Tuskin kukaan blogin lukijoista ajattelee, ettei lapsilla olisi oikeuksia. Silti moni katsoo läpi sormien joidenkin lasten oikeuksien polkemista. Ainakin jos lasten oikeuksina pidetään niitä, mitä YK:n Lasten oikeuksien sopimuksessa on yleismaailmallisesti sovittu. Sopimuksen sisältö voidaan tiivistää kolmeen eri teemaan. Sen mukaan lapsella on oikeus
- erityiseen suojeluun ja hoivaan
- riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista
- itseään koskevaan päätöksentekoon osallistumiseen
Jos haluatte lukea varsin kattavan katsauksen vammaisen lapsen oikeuksiin, suosittelen vasta ilmestynyttä Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisua "Erityistä tukea tarvitseva lapsi on ensisijaisesti lapsi. Lapsen oikeudet osaksi vammaispolitiikkaa".
Tässä en nyt aio käsitellä osuutta yhteiskunnan voimavaroista, koska haluan keskittyä niihin asioihin, mihin hoitotyöntekijä (tai kuka tahansa aikuinen) voi ihan itse vaikuttaa kohdatessaan lapsiyksilön tai -ryhmän. En aio myöskään käsitellä lapsen oikeutta suojeluun ja hoivaan, koska sitä puolta on mielestäni hoitotyössä korostettu liiallisuuteen asti. Suojelun nimissä lapsilta liian usein riistetään oikeus osallistumiseen.
Oikeus osallistua oman elämänsä päätöksiin
Sekä Lasten oikeuksien sopimuksen että monien lakien (muun muassa Perustuslain, Lastensuojelulain ja Lain potilaan asemasta ja oikeuksista) mukaan lapsilla on oikeus osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon. Minusta tuo määritelmä on aina kuulostanut siltä, että pieniltä tai vain vähän kehittyneiltä ei siis tarvitse kysyä mitään.
Sitä se ei kuitenkaan tarkoita. Ainakaan minun mielestäni. Olin aika riemuissani, kun vähän aikaa sitten löysin todisteen, ettei se YK:n mielestäkään sitä tarkoita. Nimittäin YK:n Lapsen oikeuksien komitean Yleisessä huomautuksessa sanotaan, että meidän
pitäisi lähteä oletuksesta,
että lapsi kykenee ilmaisemaan näkemyksiään,
että lapsi kykenee ilmaisemaan näkemyksiään,
sekä tunnustaa, että hänellä on oikeus ilmaista niitä,
ilman että lapsen tarvitsee ensin osoittaa kykenevänsä siihen.
Tämä on ongelma erityisesti vammaisten lasten kohdalla. Tutkimuksissa (esim. Davis & Watson 2000, Higgins ym. 2009) on todettu, että heihin usein suhtaudutaan sillä lähtöoletuksella, etteivät he ole kykeneviä, jolloin ”todistamisen taakka” päinvastaisesta jää lapselle. Esimerkiksi joissain kouluissa vammaisten lasten täytyy todistaa olevansa ”valmiita” joillekin opintojaksoille, toisin kuin ei-vammaisten.
Oikeus pienillä ja puhumattomillakin lapsilla
Minua ilahduttaa, että samaisessa Yleisessä huomautuksessa sanotaan, että lapsen aseman oikeudenhaltijana pitäisi olla kiinteä osa lapsen päivittäistä elämää varhaisimmista vaiheista lähtien. Siinä myös muistutetaan tutkimusten osoittavan, että lapset kykenevät muodostamaan näkemyksiä jo hyvin pieninä – silloinkin, kun he eivät vielä kykene ilmaisemaan niitä kielellisesti.
Siispä lapsen osallistumisoikeuden täytäntöönpano edellyttää muidenkin kuin kielellisten viestintätapojen tunnustamista ja kunnioittamista.
Kuinka monelta lapselta kysytään hänen kuntoutustaan suunniteltaessa, mitä hän itse pitää tärkeänä elämässään?
Huomenta Johanna,
VastaaPoistaPäätin startata päivään blogisi kautta. Hyvä päätös, olit kirjoittanut tärkeää asiaa (jälleen) - ja lähtivät omat(tutkimus)ajatukseni kulkemaan, heräsivät horroksesta samantien ; )tällaisena pimeänä marrasaamuna.
Kannatan. Ja hämmästelen miten surutta ihmisen kuulemista voidaan sivuuttaa!
