keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Lapsen oikeuksien päivä!


Tänään on lapsen oikeuksien päivä. Historian ensimmäinen kerta, kun Suomessa liputetaan lasten oikeuksien kunniaksi! Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen. Se taas riippuu ihan teistä – jos tarpeeksi moni liputtaa, päivä voidaan jatkossa määrätä viralliseksikin liputuspäiväksi. Vielä ehdit saada muitakin mukaan!

Niistä lipuista voi sitten ottaa valokuvia ja koristaa Facebook-päivitykset ja twiittaukset niillä. Twiittaajien kannattaa käyttää hashtagia eli aihetunnistetta #lapsenoikeudet (ei #lastenoikeudet), jotta kaikki tähän tärkeään aiheeseen liittyvät twiitit löytyisivät yhdellä haulla. Ja olisihan sekin hienoa, jos saataisiin yleistä tietoisuutta aiheesta lisättyä pääsemällä Suomi-Twitterin Top 10 hashtags –listalle :).  

Tänään tulee vähän erilainen bloggaus. Oikeastaan tämä on selostuksilla varustettu linkkilista eli lähdeluettelo, johon on koottu kaikki parhaat lähteet tästä aiheesta.  Painottuneena on vammaisten lasten oikeus tulla kuulluksi, mutta linkkejä on myös lasten ja vammaisten lasten oikeuksista yleisesti. Jos tiedätte muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia, kertokaa ihmeessä minulle joko tämän kirjoituksen kommenteissa tai meilitse (pj.lane.ry (at) gmail.com). Päivitän tätä sivua myöhemminkin, toisin kuin blogitekstejäni yleensä.


LASTEN OIKEUKSISTA YLEISESTI











VAMMAISTEN LASTEN OIKEUKSISTA


Vammaisilla lapsilla on tietenkin aivan samat oikeudet kuin muillakin lapsilla ja kaikilla ihmisillä. Lapsen oikeuksien sopimuksessa on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi erikseen mainita muutamia asioita, jotka liittyvät erityisesti vammaisiin lapsiin.  Ne löytyvät Lapsen oikeuksien sopimuksen 2. ja 23. artiklasta. 

Monesta hyvästä syystä YK on kirjoittanut näihin kahteen artiklaan liittyvän lisäselityksen: YK:n Yleinen huomautus nro 9 (2006) Vammaisten lasten oikeudet

YK:n Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (Convention on the Rights of Persons with Disabilities) koskee niin aikuisia kuin lapsiakin. Siinäkin on katsottu tarpeelliseksi erikseen mainita muutamia asioita lasten oikeuksista. Ne löytyvät esipuheesta kohdasta (r) ja artikloista numero 3h, 4/i/3, 7, 8/2/b, 16, 18/2, 23, 24/2+3/c, 25/b ja 30/d. Suomi on allekirjoittanut sopimuksen, mutta ratifiointi viipyy edelleen. Suomeksi sopimusteksti löytyy tästä ja selkosuomeksi tästä .

Vammaispalvelujen käsikirjassa on hyvin koottu yhteen tietoa vammaisten lasten oikeuksista: Lapsen oikeudet koskevat kaikkia lapsia

Lastensuojelun Keskusliiton Luota mun vahvuuksiin! -esitteessä lapsen oikeuksia käsitellään yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Voit tulostaa ilmaisen pdf-esitteen tai tilata sen painettuna toimituskulujen hinnalla Lastensuojelun Keskusliitosta.


Myös Unicefin sivuilta löytyy tietoa Suomen vammaisten lasten tilanteesta (2013).

Lapsiasiavaltuutetun toimisto on julkaissut kartoituksen vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten oikeuksia ja vammaispolitiikan kehittymisestä (2011:10): Erityistä tukea tarvitseva lapsi on ensisijaisesti lapsi - Lapsen oikeudet osaksi vammaispolitiikkaa.

Koko maailman vammaisten lasten tilanteesta on Unicef 2013 julkaissut raportin The State of the World’s Children / Children with Disabilities.

