tiistai 1. joulukuuta 2015

Mitä lapsi haluaa?

Jostain syystä päässäni pyöri tällainen lause: mitä lapsi haluaa? Mietin, mihin se oikein liittyi ja päätin selvittää asian googlaamalla (kuten jokainen kunnon tutkija tietysti ensimmäisenä tekee;). Tajusin sekoittaneeni ajatuksen siihen elokuvan nimeen: Mitä nainen haluaa. Nimittäin netissä kukaan ei tunnu erityisen kiinnostuneelta siitä, mitä lapsi haluaa, eihän hakukoneen automaattinen lauseiden täydentäjä edes ehdota sitä. Sen sijaan jos kirjoittaa hakukenttään ”mitä mies”, niin kone ehdottaa haluamista ihan ensimmäisenä…

Lausetta ”mitä lapsi haluaa” ei sellaisenaan siis edes löydy netistä. Toki siellä aihepiiristä puhutaan, mutta jostain syystä kyse näyttää aina olevan ensisijaisesti siitä, että lasten haluamiset ovat jotenkin ongelmallisia – kun ne eivät halua sitä, mitä aikuisten mielestä pitäisi (Miksi lapsi haluaa kaiken? Mitä jos taapero ei suostu nukkumaan? Mitä tehdä, jos lapsi ei halua kouluun?). Eli oikeastaan puhutaan siitä, mitä aikuinen haluaa.

Se, mitä lapsi haluaa ja miten siihen haluamiseen suhtaudutaan, on kuitenkin lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä tärkeä kysymys. Itse olen pohtinut sitä tutkimukseni myötä erityisesti kuntoutushoitotyön näkökulmasta. Kuntoutushan on sitä, että autetaan ihmistä rakentamaan elämästään hyvä elämä. On aika absurdia, jos lapselta itseltään ei kysytä, millainen elämä hänen mielestään olisi hyvä. Eihän se tarkoita varsinkaan pienen lapsen kohdalla sanallista tivaamista, että mitäs nyt oikein elämältäsi haluat, vaan lapsen kuuntelua kaikilla aisteilla ja kaikissa hänelle merkityksellisissä asioissa; sen havainnoimista, mistä tämä lapsi nauttii, mikä hänelle on tärkeää, missä hän on hyvä – niiden suuntaan hän varmaankin haluaisi elämäänsä ohjattavan.

Tämä kai täytyy kuitenkin aina tästä aiheesta puhuttaessa lisätä: kuuntelu ei tarkoita sitä, että pitäisi antaa lapsen päättää kaikesta. Se tarkoittaa lapsen näkökulman ottamista tosissaan ja sen hyväksymistä, että se voi olla erilainen kuin oma. Se tarkoittaa lapselle sopivien keinojen (esimerkiksi leikin, sadutuksen tai kuvien) käyttämistä kommunikoinnissa, jotta lapsella aidosti olisi mahdollisuus tuoda näkökulmaansa esiin.  Ja mitä muuta se tarkoittaa – siitä voitte lukea useista Lasten asialla 2/2015 -lehden jutuista.

(Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 20.11.2015 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tämänkertaisessa numerossa on oman tutkimukseni tuloksista kirjoitus Miten eri ajatusmallit näkyvät lasten kuntoutushoitotyön käytännössä? Kannattaa lukea myös TtM Tiina Marttilan tutkimuskatsaus aiheesta  Lasten kokemukset ja osallisuus sairaalassa. Lisäksi lehdestä löytyy kertomuksia lastenneurologian hoitotyön arjesta sekä luku- ja linkkivinkkejä. Lehden jutuista saa mielellään keskustella ja antaa palautetta täällä blogissa tai lehden kotisivulla!)

maanantai 16. marraskuuta 2015

Saat olla vielä pieni

Hei pikkuinen!

Kyllä saat olla vielä pieni.
Kyllä saat nukkua vieressä.
Saat tarvita aikuista turvaksi.
Ei tarvitse pärjätä yksin.
Ei aikuistenkaan tarvitse.
Sitä voisimme oppia sinulta:
Uskallusta tarvita toista ihmistä.


P.S. Jokaisella lapsella on oikeus saada erityistä suojelua. Tutustu uuteen Lapsen oikeudet-sivustoon. Perjantaina liputetaan lasten oikeuksien kunniaksi!

