torstai 20. lokakuuta 2016

Viisi vuotta – eikä suotta!


Tänään on Lastenneurologian hoitajat ry:n eli Lanen viisivuotissyntymäpäivä. Paljon on viidessä vuodessa ehditty saada aikaan: yksi yksipäiväinen ja kolme kaksipäiväistä koulutusta (Helsingissä, Oulussa ja Tampereella), monipuoliset kotisivut, kolme Lasten asialla -lehden numeroa, neljä tutkimusklubia Helsingissä ja monta Tampereen koulutuspäivillä, kaksi hienoa kannatustuotetta, Twitter-tili (jolla 1156 seuraajaa) sekä yhteistyötä muun muassa Epilepsialiiton, Ensitietoverkoston, Vammaisperheiden monitoimikeskus Jaatinen ry:n ja Lapsen oikeuksien verkoston sekä Suomen Lastenneurologisen Yhdistyksen kanssa. 

Mutta ennen kaikkea: ollaan luotu koko Suomen kattava lastenneurologian hoitajien verkosto, jossa kollegiaalinen tiedon ja kokemusten jakaminen on mahdollista – ja paljon on jo jaettukin. Lanelaiset ovat upea porukka, jolla on valtava tietomäärä ja kokemus lastenneurologian hoitotyöstä. Lanelaisten kokoontumisissa aina voimaantuu!

Tätä kaikkea juhlitaan tänä syksynä monessa paikassa. Synttärien kunniaksi Lanen tarjoaa tiedettä ja täytekakkua eli tutkimusklubeja seitsemällä eri paikkakunnalla. Lisäksi Lane tarjoaa paljon kehutun Erityisen äiti -esityksen, joka on näyttelijä Annu Sankilammen omakohtainen esitys kehitysvammaisen lapsen äitiydestä. Esitys on Lanen jäsenille ilmainen ja ei-jäsenillekin osallistuminen maksaa vain viisi euroa. Niin, ja jäseneksi liittymisenkin saa nyt loppuvuonna ihan lahjaksi!

Synttärilahjaksi  Lanelle toivoisin uusia jäseniä, jotta saataisiin joukkovoima entistä vahvemmaksi. Vain neljä puuttuu, että sata olisi täynnä! Toivoisin myös paljon käyntejä kotisivuillamme, mistä löytyy vaikka kuinka paljon hyödyllistä tietoa luettavaksi ja jaettavaksi – lasten parhaaksi. Siksi Lane on olemassa: lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Sitä työtä jatketaan!


P.S. Koko Lanen tarina on luettavissa täältä.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kun hyvästä tulee totta

Tieteessä yritetään perinteisesti tehdä näkyviksi asioita, jotka voidaan todistaa todeksi. Oikeassa elämässä näin ei pitäisi olla.  Oikeassa elämässä (jota myös opetuksen, kasvatuksen, kuntoutuksen, hoitotyön ja kaiken auttamistyön soisi olevan) hyvästä voi tulla totta, jos siihen halutaan uskoa jo silloin, kun sitä ei vielä näy.

Eräs väline hyvään uskomiseen ja sen näkyväksi tekemiseen on voimauttava valokuvaus. Menetelmän kehittäjä Miina Savolainen on sanonut, että kun joku vasta hauras ja nupullaan oleva asia tulee näkyväksi, siitä tulee totta. Kun se tulee jaettavaksi ihmisten välillä, siihen voidaan alkaa uskoa ja se voi alkaa vahvistua todellisuudessa. Tärkeää on siis se, mitä valitaan tehdä näkyväksi.  Jonkun pitää ensin uskoa ihmisen ehjyyteen, joka on vasta epävarmaa – vasta sitten se voi vahvistua.

Jos ette usko tähän, niin katsokaa Valokuva voimaa -sarja Yle Teemalta (alkaen maanantaina 17.10.2016 klo 16:55) tai Yle Areenalta ja sanokaa sitten, oletteko vielä samaa mieltä. Sarjassa kerrotaan tavallisten ihmisten tarinoita siitä, mitä tapahtui, kun he lähtivät läheistensä kanssa mukaan voimauttavan valokuvauksen prosessiin. 