Minun blogissani kannattaa klikata sivun vasemman laidan listasta tunnistetta Ihmisoikeudet, jolloin saa näkyviin kaikki sillä tunnisteella merkitsemäni kirjoitukset. Huomaa, että niistä tulee näkyviin vain osa, eli sivun alalaidasta pitää klikata linkkiä Vanhemmat tekstit, että saa loputkin näkyviin.


(VAMMAISTEN) LASTEN OIKEUDESTA KUULLUKSI TULEMISEEN JA OSALLISUUTEEN

Suomen lainsäädännössä on monessa kohtaa mainittu kaikkien lasten oikeus saada näkemyksensä huomioiduksi omaa elämäänsä koskevissa asioissa. Ainakin näissä: Perustuslaki , Lastensuojelulaki , Laki potilaan asemasta ja oikeuksista, Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista ja Perusopetuslaki.   

Lapsen oikeuksien sopimuksessa se mainitaan artiklassa 12.

Sitä, miten tuo artikla 12 pitää ymmärtää, on YK selittänyt tarkemmin Yleisessä huomautuksessaan nro 9 / 2009. CRC/C/GC/12 Lapsen oikeus tulla kuulluksi . Tämä kannattaa ehdottomasti lukea – varsinkin sivu 9! 

Myös ihmisoikeusjärjestö Euroopan neuvosto on vastikään (lokakuussa 2013) julkaissut suosituksen siitä, miten heidän 47 jäsenmaansa tulisi taata vammaisten lasten ja nuorten täysi osallisuus yhteiskunnassa. Mukana irlantilaisen Oliver-pojan vetoomus aiheesta.

Osallisuutta ja oikeuksia vammaisille lapsille on Kynnys ry:n puheenjohtaja Amu Urhosen bloggaus vammaisten lasten oikeuksista ja Suomen ja Euroopan tilanteesta .

Vammaispalvelujen käsikirjassa on hyvin koottu yhteen tietoa lapsen oikeudesta osallistua ja tulla kuulluksi.

Minä olen kirjoittanut artikkelin Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa (Kuntoutus 35 (3), 17–20), ja se sopii hyvin muihinkin ammatillisiin ympäristöihin, sillä samat asiat pätevät esimerkiksi päivähoidossa, koulussa, sairaanhoidossa ja lastensuojelussa. Kirjoitan siitä, miksi lapsia pitää ja kannattaa kuunnella sekä mitä ne Lapsen oikeuksien sopimuksessa ja monissa laeissa mainitut "iän ja kehitystason mukaisesti" ja "näkemysten huomioiminen" oikein tarkoittavat. Siitäkin kirjoitan, miten niitä lapsia oikein voi kuunnella.

Olen myös aiemmin kirjoittanut lyhyen ja ytimekkään bloggauksen lasten oikeuksista ja erityisesti lapsen oikeudesta osallistua oman elämänsä päätöksiin.

Tieteellinen kirjallisuuskatsaukseni Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts kokoaa 19 tieteellisen tutkimuksen tulokset yhteen vammaisten lasten kuulluksi tulemisesta (jota artikkelissa kutsun toimijuudeksi). Tässä alkuperäinen artikkeli , tässä pre-print-versio (versio, jossa on pari kirjoitusvirhettä, muuten sama kuin lehdessä julkaistu maksullinen versio) ja tässä suomenkielinen tiivistelmä

Suomenkielinen (vertaisarvioitu, hieman lyhyempi versio) edellä mainitusta artikkelistamme löytyy nimellä "TULLA KUULLUKSI OMANA ITSENÄÄN – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen" teoksesta Nuoruus toisin sanoen - Nuorten elinolot -vuosikirja 2014,
sivuilta 152.-160. 

Edellä mainitun katsaukseni perusteella (ja sitä hieman muualtakin saadulla tiedolla täydentäen) olen kirjoittanut nämä jutut:

Teemakirjoitus Mitä jos vammaiset lapset ja nuoret osallistuisivat oman elämänsä päätöksiin?THL kasvun kumppanit-sivustolla (joka on muutenkin hyvä sivusto, kannattaa tutustua). 

