tiistai 18. joulukuuta 2012

Hoitotyön rooli moniammatillisessa tiimityössä



Jokaisella ammattiryhmällä on oma roolinsa moniammatillisessa tiimityössä.  Rooli muodostuu toisaalta siitä, mikä on kunkin ammattialan ydintehtävä ja toisaalta siitä, millaiseksi sen toteutusmuoto kussakin työyksikössä muodostuu riippuen yksikön rakenteista (kuten henkilöstö ja tilat), kulttuurista (yhteistyötavat, arvot, perinteet) ja tehtävästä (esim. epilepsian hoito tai liikunnallinen kuntoutus). 
 

Suomenmaassa on hyvin monenlaisia työyksiköitä, mutta en nyt aio puhua näistä toteutusmuodon vaikutuksista hoitotyön rooliin. Sen sijaan keskityn siihen, mikä on ydintehtävä hoitotyössä ja peilaan sitä hiukan myös muiden alojen ydintehtäviin.

Hoitotieteen professori Helena Leino-Kilpi on aikoinaan nasevasti todennut, että lääketieteen tehtävä on hoitaa tauti, ja hoitotieteen tehtävä hoitaa se vaiva, joka taudista ihmiselle aiheutuu. Voisi sanoa niinkin, että lääketieteen tehtävä on hoitaa sairaus, hoitotieteen tehtävä hoitaa sairas. Mehän emme ole sairaudenhoitajia, vaan sairaanhoitajia!

Sairaan ihmisen hoitamisessa lääkärin ydintehtävä on keksiä, mistä sairaudesta on kyse ja mitä sille voidaan tehdä. Hoitajan ydintehtävä on hoitaa potilasta niin, että potilas löytää itselleen sopivan tavan suhtautua sairauteensa ja sen hoitoon. Toisin sanoin voisi sanoa, että hoitajan tehtävä on tukea potilasta löytämään voimavaransa ja mahdollistaa potilaan voimaantuminen.

Ja nämähän ovat siis yhtä tärkeitä tehtäviä, nämä lääkärin ja hoitajan tehtävät. Nimittäin jos lääkäri määrää sairauteen sopivaa lääkettä, mutta potilas ei sitä suostu ottamaan tai ei osaa ottaa sitä oikein, ei lääkkeen määräämisestä ole hyötyä. Jos taas hoitaja saa potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden itselleen ja he yhdessä keksivät, mikä olisi paras tapa nauttia lääke, on hoitotyön ydintehtävää toteutettu onnistuneesti. Tai jos potilas saa hoitajan oivaltamaan, että tämä lääke ei todellakaan sovi hänelle, ja he yhdessä saavat lääkärin määräämään sopivampaa lääkettä, niin silloinkin ydintehtävä toteutuu.

Jos nyt ajattelette, että voihan lääkärikin saada potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden ja sopivan nauttimistavan, niin olette aivan oikeassa. Mutta tähän näkökulmaan palaan myöhemmin.

Keskeistä hoitotyön ydintehtävässä on potilaan ainutkertaisuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen ja hänen hyvinvointinsa edistäminen vuorovaikutuksessa potilaan kanssa. Kokonaisvaltaisuuteen kuuluu sekä potilaan että hänen hyvinvointinsa ymmärtäminen fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi kokonaisuudeksi.  Kohtaamiseen kuuluu omana itsenään oleminen ja potilaan kuuntelu kaikilla aisteilla. ”Vuorovaikutuksessa potilaan kanssa” tarkoittaa dialogista kanssakäymistä, jossa yhdessä luodaan jotain sellaista, mihin kumpikaan ei yksin olisi kyennyt.

Ydintehtävän lisäksi hoitajalla on muitakin tehtäviä, joissa hän saattaa hyödyntää muiden alojen tietoa ja soveltaa muiden alojen ydinosaamista, mutta nekin olisi tehtävä hoitotyön ydintehtävää kunnioittaen.

Jos puhutaan lapsen kuntoutukseen liittyvästä hoitotyöstä, niin periaatteessa hoitajan roolin pitäisi ydintehtävän osalta pysyä samana, kuin sairaan potilaan hoidossakin. Vain sen toteutusmuoto vaihtuu. Kuntoutushoitotyössä on kuitenkin sama vaara kuin perinteisessä sairaanhoitotyössä. Hoitaja voi unohtaa ydintehtävänsä tai sekoittaa sen toisen alan tehtäviin.

Ongelma on siis se, jos me hoitajina tavoittelemme jonkin toisen ammattialan lähestymistapaa ja ydintehtävää omamme kustannuksella emmekä sen ehdoilla.