P.S. 2 Jokaisen lasten kanssa työskentelevän pitäisi lukea vasta päivitetty Lasten kaltoinkohtelun tunnistamisen tehokkaat menetelmät sosiaali- ja terveydenhuollossa


maanantai 2. marraskuuta 2015

Sairaalan lapset


Kuntootus kohalleen - lapsen ja nuoren hyvä kuntoutus -koulutuksesta Kuopiosta riittäisi vaikka mitä kirjoitettavaa. Nyt tartun kuitenkin vain yhteen mieleen jääneeseen ajatukseen. Kuntoutussuunnitelmasta joku on kuulemma sanonut näin: ”Kuntoutussuunnitelmassa lapset pitää palauttaa vanhemmilleen.”

Ensimmäinen ajatus oli, että onpa hyvin sanottu. Ja onkin - jos käytäntö on sellainen, että arviointia varten ammattilaiset ovat ”omineet” lapset itselleen tavalla tai toisella. Siinähän käy helposti ihan huomaamattakin niin, että lapset muuttuvat ikään kuin sairaalan lapsiksi astuttuaan sisälle osaston ovista. Sairaala on useimmille vanhemmille vieras paikka ja ehkä vähän pelottavakin, eikä siellä oikein voi tietää, miten kuuluu käyttäytyä. Jos sitten terhakkaat ammattilaiset ottavat heidän lapsensa ystävällisesti huomaansa, niin vanhemmille ei ehkä jää muuta vaihtoehtoa kuin pysyä hieman syrjässä.

Lapsen ottaminen sairaalan lapseksi voi kuitenkin olla myös vähemmän konkreettista. Lapsi voidaan omia vain tiedollisellakin tasolla niin, että ajatellaan ammattilaisilla olevan se oleellisin lasta koskeva tieto. Tällöin kuntoutussuunnitelman kautta lapsi ja häntä koskeva tieto pitäisi tosiaankin palauttaa vanhemmilleen.

Mutta entä jos lasta ja häntä koskevaa asiantuntemusta ei alun perinkään otettaisi pois vanhemmilta ja lapselta itseltään? Entä jos arviointiprosessin alussa ammattilaiset menisivätkin perheen luokse? Mieluiten ihan oikeasti sinne perheen kotiin ja arkeen, tai sitten edes sillä tiedollisella tasolla: kysymään perheeltä, miten he lapsen ja tilanteen näkevät, mitä toivovat, miten ymmärtävät, mitä pelkäävät. Ammattilaiset menisivät ja tarjoaisivat itsensä ja oman osaamisensa perheen käyttöön - sen sijaan, että ottaisivat lapsen kuntoutusjärjestelmän käyttöön, sairaalan lapseksi.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kuka on vammainen?


Tässäpä TV-sarja, jota kannattaa seurata: Ootsä joku vammainen? Yle Femmalla sunnuntaisin klo 18.30 syyskuun lopulta lähtien – ja onneksi  myös Yle Areenalla 30 päivää.

Sarjassa toimittaja Peter Al Fakir tapaa ihmisiä, joilla on fyysinen, psyykkinen tai älyllinen toimintarajoite, joka vaikuttaa elämään ja muiden suhtautumiseen. Hän ymmärtää, että haastateltavilla pitää olla kärsivällisyyttä hänen suhteensa, kuten hän itse sanoo:

"Minulla ei ole aavistustakaan, millaista on elää toimintarajoitteen kanssa – olen siinä mielessä itsekin vähän vammainen."

Ensimmäisessä jaksossa toimittaja kysyy, miten lievä kehitysvammaisuus vaikuttaa jakson päähenkilön Ankin elämään. Mutta ei Ankilla ole sen kanssa mitään ongelmaa. "Se vain on. Niin kuin seeproilla raidat."

Toimittaja: Oletko ajatellut millaista olisi, jos sinulla ei olisi kehitysvammaa?
Anki: No sitten minulla ei olisi sitä. Se joko on tai sitä ei ole. Se on kuin hiusten tai silmien väri, se vain on.
Toimittaja: Joku voi sanoa sinua hulluksi.
Anki (nauraa hyväntahtoisesti): Sitten kysyn mikä luulet itse olevasi? --- Kaikilla viiraa välillä päästä. Normaaliutta on monenlaista. Lehdistä saa lukea, että normaalitkin ihmiset tekevät jos jonkinlaisia tyhmyyksiä.