Tämä on toisin katsomista, asioiden uudelleenmäärittelyä
– ehjän ja hyvän näkyväksi tekemistä.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Uudestaan vaan!


Neljävuotias oli aloittanut jalkapalloharrastuksen. Se oli niin hauskaa, että sitä piti leikkiä aina kotonakin äidin kanssa. Vuorotellen kummatkin olivat valmentajan ja lapsen rooleissa.

Kerran lapsi (lapsen roolissa) potkaisee ohi eikä osu palloon. Äiti valmentajana ei sano mitään. Lapsi kommentoi moittivasti, että valmentaja oli unohtanut tärkeän repliikin, ja lisää sitten keveällä ja iloisella äänellä, mitä olisi pitänyt sanoa:"Uudestaan vaan!"

Sellaisia valmentajia, kasvattajia, hoitajia, opettajia ja kuntouttajia tämä maa tarvitsee, jotka pystyvät tuohon: Ilon levittämiseen. Epäonnistumisten näkemiseen kevyesti, osana tekemisen prosessia. Tekemisen näkemiseen tärkeämpänä kuin tulosten. Ja rohkaisevan äänen iskostamiseen lapsen mieleen. 


lauantai 1. lokakuuta 2016

Ihminen ei ole kone

Kyllä suututtaa huonosti tehdyt tutkimukset. Sellaiset, joissa oletetaan, että ihminen on kuin kone, johon syötetään jonkin kaavan mukaan jotain, ja sitten muka tulokset voidaan mitata totuutena.

Olen viime aikoina lukenut tutkimuksia, jotka liittyvät lasten valmistelemiseen toimenpiteisiin. Monissa niissä koko tutkimuksen pilaa juuri tuo absurdi lähtöoletus. Tutkimuksen menetelmäosiossa kerrotaan, että on käytetty jotain valmistelun välinettä, vaikka kuvakirjaa, ja sitten mitataan lapsen ahdistus ennen ja jälkeen kuvakirjan. Mutta ei ollenkaan kerrota, MITEN kirjaa käytettiin! Jätettiinkö lapsi selviytymään yksin kirjan kanssa vai saiko hän lukea sitä turvallisen aikuisen kainalossa kirjasta keskustellen vai oliko mahdollisesti kirjaa hänen kanssaan lukeva aikuinen vielä ahdistuneempi kuin lapsi.

Luulisi, että kenen tahansa järkeen juolahtaisi, että välineen käyttötavalla ja käyttäjällä on väliä, kun mitataan välineen vaikutusta ihmiseen. Mutta ei, monenkaan tutkijan mieleen ei näytä juolahtavan.

Ja sitten, jos käyttötapa yritettäisiin vakioida – kaikille kirjaa lukee sama aikuinen, yhtä kauan, samassa paikassa ja niin edelleen – niin sehän vasta absurdia olisi. Koska lapset ovat erilaisia. Joku tarvitsee paljon aikaa, jonkun on saatava pomppia kirjaa kuunnellessaan, joku haluaa olla aikuista lähellä, joku haluaa olla rauhassa. Sitä paitsi samakin aikuinen olisi kuitenkin jokaisen lapsen kanssa erilainen. Ja vaikka oletettaisiin aikuisen voivan olla samanlainen, ei siltikään voitaisi sanoa, millaista kirjan käyttö on jonkun toisen aikuisen kanssa. 

Ei vuorovaikutusta vain koskaan voida vakioida. Ja siitähän valmistelussa on kysymys: aikuisen vuorovaikutuksesta lapsen kanssa.


P.S. Kerron omasta tutkimusprosessistani kaikille avoimella ja ilmaisella Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen Studia Generalia -yleisöluennolla 12.10.2016 otsikolla Lapsinäkökulman etsiminen muuttaa tutkijaa. Jos tämä ja muut päivän luennot kiinnostavat, ilmoittaudu mukaan 3.10. mennessä. Saliin mahtuu 160 ensimmäiseksi ilmoittautunutta. Tästä linkistä näkyy päivän ohjelma, paikka sekä aikataulu, ja tästä pääsee ilmoittautumaan. Kirjoitin aiheesta enemmän Terveyttä tieteestä -bloggauksessani.