Sama kirjoitus Vammaispalvelujen käsikirjassa sekä suomeksi että ruotsiksi  (Hur skulle det vara om barn och ungdomar med funktionsnedsättning deltog i beslut som gäller deras eget liv?).

Myös kirjoitukseni Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla? Innokylän blogissa liittyy tähän aiheeseen.  

Tämän päivän Turun Sanomissa julkaistiin pääkirjoitussivulla kirjoitukseni, jonka otsikon toimitus oli muuttanut muotoon Vammaisillakin lapsilla oikeus tulla kuulluksi. Se ei nähtävästi ole luettavissa lehden kaikille avoimilta sivuilta. Turun Sanomissa oli muuten tänään monta muutakin juttua lasten oikeuksista, hienoa!

Tieteelliset artikkelit

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: listaan tähän löytämäni vammaisten lasten kuulluksi tulemisen oikeuteen liittyvät tieteelliset artikkelit, joissa osassa aihe on pääosassa, joissain sivuosassa ja joissain suurennuslasilla löydettävissä. Artikkelit löytyvät myös kirjallisuuskatsaukseni lähdeluettelosta:

Alderson, P., Hawthorne, J. & Killen, M. 2005. The Participation Rights of Premature babies. The International Journal of Children’s Rights 13(1-2), 31-50.

Alton-Lee, A., Rietveld, C., Klenner, L., Dalton, N., Duggins, C. and Town, S.  2000. Inclusive Practice within the Lived Cultures of School Communities: Research Case Studies in Teaching, Learning and Inclusion. International Journal of Inclusive Education, 4(3), 179–210.

Beresford, B., Rabiee, P. & Sloper, P. 2007. Priorities and Perceptions of Disabled Children and Young People and Their Parents Regarding Outcomes from Support Services. The University of York.  Social Policy Research Unit. York.  

Cameron, L. & Murphy, J. 2002. Enabling young people with a learning disability to make choices at a time of transition. British Journal of Learning Disabilities.

Cocks, A. 2000. Respite Care for Disabled Children: micro and macro reflections. Disability & Society 15(3), 507-519.

Cocks, A. J. 2005. ‘The Peer Groups of Children with Learning Impairments’, in D. Goodley and G. van Hove (eds.) Another Disability Studies Reader? Including People with Learning Difficulties, 75-91. Garant Publishers. Antwerpen.

Cocks, A. J. 2006. The Ethical Maze: Finding an inclusive path towards gaining children’s agreement to research participation. Childhood 13 (2), 247–266.

Connors, C. & Stalker, K. 2003. The Views and Experiences of Disabled Children and Their Siblings. Jessica Kingsley Publishers. London and Philadelphia.

Davis, J. & Watson, N. 2000. Disabled children’s rights in every day life: Problematising notions of competency and promoting self-empowerment. The International Journal of Children’s Rights 8 (3), 211-228.

Davis, J.M. & Watson, N. 2001. Where Are the Children’s Experiences? Analysing Social and Cultural Exclusion in ‘Special’ and ‘Mainstream’ Schools. Disability & Society 16 (5), 671-687.

Davis, J. & Watson, N. 2002. Countering stereotypes of Disability: Disabled Children and Resistance. In M. Corker & T. Shakespeare: Disability/postmodernity: embodying disability theory, 159-174. Continuum. London.

Davis, J., Watson, N. & Cunningham-Burley, S. 2000. Learning the Lives of disabled Children. Developing a Reflexive Approach. In P. Christensen & A. James: Research with Children. Perspectives and Practices, 201-224. Routledge Falmer. London / New York.

Franklin, A. & Sloper, P. 2004. Participation of Disabled Children and Young People In decision-making within Social Services Departments. Interim Report. The University of York.

Franklin, A. & Sloper, P. 2008. Supporting the Participation of Disabled Children and Young People in Decision-making.  Children & Society 23(1), 3-15.

Garth, B. & Aroni, R. 2003. ‘I value what you have to say’. Seeking the perspective of children with a disability, not just their parents. Disability & Society 18 (5), 561-576.

