijana.

Vai haluaako hän heittämisellä saada aikaan tunnereaktiota aikuisissa?  Autismikirjolla oleva Iris Johansson kertoo omaelämäkerrassaan (2007) siitä, miten lapsena kaikki tunteet ihastuttivat häntä.

Tavallaan minulle oli tarpeen, että joku oli tunteiden vallassa, millaisten tahansa, jotta itse voisin olla läsnä ja mukana tavallisessa elämässä. Muussa tapauksessa jouduin omaan maailmaani ja olin kaukana inhimillisestä vaikutuksesta ja kontakteista ---. En koskaan ymmärtänyt, että ihmiset jakoivat tunteet myönteisiin ja kielteisiin. Koska en itse kokenut tunteita, uskoin, että kummankinlaiset olivat yhtä hyviä.

Vai olisiko heittäminen lapselle pahan olon ilmaisua? Vaikka lapsi nauraisi heittäessään, ei voi olla varma, että hänellä on hyvä fiilis. Siksi olisi tärkeä havainnoida, millaisissa tilanteissa heittämistä tapahtuu. Mitä sitä ennen puhuttiin tai tehtiin? Oliko tilanne rauhallinen vai hermostuttava? Oliko tilanteessa lapsen hermoja raastavia aistiärsykkeitä; ääniä, heijastuksia, hajuja, liike- tai tuntoaistimuksia, jotka voivat ”teljetä ajatukset” ja saavat lapsen yrittämään ”tuntea kehonsa” toiminnan kautta, kuten Portia Iversen (2008) kertoo kirjassaan erään autismikirjon pojan kuvanneen.

Vai oliko tilanteessa päinvastoin jotain lapselle mukavaa, josta hän innostui ja osoitti sitä ryhtymällä heittelemään? Ehkä lapsi halusi osallistua johonkin, mitä muut tekivät, mutta ei saanut kehoaan toimimaan järkevästi - kuten japanilainen Naoki Higashida, jolla on autismi, selittää monia kummalliselta näyttäviä toimintojaan 13-vuotiaana kirjoittamassaan kirjassa (2016).

Sekin on hyvä huomioida, että heitteleminen voi eri tilanteissa johtua eri asioista. 

Joka tapauksessa heittäminen on tämän lapsen tapa ilmaista jotain, ja meidän aikuisten pitäisi keksiä, mitä se voi olla. Jos se johtuu pahasta olosta, meidän pitäisi tehdä pahan olon aiheuttajalle jotain. Jos taas heittäminen on lapsesta hauskaa, niin voisimmeko osallistua siihen hauskuuteen? Voisimmeko etsiä tai järjestää tilan, jossa saa turvallisesti heitellä? Ja sitten heitellä yhdessä lapsen kanssa, jäljitellä hänen toimintaansa ja sitä kautta ehkä jossain vaiheessa keksiä, mikä siinä hänelle tuottaa iloa. Sitä samaa iloa voisi sitten yrittää tarjota hänelle muissakin toiminnoissa, jotka voisi turvallisesti toteuttaa normaalissa arjessa.

Suosittelen kaikille autismikirjon lasten ja aikuisten kanssa eläville ja työskenteleville tässä kirjoituksessa mainittuja kirjoja ja muitakin (esimerkiksi Temple Grandinin, Dawn Prince-Hughesin ja Donna Williamsin omasta elämästään kirjoittamat kirjoja), jotka löytyvät tämän blogin kirjallisuutta-välilehdeltä tieteellisten lähteiden jälkeen otsikolla ”tarinoita elävästä elämästä”. Niistä löytyy paljon sellaisia huomioita, joita tieteessä ei ole vielä ehditty tutkia. Tai ei ole osattu tutkia – johtuen mahdollisesti siitä, että on jumituttu tietynlaisiin tieteenfilosofisiin lähtöoletuksiin ja siitä johtuen vääränlaisiin menetelmiin (kuten aiemmassa kirjoituksessani täällä kirjoitin).

Tieteellisistä tutkimuksista suosittelen ennen kaikkea Susan L. Spitzerin (2003a, 2003b) ja Naomi Winstonen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksia. Niissä osoitetaan se, että jos halutaan ymmärtää jotain toisen (mahdollisesti hyvin eri tavalla elämää havainnoivan ja käsittelevän, kuten autismikirjolla olevan) ajatuksia, pitää yrittää tarkastella asioita hänen näkökulmastaan ja hänelle sopivilla tavoilla. Usein se näkökulma voi löytyä menemällä konkreettisesti lapsen silmien tasolle ja katselemalla maailmaa sieltä, tai yrittämällä tehdä jotain asiaa aivan samalla tavalla kuin lapsi tekee.