Hoitotyön ydintehtävän toteutus lasten kuntoutushoitotyössä olisi siis hoitaa lasta niin, että lapsi (ja muu perhe) löytää itselleen sopivan tavan suhtautua vammaan(sa) ja sen kuntoutukseen. Tämä sopiva tapa suhtautua vammaan voidaan löytää vain lasta ja muita perheenjäseniä kuuntelemalla ja heidän kanssaan vuorovaikutukseen asettumalla.

Kuntoutuksen tavoitteena kai kaikkien ammattilaisen mielestä on se, että lapsi voisi elää hyvää elämää. Se, mitä on hyvä elämä kunkin lapsen kohdalla ja miten siihen päästään, pitäisi ammattilaisten selvittää yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa. Tähän tarvitaan monen alan ammattilaisia ja ammattilaisten tietoa. Esimerkiksi fysioterapeutti voi kertoa, että jos lapsen raajoja ei jumpata ja käytetä erilaisia lastoja, ne ennen pitkää vääntyvät kivuliaisiin virheasentoihin. Tai puheterapeutti voi kertoa, että viittomien käyttäminen edistää myös lapsen puhumaan oppimista.

Mutta sen selvittäminen, mitä lapsi itse haluaisi elämältään, ei ole perinteisesti kuulunut kenellekään. Mielestäni se kuitenkin olisi nimenomaan hoitotyön ydintehtävän toteuttamista.

Mutta kyllähän tosiaan lääkärikin voi potilasta kuunnella ja suhtautua häneen kokonaisuutena. Tarkemmin sanottuna jokainen HYVÄ lääkäri tekeekin niin. Mutta tiedättekö, mistä siinä silloin on kysymys? Siitä, että lääkäri käyttää oman alansa ydintehtävän (sen tautien selvittämisen) lisäksi hoitotyön ydinosaamista.

Ai miten niin hän voi niin tehdä, vaikkei ole saanut hoitotieteellistä koulutusta? No siten, että monella alalla ydintehtävä on sellainen, että sen voi osata joko intuitiivisesti tai sitten sitä voi mahdollisesti oppia opetettuna. Jos ajatellaan esimerkiksi psykologian ydintehtävää, joka on ihmisen mielen toiminnan ymmärtäminen ja siihen vaikuttaminen, niin sitä voi tehdä joko psykologian oppeja ja teorioita tietoisesti hyödyntäen tai intuitiivisesti. Parhaimmat ammattilaiset pystyvät yhdistämään molemmat tavat.

Pelkkä intuitiivinen taito ei kuitenkaan riitä tekemään kenestäkään alan ammattilaista, ja sellaista osaamista on myös vaikea jakaa eteenpäin. Mutta jos me hoitotieteen ja hoitotyön edustajat olemme tietoisellakin tasolla tarpeeksi hyvin perillä hoitotyön ydintehtävästä, voimme jakaa sitä osaamista myös muille aloille, joista löytyy hoitamisen ulottuvuus.  Tämä ajatus syntyi kuunnellessani ystäväni, hoitamista syvästi arvostavan TtM Riina Junnilan pohdintaa siitä, että meidän tulisi tarkastella muita tieteenaloja siltäkin näkökannalta, että niissä on jotain hoitamiseen kuuluvaa.

Parhaimmillaan moniammatillisessa tiimityössä niin hoitajat kuin muidenkin ammattiryhmien edustajat ovat hyvin tietoisia sekä omasta ydintehtävästään että toisten tehtävistä. Tällöin jokainen on vapaa keskittymään ydintehtäväänsä, kunhan muistaa, että tiimityössä jokaisen velvollisuus on omalla toiminnallaan mahdollistaa muidenkin ammattilaisten ydintehtävän toteutuminen. 


(Tämä on lyhennelmä Lanen  koulutuksessa 9.11.2012 pitämästäni luennosta. Koulutuspäivä oli kaikkinensa upean antoisa ja oli hienoa päästä näkemään melkein koko lähes satapäinen jäsenistökin! Mahtavaa, että yksivuotias yhdistyksemme sai aikaan niin hienon koulutuksen - tästä on hyvä jatkaa!)
 

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Elokuva vammaisesta miehestä ja hänen avustajastaan


Elokuvan nimi on Koskemattomat. En tiedä, mistä se on nimensä saanut. Ehkä siitä, että päähenkilöiden ei kuvittelisi tosielämässä kohtaavan lainkaan, saati koskettavan toisiaan. Tosielämään elokuvan tarina kuitenkin perustuu, ja se tekee siitä mielestäni entistä kiinnostavamman. 