Siinäpä hyvä lähtökohta keskusteluille vammaisuudesta, erilaisuudesta ja normaaliudesta. Ankin asenteesta olisi monella meistä opittavaa, hän kun hyväksyy itsensä lisäksi muutkin sellaisina kuin ovat.

Mielestäni toimittajallakin on hyvä asenne. Hän uskaltaa kysyä ihan lapsellisesti kaikkea, mitä mieleen tulee. Välillä vähän tyhmiäkin ehkä, mutta hänelle sen suo – hänhän on vilpittömästi kiinnostunut haastateltavistaan ja ymmärtää, ettei käsitä kaikkea, mitä heidän elämäänsä kuuluu; siksi täytyy kysyä. Hän elää mukana päähenkilön elämässä, jännittää ja iloitsee, kulkee hetken aikaa samaa matkaa.

Tätä sarjaa kannattaa seurata kaikkien ihan tavallisiksi itsensä kokevien ihmisten. Varsinkin niiden, joita vammaisuus ei kiinnosta. Tämä kun on sarja ihmisistä, joista jokaisella on mielenkiintoinen tarina. Hyviä keskustelunaiheita se tarjoaa niin lasten kuin aikuistenkin kasvatukseen ja koulutukseen. Vammaisille lapsille, aikuisille ja heidän läheisilleen suosittelen myös katsomista ja aiheesta keskustelemista (onhan tutkimuksessa todettu, että joidenkin lasten kanssa ei ole koskaan puhuttu vammaisuudesta - Kelly 2005). Ja  vammaisten ihmisten kanssa työskenteleville ammattilaisille suosittelen myös: meille tekisi hyvää ottaa oppia toimittaja Al Fakirin vilpittömän kiinnostuneesta ja oman tietämättömyyden myöntävästä asenteesta. 


P.S. Blogasin eilen "Puhumattomat kolmevuotiaat uusi ilmiö – some varastaa vanhempien ajan" -uutiseen liittyvästä tutkimuksesta Terveyttä tieteestä -blogissa: Medialaitteiden tahmeus estää lasten kuuntelua.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Aikuinen, joka osasi leikkiä

Olipa kerran mummo, joka osasi leikkiä. Hän lähti lastenlasten kanssa kulkurina pellonreunaa pitkin isolle kivelle, jossa syötiin evääksi otettuja karnevaalikeksejä ja mummo näytti, miten haavanlehdistä tehdään pureskelemalla pöytäliinoja.

Mummo osasi leikkiä piilosta, kauppaa, koulua ja ihan vaikka mitä. Naapureiden lapsilta hän oppi uusia leikkejä sitten, kun lapsenlapset olivat ohittaneet leikkimisiän. Lastenlastenlasten kanssa hän vielä yli yhdeksänkymmentävuotiaana konttasi lattialla pallon perässä ja juoksi hippaa ympäri taloa.

Lasten kanssa on sillä tavalla mukavaa,
kun siis kerta kaikkiaan on mukana siinä,
eikä vaan ole sitten olevinaan.
Ja silloin kun siihen ikään kuin antautuu,
niin se on silloin hauskaa aikuisestakin
– sanoi mummo.

Kuulkaas tätä, kaikki maailman mummot ja äidit ja tädit ja kummit ja hoitajat ja opettajat ja muut aikuiset, erityisesti kaikki aikuiset naiset – miehet kun ovat perinteisesti olleet vahvemmilla näissä leikkijutuissa ihan tutkitustikin. Leikki ei ole aikuisen velvollisuus muiden velvollisuuksien joukossa, vaan ilo, jonka lapset mahdollistavat! Ja hauskinta se on silloin, kun siihen oikeasti lähtee mukaan!


Meeri-mummoa ja yhteisiä leikkejä rakkaudella muistaen
hautajaispäivän iltana 30.6.2015

Johanna

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Vamma, vammaisuus ja vammaistutkimus



Kesäkuisten Vammaistutkimuksen päivien useimmissa pääluennoissa oltiin hyvinkin keskeisten kysymysten äärellä – kuten että mitä vammat ja vammaisuus ovat ja miten niitä voi ja ei voi tai pitäisi ja ei pitäisi tutkia. Vähemmän aihepiiriä seurannut voisi kuvitella, että näihin olisi olemassa yksiselitteisiä vastauksia, vaan eipä olekaan.