Heino, T. 2009. Family Group Conference from a Child Perspective. Nordic Research
Report. National Institute for Health and Welfare, Report 13/2009. Helsinki. http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/da905b95-70f6-4db8-9d82-91b74fe55ed0

Higgins, N., MacArthur ,J. & Kelly, B. 2009. Including disabled children at school: is it really as simple as ‘a, c, d’? International Journal of Inclusive Education 13(5), 471-487.

Karlsson, L. 2009. To construct a bridge of sharing between child and adult culture with the Storycrafting method. In H. Ruismäki & I. Ruokonen (Eds.): Arts Contact Points between Cultures,1st International Journal of Intercultural Arts Education Conference: Post-Conference Book, 117-128. Research Report 312. University of Helsinki. Department of Applied Sciences of Education.Helsinki.

Kelly, B. 2005. Chocolate . . . Makes You Autism’: Impairment, Disability and Childhood Identities. Disability and Society, 20(3), 261–275.

Komulainen, S. 2005. The Contextuality of Children’s Communication Difficulties in Specialist Practice: A Sociological Account. Child Care in Practice, 11(3), 357–374.

Komulainen, S. 2007. The Ambiguity of the Child's ‘Voice’ in Social Research. Childhood 14 (1), 11-28.

Lightfoot, J. & Sloper, P. 2003. Having a Say in Health: Involving Young People with a Chronic Illness or Physical Disability in a Local Health Services Development. Children & Society 17(4), 277-290.

Loijas, S. 1994. Rakas rämä elämä. Vammaisten nuorten elämänhallinta ja elämänkulku. Raportteja 155. Stakes. Helsinki.

Lämsä, A-L. 2009. Tuhat tarinaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Lasten ja nuorten syrjäytyminen sosiaalihuollon asiakirjojen valossa. Faculty of Education, Department of Educational Sciences and Teacher Education, University of Oulu. Acta Universitatis Ouluensis E 102. Oulu.

MacArthur, J., Sharp, S., Kelly, B. & Gaffney, M. 2007. Disabled Children Negotiating School Life: Agency, Difference and Teaching Practice. International Journal of Children’s Rights 15(1), 99-120.

Mandich, A.D., Polatajko, H.J. & Rodger, S. 2003. Rites of passage: Understanding participation of children with developmental coordination disorder. Human Movement Science 22 (4-5), 583-595. 

Mayall, B. 2002. Towards a Sociology for Childhood. Thinking from children’s lives. Open University Press. Maidenhead.

Milner, P. & Kelly, B. 2009. Community participation and inclusion: people with disabilities defining their place. Disability & Society 24(1), 47-62.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807. http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09687599.2012.679023

Rainio, A. 2010. Lionhearts of the Playworld -An ethnographic case study of the development of agency in play pedagogy. Studies in Educational Sciences 233. University of Helsinki, Faculty of Behavioural Sciences, Institute of Behavioural Sciences. Helsinki.

Sieppert, J.D. & Unrau, Y.A. 2003. Revisiting the Calgary Project Evaluation: A Look at Children’s Participation in Family Group Conferencing. Protecting Children 18 (1-2), 113-118.

Spitzer, S. 2003. With and Without Words: Exploring Occupation in Relation to Young Children with Autism. Journal of Occupational Science 10 (2), 67–79.

Vandenbroeck, M. & Bouverne-De Bie, M. 2006 Children’s Agency and Educational Norms: A tensed negotiation. Childhood, Vol. 13, No. 1, 127–143.

Watson, N., Shakespeare, T., Cunningham-Burley, S. Barnes, C., Corker, M., Davis, J. & Priestley, M. 2000. Life as a Disabled Child: a qualitative study of young people’s experiences and perspectives. Final report to the ESRC. University of Edinburgh, Department on Nursing Studies. Edinburgh.



Disability & Society -lehden virtuaalisen erikoisnumero, johon on koottu vuosien varrelta nimenomaan lapsen näkökulmaa korostavia tieteellisiä artikkeleita: http://explore.tandfonline.com/content/ed/cdso-virtual-special-issue-childhood-and-disability/articles

lauantai 16. marraskuuta 2013

Ihmisarvoista elämää ja kirjoittamista



Lapsen oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka

takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta
ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan.