Kaikista lapsista ei tule kvanttifyysikoita, mutta jokaisen pitäisi saada kasvaa parhaaksi omaksi itsekseen. Siihen me kaikki tarvitsemme toisten apua, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Onnellisia ne ihmiset, joiden ympärillä on sellaisia toisia, jotka jaksavat nähdä vaivaa ymmärtääkseen meidän kummallisuuksiemme merkityksiä ja tukeakseen meitä eteenpäin (vaikka se joskus on tosi, tosi vaikeaa). Ja jos eivät meinaa jaksaa tukea, niin osaavat hakea apua jaksaaksensa niin kauan kuin on tarpeen.  Koska kenenkään ei kuuluisi joutua pärjäämään tässä maailmassa yksin.  Ei sen, joka heittelee tavaroita, eikä hänen läheistensä. 


P.S. Huhtikuu on autismitietoisuuden kuukausi. Olen kirjoittanut tähän blogiin viisitoista autismikirjoon liittyvää tekstiä. Ne löytyvät klikkaamalla sivun oikean reunan tunnistelistasta kohtaa Autismin kirjo – tai tätä linkkiä: ¸ http://lastentahden.blogspot.com/search/label/autismin%20kirjo . Huomaa, että kaikki eivät mahdu yhdelle sivulle, vaan klikkaamalla sivun alalaidasta kohtaa ”vanhemmat tekstit”. Niitä saa mielellään jakaa eteenpäin, jotta autismitietoisuus lisääntyisi. Mahtavaa olisi, jos täällä blogissakin aiheesta syntyisi keskustelua.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Liian paljon oikeuksia?


”Niillä on jo nytkin liian paljon oikeuksia”, tuhahti eräs, jolle tarjosin tuota kuvassa olevaa julistetta Educa-messuilla Lapsen oikeuksien viestintäverkoston ständiltä mukaan otettavaksi. Eikä hän ollut ainoa, joka jotain tämän suuntaista sanoi. Harmi, että olin liian hidas jatkamaan tuosta keskustelua, kun kysymykset tulivat mieleen vasta jälkikäteen. Mutta ehkäpä täällä blogissa syntyy se keskustelu!

Heitän nyt kuitenkin joitain arvauksia, mitä tällaisen kommentin takana voisi olla. Ehkä aikuinen, joka näin sanoo, kokee, että lapset tai nuoret ovat liiankin paljon äänessä silloin, kuin ei saisi olla, tai sellaisella tavalla, joka ei ole suotavaa. Ja niin onkin, ettei lapsen oikeuksilla pidä perustella huonoa käytöstä. Ei lapsen oikeus tulla kuulluksi tarkoita sitä, että hän saa sanoa mitä vain ja milloin ja missä vain. Aikuisen velvollisuuksiin kuuluu sekä asettaa rajat että huolehtia siitä, että lapset kykenevät niitä noudattamaan. 

Mutta aikuisen velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää syyt lapsen huonon käytöksen takana. Ilmaiseeko lapsi sillä turvattomuutta, kun aikuinen ei ole pystynyt pitämään kiinni rajoista TAI pitää niistä liian kovaa kiinni eikä ymmärrä, että ne ovat tälle lapselle liian vaativat? Vai onko lapsella muusta syystä paha olla?   

Toinen useampaan kertaan kuultu kommentti oli se, että juurihan nämä asiat marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla käsiteltiin, ja kyllä se meidän koulun lapsen oikeuksien vastaava sitten taas ensi marraskuussa niistä laittaa meille materiaalia. Tästä kommentista kuulee, ettei lasten oikeuksia ole oikein sisäistetty asiaksi, joiden pitäisi näkyä ja toteutua vuoden jokaisella viikolla, jokaisena päivänä, jokaisessa lapsen kohtaamisessa ja jokaisessa lapsia koskevassa valinnassa.