Vammojen ja vammaisuuden määrittelyä voidaan on perinteisesti katsottu sosiaalisen ja medikaalisen mallin kautta. Jälkimmäiseen läheisesti liittyvän ”vammaisuus henkilökohtaisena tragediana” -mallin kritiikiksi kehitetyn affirmatiivisen (myönteisen) mallin mukaan vamma nähdään vain yhtenä henkilön ominaisuutena eikä erityisominaisuutena ja todetaan, että vammat ovat suhteellisen yleinen ominaisuus ihmisissä eli tavallinen osa ihmiselämää. (Myönteisestä mallista puhui Colin Cameron, joka on väitöskirjassaan kehitellyt sitä eteenpäin alkuperäisestä versiosta ja kirjoittanut siitä muun muassa tässä artikkelissa: http://www.parallellinesjournal.com/article-from-social-model.html .)

Viimeisen vuosikymmenen aikana yleistyneessä ’kriittisen vammaistutkimuksen’ ajattelutavassa on alettu vaatia vammaisuuden määritelmien purkamista ja vastustaa kaikkia normatiivisia luokitteluja. Tätä ajattelutapaa kritisoi luennossaan Simo Vehmas, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus ON dualistista, eikä yhteiskunta, jossa ei tunnistettaisi ihmisten välisiä eroja edes ole mahdollinen. Mutta varsinkin: ilman kategorioiden määrittelyä ei voida parantaa asioita. Ja juuri sitä vammaistutkimuksen pitäisi tehdä. (Lisää aiheesta Vehmaksen ja Nick Watsonin artikkelissa: http://www.tandfonline.com/doi/pdf/10.1080/09687599.2013.831751)

Vammaistutkimusta voidaan jaotella näkökulmiensa perusteella myös akateemiseksi, professionaaliseksi ja kokemukselliseksi, kuten teki Teppo Kröger luennossaan (ja artikkelissaan: http://www.sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/janus/2002_1.html ). Akateemisessa orientaatiossa tutkimuksen ensisijainen tavoite on edistää tieteenalansa kehitystä ja professionaalisessa tavoitteena on rakentaa ammatilliselle toiminnalle tieteellinen tietoperusta, jonka avulla ammattilaiset voivat suunnitella ja toteuttaa vammaisuuteen kohdistuvat toimenpiteensä. Kokemuksellisen tutkimusotteen päämääränä on nostaa esiin vammaisten ihmisten kokemukset ja antaa ääni heidän tarpeilleen, vaatimuksilleen ja toiveilleen. Näitä kaikkia tutkimusnäkökulmia tarvitaan, mutta tutkimuksissa tärkeää olisi pystyä myös yhdistämään eri näkökulmia.

Oma väitöskirjatutkimukseni lähti alun perin puhtaasti professionaalisesta tavoitteesta, mutta on matkan varrella kallistunut aika lailla kokemuksellisen näkökulman suuntaan. Toivoakseni lopputulos yhdistää molempia näkökulmia niin, että se hyödyttää sekä ammattilaisia että vammaisia lapsia.

Vammaistutkimuksen päivien pääluennoista ainakin kolme on luettavissa Vammaistutkimuksen seuran sivuilta ja sieltä löytyvät myös kaikkien esitysten tiivistelmät: http://www.vammaistutkimus.fi/vammaistutkimuksen-paivat/. Paljon kiinnostavia esityksiä siellä siis oli – ja saatanpa niistä muistakin vielä jotain kirjoittaa, jos lukijat oikein hartaasti pyytävät ;)

Parasta antia oikeastaan kaikissa konferensseissa on kollegoiden tapaaminen ja uusiin sellaisiin tutustuminen. Kun tapaa ihmisiä, kuulee myös jutuista, joihin ei muuten ehkä koskaan törmäisi (paitsi oikein hyviä blogeja lukemalla;). Kuulin tuolla esimerkiksi eurooppalaisesta vammaistutkimuksen Alter-konferenssista, jonka järjestäjänä on European Society for Disability Research. Sama taho julkaisee myös ja Alter, European Journal of Disability Research -nimistä lehteä.


