Lapsen oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka
takaavat
ihmisarvon, edistävät itseluottamusta
ja helpottavat
lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan.
(LOS §23)
Kaiken hoidon, kasvatuksen, kuntoutuksen ja opetuksen pitäisi toteutua
niin, että nämä lasten oikeudet mahdollistuvat. On paljon asioita, joita voisi
ja pitäisi tehdä sen eteen, että niin kävisi. Nyt aion kirjoittaa kuitenkin
vain yhdestä asiasta, joka voi näyttää pieneltä, mutta jolla kuitenkin on suuri
merkitys.
Useimmat vammaiset lapset tulevat terveydenhuollon pitkäaikaisiksi
asiakkaiksi elämänsä ensimmäisinä vuosina, osa suoraan synnytyslaitokselta.
Myöhemmin muutkin instituutiot kuten KELA, päivähoito ja koulu osallistuvat
lasten elämään erilaisella aktiivisuudella kuin tavislasten elämään.
Alusta alkaen lapsista aletaan kirjoittaa eri tarkoituksiin asiakirjoja,
joita kertyy lapsen elämän aikana valtava määrä. Esimerkiksi eräästä lapsesta
niitä oli 14 vuoden aikana kirjoitettu 218 kappaletta (Vehkakoski 2000).
Oletko koskaan ajatellut, miten monella tavalla lapsista voidaan
kirjoittaa näitä lausuntoja - ja että mitä merkitystä eri tavoilla voi olla?
Minä havahduin tähän aiheeseen ensimmäistä kertaa lukiessani aikoinani Tanja
Vehkakosken tutkimusta Vammainen lapsi ammatti-ihmisten asiakirjoissa (2000).
Tuossa tutkimuksessa tuli kirkkaasti esiin se, miten monella tavalla
ihan samasta lapsesta voidaan kirjoittaa. Hänet voidaan nähdä joko ongelmana,
toimenpiteiden kohteena tai ajattelevana, tuntevana ja tahtovana persoonana,
joka ansaitsee yksilöllisen kohtelun.
Viimeisin havahtumiseni aiheeseen tapahtui viime viikolla, kun
Vaikuttava Vertaistoiminta -projektin seminaarin ruokajonossa puhuimme muutaman osallistujan kesken siitä, miten
tärkeää olisi vammaisten lasten kanssa käyttää voimavarakeskeistä
suhtautumistapaa, joka perustuisi enemmän sosiaaliseen kuin medikaaliseenmalliin.
Joku totesi siihen, että vaikeaahan se on, kun Kelalle joutuu kuitenkin
kirjoittamaan lausuntoja, joissa lapsesta on luotava mahdollisimman kaamea
kuva, jotta apua saataisiin. Siihen me keksimme vision: joskus tulevaisuudessa
Kelakin on kehittynyt niin paljon, että sinne voidaan alkaa kirjoittaa
lausuntoihin lasten ongelmien sijaan heidän mahdollisuuksistaan. Siis että
mihin kaikkeen tämä lapsi voikaan pystyä, jos häntä autetaan!
Tämän ajatuksen Twitteriin heittäessäni moni merkitsi heti sen
suosikikseen ja eräs vastasi siihen näin:
Loistava idea!
Mikään ei järkytä mielenterveyttä niin paljon kuin vammaistukihakemuksen
tekeminen omasta lapsesta.
Onhan se aikamoinen vaatimus vanhemmalle, että pitäisi kirjoittaa ylös
kaikki ikävimmät asiat omasta lapsestaan ja vielä mahdollisimman raskain sanoin
kuvaillen. Ja sitten antaa se ihan vieraiden luettavaksi. Ja vielä sellaisten
vieraiden, joista joutuu epäilemään, mahtavatko ne edes haluta hyvää sille
lapselle.
Ja ammattilaiset sitten tekevät tällaista ihan työkseen. Kirjoittavat
lapsesta tekstejä mahdollisimman ikävässä valossa.
Merkitykselliseksi kirjoitustavan tekee se, että se, mitä ja miten
kirjoitetaan (ja puhutaan) ei vain kerro todellisuudesta, vaan myös luo
todellisuutta. Kuten Vehkakoski (2006, s.63) sanoo: instituutiot ja niissä
työskentelevät ammatti-ihmiset määrittävät merkittävästi lasten nykyistä ja
tulevaa identiteettiä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kirjoittaa voi
sisäistyä lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan
itsestään.
Samansuuntaiseen ajatukseen on päätynyt tämä runo:
Mitä ajattelet minusta
sitä luulet minusta.
Sinä olet sellainen minulle
miten minut näet.
Usko kuitenkin
että mitä teet minulle
miten kuuntelet minua
sellainen minusta tulee. (Palsio 1994)
sitä luulet minusta.
Sinä olet sellainen minulle
miten minut näet.
Usko kuitenkin
että mitä teet minulle
miten kuuntelet minua
sellainen minusta tulee. (Palsio 1994)
Joten nyt, tulevan lasten oikeuksien päivän kunniaksi, eiköhän aleta kiinnittää
huomiota siihen, että kirjoituksemme ja puheemme takaavat lapsen
ihmisarvon, edistävät hänen itseluottamustaan ja helpottavat hänen aktiivista osallistumistaan yhteisönsä toimintaan.
Ja lisäksi: nostetaan kaikki
20.11. lippu salkoon niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kun oikein sisäministeriökin
ensimmäistä kertaa suosittelee lasten päiväksi liputusta. Idea liputuksesta
tuli muuten lapsilta. Nyt olisi hyvä tilaisuus näyttää, että me kuuntelemme ja
arvostamme!
Lisätietoja liputuksesta ja vinkkejä muidenkin kannustamiseen mukaan.
Tietoa lasten oikeuksien päivästä.
Tämä sama asia nähdään sitten (vammaisten) henkilöiden työhakemuksissa. Ne alkavat usein sillä, mikä vamma hakijalla on ja miten se vaikeuttaa tämän toimintaa. Tästä kierteestä on vaikea päästä irti: vaikea kirjoittaa Kelan hakemusta pahan päivän mukaan ja seuraavaksi työhakemusta jossa kuvailee vahvuuksia ja osaamista. Tärkeää keskustelua!
VastaaPoistaNiinpä, pitkälle ulottuvat tämän negatiivisen kirjoitustavan vaikutukset.
VastaaPoista