Päähenkilöinä ovat rikas neliraajahalvaantunut mies ja hänen avustajakseen alun perin vasten tahtoaan ajautunut jenginuori, joka on vastikään vapautunut vankilasta. Elokuva on hulvattoman hauska ja koskettava sekä hienon tarinansa että loistavien pääosan esittäjiensä ansiosta.

Se, miksi halusin siitä täällä blogissa kertoa, liittyy avustajan rekrytointiperusteisiin, jotka selviävät elokuvassa vasta hyvän matkaa työsuhteen alun jälkeen. Joku rikkaan miehen läheisistä on selvittänyt avustajan taustaa, ja tulee sitten varoittamaan miestä tästä vankilakundista. "Sellaiset eivät sääli ketään", hän sanoo päätään puistellen. "Juuri siksi valitsin hänet ", vastaa mies. 

Tästä meillä ammatti-ihmisillä olisi opittavaa. Ei kukaan halua tulla kohdelluksi säälin kohteena tai kohteena ylipäätään. Kunpa kaikissa ammatti-ihmiskouluissa voitaisiinkin opettaa sitä, mitä elokuvan jenginuori osaa luonnostaan: rehellisyyttä, huumoria, omana itsenään olemista, toisen tasaveroista kohtaamista, arvostamista ja välittämistä - ihmisyyttä.

(Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan 30.11.2012. Onnistuin jotenkin näkemään sen ennakkonäytöksessä. Maailmalla se on ollut supersuosittu ja voittanut lukuisia palkintoja.) 

perjantai 2. marraskuuta 2012

Blogin syntymäpäivä

Blogi täytti eilen vuoden!


Vuoden  aikana täällä on käyty 5951 kertaa (luvusta ovat poissa minun käyntini). Suomen lisäksi lukijoita on yhdeksästä muusta maasta, joista kolmesta on käyty kymmeniä kertoja ja yhdestä jopa toista sataa kertaa. Jos 5951 käyntiä jaettaisiin tasan koko vuodelle, jokaisena päivänä olisi käynyt 16 lukijaa.  Se tuntuu hienolta – siis näköjään tälle blogille on tilausta. Ilmeisesti nämä aiheet kiinnostavat aika suurtakin joukkoa ihmisiä. Siitä iloitsen!

Vuoden  aikana 18 henkilöä on kommentoinut yhteensä 36 kertaa. Näistä viisi useammin kuin kerran. Erityinen kiitos heille!  Eniten kommentteja kirvoitti ystävänpäiväbloggaus  14.2.2012.

Jos jotain saisin toivoa synttärilahjaksi blogille, toivoisin saavani tietää vähän enemmän siitä, mitä te blogin lukijat ajattelette. 

lauantai 13. lokakuuta 2012

Haaste: myönteisessä valossa



Hei kaikki blogin lukijat, uudet ja vanhat! 

Heitän teille haasteen. Tuokaa esiin tarinoita tai kuvia jotka esittävät vammaisia ihmisiä / erityislapsia / kehitykseltään poikkeavia henkilöitä positiivisessa valossa. Kertokaa täällä blogin kommenteissa ja kertokaa muuallakin, mitä hyviä asioita olette vammaisten ihmisten kanssa kokeneet tai heistä lukeneet tai kuulleet.  

Minä aloitan. Tässä  on aivan upeita valokuvia, joissa on mielestäni mahtavalla tavalla saatu esiin jotain meille kaikille yhteisestä ihmisyydestä – siitä, että meillä kaikilla on unelmia. Nämä kuvat ovat todella hienoja, voisin laittaa melkein minkä vaan niistä seinälleni tauluksi. Kuvat saavat ajattelemaan, että kauneus tosiaan on katsojan silmässä. Näinkin voisimme heidät nähdä!

Joskus hienoa on se, mitä ihminen saa aikaan toisissa ihmisissä, kuten erään kehitysvammaisen Joey-pojan isä kirjoittaa TheGuardian-lehdessä:  


Minulle tämänhetkisessä elämässäni positiivisia vaikutuksia elämässä aiheuttavat vammaiset henkilöt ovat virtuaalituttavuuksia. Yksi heistä on valloittava pieni poika nimeltä Uuno, johon olen tutustunut hänen äitinsä blogin kautta. Esimerkiksi tässä  kirjoituksessa Uunon mainio persoona tulee esiin monelta kantilta. Äitinsä välityksellä Uuno on osuvilla oivalluksillaan saanut minut monta kertaa nauramaan ääneen. Ja joskus itkemäänkin.