Kaiken hoidon, kasvatuksen, kuntoutuksen ja opetuksen pitäisi toteutua niin, että nämä lasten oikeudet mahdollistuvat. On paljon asioita, joita voisi ja pitäisi tehdä sen eteen, että niin kävisi. Nyt aion kirjoittaa kuitenkin vain yhdestä asiasta, joka voi näyttää pieneltä, mutta jolla kuitenkin on suuri merkitys.

Useimmat vammaiset lapset tulevat terveydenhuollon pitkäaikaisiksi asiakkaiksi elämänsä ensimmäisinä vuosina, osa suoraan synnytyslaitokselta. Myöhemmin muutkin instituutiot kuten KELA, päivähoito ja koulu osallistuvat lasten elämään erilaisella aktiivisuudella kuin tavislasten elämään.

Alusta alkaen lapsista aletaan kirjoittaa eri tarkoituksiin asiakirjoja, joita kertyy lapsen elämän aikana valtava määrä. Esimerkiksi eräästä lapsesta niitä oli 14 vuoden aikana kirjoitettu 218 kappaletta (Vehkakoski 2000).

Oletko koskaan ajatellut, miten monella tavalla lapsista voidaan kirjoittaa näitä lausuntoja - ja että mitä merkitystä eri tavoilla voi olla? Minä havahduin tähän aiheeseen ensimmäistä kertaa lukiessani aikoinani Tanja Vehkakosken tutkimusta Vammainen lapsi ammatti-ihmisten asiakirjoissa (2000).

Tuossa tutkimuksessa tuli kirkkaasti esiin se, miten monella tavalla ihan samasta lapsesta voidaan kirjoittaa. Hänet voidaan nähdä joko ongelmana, toimenpiteiden kohteena tai ajattelevana, tuntevana ja tahtovana persoonana, joka ansaitsee yksilöllisen kohtelun.

Viimeisin havahtumiseni aiheeseen tapahtui viime viikolla, kun Vaikuttava Vertaistoiminta -projektin seminaarin ruokajonossa puhuimme muutaman osallistujan kesken siitä, miten tärkeää olisi vammaisten lasten kanssa käyttää voimavarakeskeistä suhtautumistapaa, joka perustuisi enemmän sosiaaliseen kuin medikaaliseenmalliin

Joku totesi siihen, että vaikeaahan se on, kun Kelalle joutuu kuitenkin kirjoittamaan lausuntoja, joissa lapsesta on luotava mahdollisimman kaamea kuva, jotta apua saataisiin. Siihen me keksimme vision: joskus tulevaisuudessa Kelakin on kehittynyt niin paljon, että sinne voidaan alkaa kirjoittaa lausuntoihin lasten ongelmien sijaan heidän mahdollisuuksistaan. Siis että mihin kaikkeen tämä lapsi voikaan pystyä, jos häntä autetaan!

Tämän ajatuksen Twitteriin heittäessäni moni merkitsi heti sen suosikikseen ja eräs vastasi siihen näin:

Loistava idea! Mikään ei järkytä mielenterveyttä niin paljon kuin vammaistukihakemuksen tekeminen omasta lapsesta.

Onhan se aikamoinen vaatimus vanhemmalle, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki ikävimmät asiat omasta lapsestaan ja vielä mahdollisimman raskain sanoin kuvaillen. Ja sitten antaa se ihan vieraiden luettavaksi. Ja vielä sellaisten vieraiden, joista joutuu epäilemään, mahtavatko ne edes haluta hyvää sille lapselle.

Ja ammattilaiset sitten tekevät tällaista ihan työkseen. Kirjoittavat lapsesta tekstejä mahdollisimman ikävässä valossa.

Merkitykselliseksi kirjoitustavan tekee se, että se, mitä ja miten kirjoitetaan (ja puhutaan) ei vain kerro todellisuudesta, vaan myös luo todellisuutta. Kuten Vehkakoski (2006, s.63) sanoo: instituutiot ja niissä työskentelevät ammatti-ihmiset määrittävät merkittävästi lasten nykyistä ja tulevaa identiteettiä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kirjoittaa voi sisäistyä lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan itsestään.

