Kuntootus kohalleen - lapsen ja nuoren hyvä kuntoutus
-koulutuksesta Kuopiosta riittäisi vaikka mitä kirjoitettavaa. Nyt tartun
kuitenkin vain yhteen mieleen jääneeseen ajatukseen. Kuntoutussuunnitelmasta
joku on kuulemma sanonut näin: ”Kuntoutussuunnitelmassa lapset pitää palauttaa
vanhemmilleen.”
Ensimmäinen ajatus oli, että onpa hyvin sanottu. Ja onkin
- jos käytäntö on sellainen, että arviointia varten ammattilaiset ovat
”omineet” lapset itselleen tavalla tai toisella. Siinähän käy helposti ihan
huomaamattakin niin, että lapset muuttuvat ikään kuin sairaalan lapsiksi
astuttuaan sisälle osaston ovista. Sairaala on useimmille vanhemmille vieras
paikka ja ehkä vähän pelottavakin, eikä siellä oikein voi tietää, miten kuuluu
käyttäytyä. Jos sitten terhakkaat ammattilaiset ottavat heidän lapsensa
ystävällisesti huomaansa, niin vanhemmille ei ehkä jää muuta vaihtoehtoa kuin
pysyä hieman syrjässä.
Lapsen ottaminen sairaalan lapseksi voi kuitenkin olla
myös vähemmän konkreettista. Lapsi voidaan omia vain tiedollisellakin tasolla niin,
että ajatellaan ammattilaisilla olevan se oleellisin lasta koskeva tieto. Tällöin
kuntoutussuunnitelman kautta lapsi ja häntä koskeva tieto pitäisi tosiaankin
palauttaa vanhemmilleen.
Mutta entä jos lasta ja häntä koskevaa asiantuntemusta
ei alun perinkään otettaisi pois vanhemmilta ja lapselta itseltään? Entä jos
arviointiprosessin alussa ammattilaiset menisivätkin perheen luokse? Mieluiten
ihan oikeasti sinne perheen kotiin ja arkeen, tai sitten edes sillä
tiedollisella tasolla: kysymään perheeltä, miten he lapsen ja tilanteen
näkevät, mitä toivovat, miten ymmärtävät, mitä pelkäävät. Ammattilaiset
menisivät ja tarjoaisivat itsensä ja oman osaamisensa perheen käyttöön - sen
sijaan, että ottaisivat lapsen kuntoutusjärjestelmän käyttöön, sairaalan lapseksi.