P.S. Bloggasin pitkäaikaissairaiden nuorten hoitotyöhön liittyvistä tutkimuksista Terveyttä tieteestä -blogissa: http://terveyttatieteesta.blogspot.fi/2015/06/tutkimuksista-vahvistusta-nuorten.html

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Lapsinäkökulmaa, osallisuutta ja toimijuutta NNDR-konferenssissa



”Luulin, että Pohjoismaita on viisi, mutta meitä on täällä kyllä 34 maasta”, päivitteli avajaispuheenvuoron pitäjä toukokuisessa Nordic Network on Disability Studies -konferenssissa, jossa oli 360 osallistujaa. Paljon oli siis porukkaa vammaistutkimuksen antia jakamassa Bergenin upeissa maisemissa.

Ilokseni vammaisiin lapsiin liittyvää tutkimusta oli nyt vähintään yhtä paljon kuin edellisessä NNDR-konferenssissa keväällä 2013. Ja monet niistä vieläpä lapsinäkökulmaisia.

Käyn tässä läpi joitain mieleen jääneitä huomioita tuolta konferenssista. Ensimmäinen niistä ei liity lapsiin, mutta sitä olisi hyvä lastenkin kohdalla pohtia. Nimittäin: millaisena sinä ammattilaisena näet tiedon ja vallan? Agnes Bezzina oli tutkinut vammaisten palveluiden käyttäjien (jotka hänen tutkimuksessaan olivat vammaisaktivisteja) osallisuutta (involvement). Hän totesi, että ammattilaiset ja palveluiden käyttäjät näkivät vallan hyvin eri tavalla. Ammattilaiset pitivät valtaa omaisuutena, joka vähenee jakamalla ja voimaantumista tuotteena, jota voidaan ’antaa’ asiakkaille. Asiakkaat näkivät vallan enemmänkin prosessina ja rakentavana voimana.

”I believe that I should share my knowledge: if I share it with you, it has grown because both you and I now have this knowledge.”(Aineisto-lainaus)

Eli siis tieto lisääntyy jakamalla, mistä minäkin olen aiemmin kirjoittanut. Bezzinan tutkimuksessa ammattilaiset katsoivat tietoa ja valtaa kuluttajanäkökulmasta ja asiakkaat demokraattisesta näkökulmasta.

Ja näkökulmallahan on väliä – esimerkiksi siinä, miten vammaisten lasten lastensuojelutarve nähdään. Kirsten Stalker oli Goffmanin kehysanalyysia käyttäen havainnut, että sosiaalityöntekijät näkivät vammaiset lapset usein ”erilaisuuden/toiseuden kehyksessä”, jolloin ammattilaiset saattoivat luovuttaa jo etukäteen yrittämästä ymmärtää lapsen kommunikointia. Vammaisten lasten mahdollista kaltoinkohtelua myös katsottiin helpommin sormien lävitse – olihan heidän vanhemmillaan varmasti "niin raskasta heidän kanssaan". Toisaalta jos lapset nähtiin ”samanlaisuuden kehyksessä” niin saatettiin menettää vamman aiheuttamien asioiden huomaaminen ja myös vammaisuuden sosiaalisen mallin näkökulma.

Lasten näkeminen ”tasa-arvoisuuden ja erilaisuuden kehyksessä” mahdollisti lapsikeskeisen lähestymistavan ja vamman vaikutusten huomioimisen. Siinä ammattilaisten tehtäväksi nähtiin kohtuullisista mukautuksista huolehtiminen. Tällaiseen kehykseen liittyvän luottamussuhteen rakentaminen ja lasten näkemysten etsiminen vaativat aikaa ja taitoa. (Stalkerin esityksessä tuli muuten monessa kohtaa mieleen kirjallisuuskatsauksemme 2012; monia samoja havaintoja siellä.)  

Mutta kyllä jokaisella lapsella pitäisikin lastensuojeluprosessien aikana olla yhteys sellaiseen työntekijään, joka tuntee heidät hyvin, totesi Berni Kelly – jos halutaan että lapset tulevat kuulluiksi.