Toinen blogiystäväni on Leena, joka siskonsa avustuksella pitää yllä kahtakin blogia: Värivitamiinia,  jossa on esillä hänen sykähdyttäviä taideteoksiaan (joita kaikki tämänkin sivun kuvat* ovat), sekä hänen elämästään kertovaa  blogia. Molemmista olen saanut paljon ilonpilkahduksia arkeeni.

Monet aikoinaan työssäni tapaamat lapset ovat myös jääneet unohtumattomasti mieleeni, niin kuin eräs pellavapäinen tyttö, joka aina minut nähdessään riemuissaan huusi:"Nohanna!". Tai eräs pieni poika, joka kettunsa kanssa valloitti sydämeni heti ensitapaamisella. Joskus mietin, mitä heille ja monille muille lapsille nykyään kuuluu.

Mutta siis miksikö tällainen haaste? Koska sanoilla ja kuvilla me myös luomme todellisuutta, emme vain kuvaa sitä. Jos aina vain puhutaan ongelmista, aletaan nähdä vain ongelmia.

Sain tämän idean 26.9. junamatkalla Ouluun. Se tuli tuosta yllä mainitusta valokuvanäyttelystä, kun tajusin, millä tavalla se minuun vaikutti. Siis minuun, joka kuvittelen lähtökohtaisesti suhtautuvani vammaisiin ihmisiin yhtä hyvin kuin ei-vammaisiinkin. Näyttely paljasti minulle jotain tiedostamattomista asenteistani.

Aika hauskaa, että seuraavalla viikolla luin Jaatispostin Hyvää ja kaunista -projektista, josta erityispedagogiikan professori Paula Määttä* kirjoitti Jaatispostissa näin:

"Erittäin hieno ja kannatettava idea koota perheitten hyviä kokemuksia.
Ammatti-ihmiset ovat tottuneet arvioimaan ja raportoimaan lapsen kehityksen ongelmista ja puutteista. Ammattilaiset eivät välttämättä edes tiedosta tätä ongelmakeskeistä puhetapaansa. Positiivisen ammattilaispuheen kokoaminen voi havahduttaa pohtimaan omaa puhetapaansa. Olen luennoinut ja kirjoittanut tästä teemasta parinkymmenen vuoden ajan - ja edelleen on jatkettava. Meidän tutkimustuloksemme vahvistavat sen, että ammatilaispuhe vaikuttaa vielä vuosienkin jälkeen."

Täällä blogissa voimme nyt harjoitella sitä positiivista ammattilaispuhetta. Mutta tänne saavat kyllä mielellään kirjoittaa myös ei-ammattilaiset, eli haaste koskee kaikki lukijoita!

Tarkoitus ei ole luoda mitään sankarimyyttejä vammaisista ihmisistä tai asettaa heitä asemaan, jossa "vammaisten tehtävänä on olla inspiroivia, ylittää itsensä niin, että terveet voivat sitä ihastella" kuten Maija Haavisto kritisoi blogissaan.

Tarkoitus on pikemminkin auttaa meitä havaitsemaan, että jokaisessa on hienoja puolia, jos vain osaa katsoa. Tässäkin hoitoalan, kuntoutuksen, opetuksen ja kasvatuksen ammattilaisten tehtävä on lähellä ystävän roolia, kuten aiemmin kirjoitin.

Kohtele ystäviäsi niin kuin taulujasi:
tarkastele heitä parhaassa mahdollisessa valossa.
                                                   – Jennie Jerome Churchill

Joten antakaapa tulla! Pieniä yksittäisiä väläyksiä jostain kohtaamastanne henkilöstä, kokonaisia elämäntarinoita, tai mitä vaan, missä jostakusta tavalla tai toisella vammaisesta (tai "kehitykseltään poikkeavasta") henkilöstä puhutaan jotain hyvää. Kirjoita itsellesi ylös muutama lause tai pitkä tarina, ja jos voit salassapitovelvollisuutta tai muuta yksityisyyden suojaa rikkomatta kertoa sen muillekin, niin kerro blogin kommenteissa!


P.S. Aika hauska idea tuon Hetki unelmaa -näyttelyn jatkoksi olisi kuvata myös hoitajia, lääkäreitä, terapeutteja, opettajia, vanhempia ja sisaruksia unelmissaan. Ja laittaa sitten kuvat noiden edellisten sekaan. Varmaan sieltäkin löytyisi monta morsianta, iskelmätähteä, jalkapalloilijaa ja presidenttiä :)

P.S.2 Tänään on Kansallinen epäonnistumisen päivä. "Jos et ole epäonnistunut, et ole yrittänyt mitään uutta." Loistava idea, lukekaa tästä lisää siitä, miten epäonnistumisenkin voi nähdä myönteisessä valossa!

*Lupa lainaukseen saatu.