Samansuuntaiseen ajatukseen on päätynyt tämä runo:

Mitä ajattelet minusta
sitä luulet minusta.
Sinä olet sellainen minulle
miten minut näet.
Usko kuitenkin
että mitä teet minulle
miten kuuntelet minua
sellainen minusta tulee. (Palsio 1994)

Joten nyt, tulevan lasten oikeuksien päivän kunniaksi, eiköhän aleta kiinnittää huomiota siihen, että kirjoituksemme ja puheemme takaavat lapsen ihmisarvon, edistävät hänen itseluottamustaan ja helpottavat hänen aktiivista osallistumistaan yhteisönsä toimintaan.

Ja lisäksi: nostetaan kaikki 20.11. lippu salkoon niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kun oikein sisäministeriökin ensimmäistä kertaa suosittelee lasten päiväksi liputusta. Idea liputuksesta tuli muuten lapsilta. Nyt olisi hyvä tilaisuus näyttää, että me kuuntelemme ja arvostamme!



Lisätietoja liputuksesta ja vinkkejä muidenkin kannustamiseen mukaan. 


maanantai 30. syyskuuta 2013

Hoitaja, osaatko perusasiat?



Hoitaja, muistatko huolehtia perusasioista? Osaatko pitää huolen siitä, että sairaalassa oleva potilas saa kerättyä voimia parantumiseen tai tautinsa kanssa elämiseen? Ymmärräthän, ettei potilaalla välttämättä ole voimia tai uskallusta vaatia itselleen asioita, jotka auttaisivat häntä parantumaan?


Näiden asioiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä. Jos jo Florence Nightingale 1800-luvulla ymmärsi näiden asioiden merkityksen, eivät ne saisi olla hukassa tämän päivän hoitotyössäkään. Mutta kuuluvat joillain osastoilla olevan. (Tällä kertaa kirjoitus liittyy enemmän muuhun kuin lastenneurologian hoitotyöhön. Tai siis liittyy ihan kaikkeen hoitotyöhön.)

Näin Nightingale kirjoitti hoitotyön tehtävästä:

Luullaan usein, että lääke on parantava aine. Niin ei ole; lääke on ruumiintoimintojen kirurgiaa, kuten tavallinen kirurgia on jäsenten ja elimien. Kumpikaan ei pysty muuhun kuin haitan poistamiseen; kumpikaan ei voi parantaa; luonto yksin kykenee parantamaan. Kirurgia poistaa jäsenestä kuulan, joka on esteenä paranemiselle, mutta luonto parantaa haavan. Samoin on lääkkeen laita; ruumiin jokin toiminta häiriintyy; mikäli tiedämme, auttaa lääke luontoa häiriön poistamisessa, mutta ei tee muuta. Ja hoitamisen tehtävänä kummassakin tapauksessa on saattaa potilas parhaaseen mahdolliseen tilaan, jotta luonto saa vaikuttaa häneen. (Nightingale 1987 / 1859)

Otetaan esimerkiksi vaikka levon mahdollistaminen. Kenellekään ei varmaankaan tarvitse kertoa, kuinka tärkeää lepo on sekä mielen että kehon jaksamisen kannalta? Eikä sitäkään, miten suuri rasitus voi sairauden lisäksi sen hoito olla? Siis vaikka jokin kova suonensisäinen lääkitys tai sädehoito tai leikkaus – tai pelkästään sairaalassaolo.


Tai ehkä näistä tarvitseekin muistuttaa. Työkseen sairaalassa aikaa viettävältä ihmiseltä helposti unohtuu, kuinka ahdistava paikka sairaala monille on. Minustakin sairaalat ovat niin hauskoja ja mielenkiintoisia paikkoja, etten aina ymmärrä, miksi potilailla on kiire kotiin sairastamaan. Tämän kirjoituksen kysymykset kuitenkin perustuvat eräältä tutulta potilaalta vastikään kuulemaani tositarinaan, joka minullekin hyvin muistuttaa, miten kaameita paikkoja sairaalat voivat olla.