Kuulluksi tuleminen ei kyllä välttämättä toteudu muissakaan ympäristöissä. Anja Rantala ja Tanja Vehkakoski olivat tutkineet kuvia puheen tukena käyttävien lasten toimijuuden toteutumista kuulumisten kertomistilanteissa koulussa. Lasten toimijuus ei päässyt toteutumaan silloin, kun opettaja rajoitti lasten kerronnallista tilaa ottamalla tietäjän auktoriteetin. Tilanteet muistuttivat enemmän opetuskeskusteluja kuin aitoa keskustelua silloin, kun opettaja hallitsi kerronnan sisältöä, kielellistä muotoa ja ajallista toteutusta suorilla korjauksilla, suljetuilla kysymyksillä, vaatimuksilla ja ehdotuksilla. (Lisää aiheesta: Vehkakoski, T. & Rantala, A. 2012.)

Lasten toimijuuteen liittyy keskeisesti myös leikki ja leikkimielisyys. Debby Watson oli tutkinut vaikeavammaisten lasten leikillisyyttä (playfulness) ja totesi sitä olevan ja paljonkin - mutta sen toteuttamiseen vaikeavammaiset lapset tarvitsevat usein aikuista, joka kykenee huomaamaan lapsen leikkimielen ilmaisut ja osaa tarttua niihin. Lisää aiheesta voi lukea Debby Watsonin kotisivuilta (http://www.debbywatson.co.uk/downloadable-resources/ ), josta löytyy muun muassa hänen tutkimuksessaan kehittämänsä "leikkipassi", johon voidaan aikuisille avuksi kirjata kunkin lapsen tapoja leikkiä.

Tällaisia asioita minulle jäi konferenssista mieleen. Muiden huomioita konferenssista voitte vielä jälkeenpäinkin lukea Twitteristä aihetunnisteella #NNDR2015. Eräässä paljon jaetussa twiitissä huokaistiin, että onkohan kellään mitään myönteistä kerrottavaa vammaisten ihmisten elämästä. Tämä huokaus olisi syytä ottaa vakavasti – vaikka epäkohtien esiin nostamista tarvitaan, niin erittäin tärkeää olisi myös hyvien käytäntöjen ja vammaisten ihmisten elämän positiivisten puolien esiin nostaminen, jotta niitä voitaisiin vahvistaa.


P.S. Kuulin konferenssissa erittäin kiinnostavasta 
tohtoriopiskelijoiden kurssista, jonka aiheena on
Disabled children and the role of communication in facilitating social participation in childhood’. Kurssi pidetään Trondheimin yliopistossa 30.8.–3.9.2015, ja sinne voi ilmoittautua vielä 16.6. asti. Aivan mahtavaa, että näin tärkeästä aiheesta on järjestetty kansainvälinen opintojakso! Lisätiedot täältä: http://t.co/VtihHbJCxm

torstai 30. huhtikuuta 2015

Mitä leikki on?



Olen tässä kolmatta väitöskirja-artikkelia työstäessäni pähkäillyt, että mitä leikki oikein on ja mitä se ei ole. Usein siihen ainakin liitetään sellaisia positiivisia ilmaisuja kuten luovuus, mielikuvituksellisuus, vapaus ja leikkimielisyys.

Jostain syystä nämä määritelmät kuitenkin unohtuvat, kun puhutaan vammaisten lasten leikistä. Silloin yleensä aletaan puhua oikeanlaisista leikkitaidoista (tai taitojen puutteellisuudesta), leikin kehittävyydestä ja leikin käyttämisestä kuntoutuksessa ja opetuksessa. Leikin itseisarvo unohdetaan ja nähdään sillä vain välinearvoa, kuten Goodley ja Runswick-Cole (2010) huomauttavat.

Oman tutkimuksenikin ensimmäisessä aineistossa (Olli ym. 2014) tämä leikin käyttö aikuisten tavoitteiden välineenä tuli esiin leikin jatkuvana arviointina ammattilaisten normien mukaan oikeanlaisen leikin näkökulmasta. 

Mutta jos lapsilta kysytään, niin välineellistäminen kyllä sotii leikin olemusta vastaan. Lasten mielestä leikissä oleellisinta on tekemisen hauskuus, ei sen lopputulos (Glenn ym. 2012). Ja hei, c’mon, ketkä oikeasti ovat leikin asiantuntijoita?!

P.S. Kerron tutkimukseni seuraavasta vaiheesta yleisölle avoimessa ja maksuttomassa lapsinäkökulmaisen tutkimuksen seminaarissa Helsingissä 13.5.2015, tulkaahan kuuntelemaan tai seuratkaa netistä! Siellä on monia muitakin hyvin kiinnostavia esityksiä!