Mutta onneksi sentään tällaiset kommentit olivat vähemmistönä. Tosi moni ilahtui, kun jaettiin tietoa ja materiaalia näin tärkeästä asiasta, ja nuo mainitut julisteetkin olivat haluttua tavaraa. Erityisesti minua ilahdutti kaksi niihin liittyvää kommenttia. Eräs murrosikäisten kanssa työskentelevä opettaja aloitti:”Tuon julisteen kun laittaisi seinälle, niin kyllä saisi kuulla…”, mutta jatkoi:”Laitanpa tosiaan, sitten ainakin syntyy keskustelua!” Siinä vasta siviilirohkeutta!  

Julisteen otti mukaansa myös eräs, joka sanoi sen olevan kotona seinällä hyvä muistutus hänelle itselleen, että muistaisi omia lapsiaan kuunnella. Tällaista äitiä ihailen suuresti. Hän on valmis haastamaan itsensä siellä, missä se on vaikeinta: arjen kiireissä, lähimpien kanssa, väsymyksen keskellä. Mutta uskon, että hän saa todella paljon, jos ottaa tämän muistutuksen myös etuoikeutena itselleen: hänellä on etuoikeus keskittyä kuuntelemaan lastaan, rakkaintaan; nähdä ja kuulla, miten ihana ihminen tuo lapsi on, nauttia hänen seurastaan. Hänellä on mahdollisuus oppia ymmärtämään lapsensa tapaa nähdä maailma – tai ainakin ymmärtää, että se on erilainen kuin hänen itsensä. Hän voi saada iloa nähdessään, miten hyvää lapselle tekee saada tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on. (Ja siihenhän lapsilla on oikeus; se on ensi syksyn lapsen oikeuksien viikon teemakin).

Voiko lapsilla olla liikaa oikeuksia? Sanoisin, että oleellista ei ole niinkään määrä, vaan laatu. Vääränlaisia oikeuksia lapsille ei pidä antaa – esimerkiksi oikeutta vahingoittaa itseään tai toisia. Joku siellä Educan ständillä kyselikin lasten velvollisuuksien perään. Ja tiedättekö, lapsella on myös oikeus (artikla 29) oppia olemaan vastuussa omista teoistaan - silloin kun hän siihen kykenee. Meidän aikuisten vastuulla on opettaa niitä asioita, jotka mahdollistavat lapsen kykenemisen sekä varmistaa, että ympäristö mahdollistaa sen (eikä esimerkiksi häiritse lapsen keskittymistä liikaa).

Mutta miksi lapsilla on niin paljon oikeuksia? Lasten oikeuksien sopimuksessa (joka täyttää tänä vuonna 30 vuotta!) niitä on peräti 54 artiklan verran. No, lapsethan eivät valinneet syntyä tähän maailmaan, vaan aikuiset valitsivat heidät mukaan elämäänsä. Joten aikuiset ovat vastuussa siitä, että lapset voivat hyvin. Ja jos lasten oikeudet toteutuvat alusta alkaen kaikissa heidän elinympäristöissään, he voivat hyvin. Ja kun lapset voivat hyvin, siitä hyötyvät kaikki: kuten taloustieteen nobelistin James Heckmanin tutkimustulokset kertovat, rahan sijoittaminen pienten lasten hyvinvointiin antaa koko yhteiskunnalle suuren hyödyn. Eli lasten hyvinvoinnilla on välinearvoa, mutta vielä tärkeämpää on muistaa sen itseisarvo eli arvokkuus sellaisenaan, eikä välineenä johonkin.


P.S. Julisteen ja muitakin viime vuoden lapsen oikeuksien viikon kampanjaan materiaaleja voi kuka tahansa tulostaa täältä. Uudet materiaalit tulevat sivuille syyskuussa.

P.S. 2. Jotta vanhemmilla ja lasten kanssa työskentelevillä olisi aikaa, voimia ja muita resursseja toteuttaa lasten oikeuksia, tarvitaan yhteiskunnassa lapsia, perheitä ja lapsi- ja perhepalveluita tukevia ratkaisuja ja lapsistrategiaa, jota todella noudatetaan. Tarvitaan sitä, että vaaleissa JA vaalien jälkeen pidetään meteliä perheiden hyvinvoinnista ja lasten oikeuksista.  Lisätietoa Ääni lapselle -sivustolta! 

****** 

Avainsanoja: lapsen oikeudet, lasten oikeudet, lapsen oikeuksien sopimus, lapsen oikeuksien viikko,   lasten velvollisuudet, aikuisten velvollisuudet, lasten hyvinvointi, lapsen etu, oikeus tulla kuulluksi, lasten kuuntelu, rajojen asettaminen,