Mitä sinä siis teet mahdollistaaksesi jokaiselle potilaalle hyvän mahdollisuuden lepoon? Kysytkö potilaalta hänen unirytmistään - onko hän aamun vai illan virkku? Ja jos mitenkään mahdollista, ajoitatko toimenpiteet sen mukaan? Kysytkö aamulla, miten hän sai nukutuksi – ja jos sai huonosti, niin mietittekö yhdessä, mitä voisitte tilanteen muuttamiseksi tehdä? Jos osastolla vain mitenkään on mahdollista, laitatko kuorsaavat potilaat omiin huoneisiinsa – tai edes sikeäunisten kanssa samaan? Ymmärrätkö, etteivät monet herkkäuniset pysty nukahtamaan aamulla uudelleen, jos heräävät itselleen tai toisille tehtäviin toimenpiteisiin? Tarjoatko korvatulppia tai musiikin kuuntelua, jos niistä potilaan mielestä voisi olla apua?

Levon lisäksi on monta muutakin perustärkeää asiaa. Mutta otetaan nyt toiseksi esimerkiksi vain ravitsemus. Miten varmistat, että potilas saa syötäväksi itselleen sopivaa ruokaa? Jostain syystä olen heti kuulevinani älähdyksen, että ei sairaala ole mikään hotelli, ei siellä voi jokaiselle omia ruokia järjestää. Sitten taas kyllä kuulen esimerkiksi lastenneurologian osastojen hoitajien vastaavan, että kyllä meillä ainakin voi. Lastenneurologiassahan ymmärretään, että kaikki eivät voi syödä kaikkea. Siis ilman, että sitä tarvitsisi selittää allergioilla tai vakaumuksilla.

Onko vielä olemassa (aikuisten osastoillakin) niitä "tulohaastattelulomakkeita", joihin rastitettiin, haluaako ruokajuomaksi maitoa vai piimää ja mitä päällysteitä haluaa leivälleen? Vai ovatko ajat menneet huonommiksi tässäkin? Entä tuotko potilaalle tiettäväksi ruokalistan, jotta hän itse voi jotenkin varautua epäsopiviin ruokiin? Vai etkö tee mitään – kuten monet hoitajat 1800-luvulla?

Miten usein tiedämmekään käyneen niin, ettei potilas ole koko päivänä syönyt mitään, siksi että yksi ateria jäi koskematta (silloin hän ei kyennyt syömään), toisella kertaa maito oli hapanta, kolmannen turmeli jokin muu sattuma. Eikä sairaanhoitajan mieleen juolahtanut keksiä mitään keinoa; hänen mieleensä ei juolahtanut, että kun potilas ei ollut syönyt kunnon ruokaa lainkaan, hän voisi syödä esim. palasen paahtoleipää illalla teensä kera tai saada jonkin aterian tuntia aikaisemmin. --- jostain syystä sairaanhoitajat eivät 'tule ajatelleeksi näin'. Tekisi mieli ajatella, etteivät he katso asiakseen käyttää järkeään. (Nightingale 1987 / 1859)

Jos nyt vaikka olisi potilas, joka muuten varsin monipuolisena ruokailijana ei olisi koskaan halunnut syödä makkaraa tai kalaa. Ja sitten sairaalassa samana päivänä on lounaalla makkaraa ja päivällisellä kalaa. Niin oletetaanko, että hänen sairaana, mahdollisesti pahoinvoivana ja itselleen epämiellyttävässä paikassa olisi syytä "opetella" niitä syömään? Vai eikö päivän paasto paljon haittaa, sen vaikutuksista terveyteen ja lääkkeiden imeytymiseen viis?

Lopuksi on todettava, että potilas, jonka kertomuksesta nämä kysymykset heräsivät, oli itse kokenut tällä kertaa saaneensa hyvää ja ystävällistä hoitoa. Mikä laittaa minut miettimään, että mitä kaikkea se huono onkaan ollut!