Mutta suhteessa omiin tutkimusmietteisiini (heh, taas "varastan" ; )kirjoituksesi linkittyi mielessäni siihen, että olen miettinyt (ja jonkinlaisia havaintoja tästä on aineistossani myös, ns. vastakertomuksissa), että onko koulussa opettajalta apua saadakseen - en siis tarkoita tässä sellaista "näkyvää", oppimiseen liittyvää apua vaan ihmisyyteen, ihmisarvoon liittyvää, kuulumisen tunteen mahdollistamseen saatavaa apua - lapsen ensin jotenkin osoitettava olevansa avun saamisen arvoinen (ts. todistaa että on avun arvoinen)? Siis jotenkin näin, että ns. huonosti käyttäytyvä (koulun normeja rikkova) saa opettajan apua vasta kun on itse ensin jollakin tavalla todistanut että "pyrkii olemaan tottelevaisempi", että yrittää parhaansa mukaan muuttua sellaiseksi kuin koulussa pitää olla. Onko tämä ilmiönä sitä, että autettavan pitää olla riittävän nöyrä saadakaseen apua?
Mukavaa torstaita toivottaen, marrasmiettein Anu
Anu, vaikeita asioita pyörittelet! Olemmme sinun kanssasi puhuneet käsitteistä "respect-due" (ihmisarvoon kuuluva / oikeutettu kunnioitus) ja "respect-earned" (ansaittu kunnioitus). Olisiko esimerkissäsi kyse siitä, että koulumaailmassa nämä käsitteet joko menevät sekaisin tai sitten tuota ihmisarvoon kuuluvaa kunnioitusta ei edes tunnisteta tai tiedosteta? Sillä jos pitää ansaita se apu, joka kuuluu perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumiseen, niin homma on tavallaan jo pilalla - sehän piti saada ilman ansaitsemista, sellaisena kuin on, vaikka kuinka heikkona, osaamattomana ja normeja täyttämättömänä.
VastaaPoistaHei Johanna,
VastaaPoistaoli mukavaa löytää blogisi, kirjoitat tärkeistä asioista:
"Suojelun nimissä lapsilta liian usein riistetään oikeus osallistumiseen"
Erityislapsilta kuten aikuisiltakin hyvin usein riistetään suojelun nimissä oikeus omaisiin ja läheisiin.
Viranomaisvalta heittää kehiin valttikortin (trump card, VIA-projektin esittämä kortit pöytään-peli kolahti),jolla suojelun nimissä omaiset siirretään syrjään (ei ole vammaisen edun mukaista tavata omaisia)
Tämä valttikortti menee täydestä aina seuraavaan ja seuraavaan viranomaiseen, kunnes omainen on prosessiuuvutettu ja antaa periksi.
Kukaan ei puhu omaisten oikeuksista.
Kukaan ei kysy erityislapsen tai aikuisen mielipidettä, tai jos kysytään, saadaan helposti manipuloitu vastaus.
Tietääkö erityislapsi loppujenlopuksi, kenen mielipidettä hän oikeastaan esittääkään, puhevammaisten lasten tai aikuisten kohdalla ei koskaan voi olla varma, onko kysymys edes oikein ymmärretty, puhumattakaan tulkitsemmeko vastauksen edes oikein.
Olipa lapsen tai omaisen mielipide mikä tahansa, viranomainen aina loppujen lopuksi päättää, mikä on lapsen paras.
Pirkko, tärkeitä ja vaikeita asioita otit sinäkin puheeksi. Ennen uskoin naiivisti, että Suomessa viranomaiset puolustaisivat myös heikoimpien ihmisoikeuksia, mutta en usko enää. Varsinkin kehitysvammaisten aikuisten oikeuksia ja sitä myöten heidän omaistensakin oikeuksia näytetään polkevan järkyttävän laajalti.
VastaaPoistaTämä on niin tärkeä aihe, että ansaitsee oman blogikirjoituksensa sitten, kun tämän blogin on löytänyt vielä useampi ihminen. Ilahduttavan moni näyttää tosin jo nytkin löytäneen, kun toissapäivänäkin katseluja oli tullut peräti 83 (varmaankin erään FB-maininnan ansiosta).
Mutta jo nyt suosittelen lukijoille aiheeseen tutustumista erään blogin ja Facebook-sivuston kautta:
http://sydanpaikaltaan.blogspot.com/
http://www.facebook.com/ihmisoikeudet.vammaisten.arkeen
Lisäksi haastan lukijoita edistämään ihmisoikeuksia allekirjoittamalla adressin, joka kertoo yksittäistapauksesta, mutta on valitettavasti vain yksi monista. Useimmat eivät uskalla tulla nimellään julkisuuteen koston pelossa. Tämän ihmisoikeuksien rikkomisen esimerkin laajamittainen vastustaminen olisi tärkeä viesti muidenkin tapausten kohdalla: näin EI saa toimia, me kansalaiset emme siihen suostu!
http://www.adressit.com/kehitysvammaisella_oltava_oikeus_tavata_laheisiaan