maanantai 16. lokakuuta 2017

Suuria tunteita

Kävin katsomassa Tokasikajutun, jo toisen dokumenttielokuvan Pertti Kurikan Nimipäivät -bändistä (koska pidin ensimmäisestä niin paljon). Tokasikajuttu nauratti, itketti ja herätti monenlaisia tunteita. Ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen. Tuntui harvinaiselta, hienolta ja välillä vaikealtakin katsoa sitä tunteiden ryöpytystä, jota elokuvan päähenkilöt kokivat ja niin avoimesti näyttivät.
 
Vaikka ihmisen on tarpeellista oppia säätelemään tunteitaan niin, ettei ole täysin niiden vietävissä, niin silti jäin miettimään, millaista olisi, jos useammat ihmiset yleisesti näyttäisivät vähän rohkeammin tunteitaan. Millaista olisi, jos ei tarvitsisi peitellä pettymystä epäonnistumisesta (jolloin voisi tulla lohdutetuksi), suuttumusta itseen kohdistuvasta ikävästä käyttäytymisestä (jolloin asia voitaisiin sopia) tai onnellisuutta hyvistä asioista (jolloin onni voitaisiin jakaa)…? Jos uskaltaisimme olla vähän aidompia ja rehellisempiä ja luottaa toisiin ihmisiin paljastamalla omat heikotkin hetkemme?

Vaikka tunteita on tutkittu paljon, ne ovat oikeassa elämässä aika monimutkainen asia, kun vanhat tunteet kietoutuvat uusiin. Pitkäaikainen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta voi nousta esiin monessa kohdassa. Suru tai vihaisuus siitä, ettei voi vapaasti valita sitä, missä ja miten asuu voi nousta mieleen kun lavalle meno jännittää. Mutta kuinka moni meistä pystyy siihen, ettemme anna vaikeiden tunteiden pilata tekemistä tai ystävyyttä lopullisesti? Kuinka moni ottaa konfliktit suoraan puheeksi niin tämän bändi tekee – ja lopuksi halaa sovinnon merkiksi?

”Yksi kaverini sanoikin, että tuohan on ihan kuin mikä tahansa työyhteisö, paitsi että harvoin välienselvittelyjä hallitaan noin hyvin”, sanoo elokuvan toinen ohjaaja J-P Passi Inhimillisten uutisten kirjoituksessa.

Jäin miettimään sitäkin, millaisille asioille nauramme ja miksi. Jos toisen ihmisen tunneilmaukset naurattavat, niin onko se meistä oikeasti hauskaa, vai tuleeko nauru siitä hämmennyksestä, kun ei tiedä, miten pitäisi suhtautua? Vai onko se vielä jotain muuta? Lasten tunneilmauksillehan myös nauretaan usein. En tiedä, johtuuko se siitä, ettei aikuinen ole ymmärtänyt, mihin se tunneilmaus liittyy ja miksi se on lapselle merkityksellistä, vai joutuuko aikuinen siinä lähelle omia vaikeita tunteitaan, jotka on parasta ohittaa nauramalla? Lasten kohdalla avointen tunteidenpurkausten ei pitäisi edes olla mitenkään odottamattomia tai yllättäviä, mutta aikuisten kohdalla niitä ei ole totuttu näkemään ja se yllättävyys voi tuntua oudolta ja hassulta. Vai tunnistammeko tunteidenpurkauksista itsemme – yhtä lapsellisesti minäkin kiukuspäissäni käyttäydyn läheisteni kanssa, tai ainakin mieli tekisi käyttäytyä?

No, elokuvateatterissa siis naurettiin välillä päähenkilöiden kanssa ja välillä heille. Silti jostain syystä siitä ei jäänyt paha maku suuhun. Ehkä siksi, että elokuva näyttää päähenkilöt aktiivisina toimijoina ja antaa heille luvan olla sellaisia kuin ovat, ei säälin kohteina mutta ei myöskään ylentäen alentamalla. Ja jotenkin se näkyy, että tässä elokuvassa he ovat todella saaneet olla päähenkilöitä ja siksi itsekin arvostavat elokuvaa.

”Kyllä jengi nauraa ihan suoraan tyypeille, kun ne hölmöilee tuolla lavalla. Mutta sekin on jotenkin näiden kanssa OK. Se on ihmeellistä. Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää. Heidän otteessaan on jotakin niin vapauttavaa ja hienoa, että katsojakin vapautuu”, sanoo ohjaaja J-P Passi.

Tunnepohdintojen lisäksi elokuvasta jäi mieleen bändin uskomaton ammattitaito: että pystyivät vetämään keikan tuhansien katsojien edessä täysillä, vaikka lavalle mentäessä olivat vaikeiden tunteiden vallassa. Se ei ihan jokaiselta onnistukaan. Kuulemma Euroviisuissakaan. Ei voi kuin nostaa hattua bändille ja myös niille, jotka ovat olleet taustatukena. Hattua täytyy nostaa myös elokuvan tekijöille, jotka saivat meidät tuntemaan kuin olisimme oikeasti olleet bändin matkassa tunteita elämässä emmekä elokuvaa katsomassa – ja kai siksi niin surullisia, kun bändin yhteinen matka on nyt loppu.

Mutta hei – vaikka Pertti Kurikan Nimipäivät on lopettanut keikkailun, niin yksi keikka on kuitenkin vielä tiedossa! Nimittäin vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttamisen lopettamista vaativaan Ei myytävänä! -kansalaisaloitteeseen (lue lisää täältä) on saatu eduskunnan käsittelyyn vaatimat 50 000 nimeä ajoissa kokoon, joten bändi on luvannut soittaa kerran vielä yhden keikan – eduskuntatalon portailla!

Ihan mahtavaa on se, että allekirjoitukset sen kuin vain lisääntyvät vauhdilla, vaikka minimiraja on jo saavutettu. Se on eduskunnalle vahva viesti siitä, että tässä maassa on paljon niitä, jotka arvostavat ihmisoikeuksien toteutumista. 

 
Kannattaa katsoa! Huumorin kautta asiaa!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Kertomus yhteyden löytymisestä


Onneksi en antanut ennakkoluulojeni estää itseäni lukemasta Poikani Sam -kirjaa. Tietokonepelit kun eivät ole yhtään mun juttuni, ja tuossa kirjassa keskeisin tarina kietoutuu juuri pelimaailmaan. Mutta hyvä, että autisminkirjolla olevan pojan isän kirjoittama romaani autisminkirjolla olevasta pojan isästä (ja monista muistakin ihmisistä) kuitenkin houkutteli lukemaan.

Sillä ei se tietokonepeli sitten lopulta olekaan se keskeisin juttu. Se on vain väline, jonka avulla isä uskaltautuu yrittämään etsiä yhteyttä poikaansa. Se on väline, jonka avulla isä oppii hyväksymään lapsen sellaisenaan ja antamaan arvoa ja aikaa lapsen tavalle olla, kun pelissä ei tarvitse olla opastamassa lasta normaaliuteen. Ja yhteyden löytyessä isä ymmärtää sen, mikä oli arkipäivän taisteluissa unohtunut: lapsi ei ole ratkaistava ongelma, hän on erillinen ihminen, oma persoonansa.

Toivoisin, että kaikkien lasten vanhemmat ja kaikki lasten kanssa työskentelevät näkisivät vaivaa ja etsisivät niitä välineitä, joiden avulla saavat yhteyden lapsen maailmaan juuri sille lapselle sopivalla tavalla. Jollekin lapselle se voi olla peli, jollekin eläimet, jollekin kirja, elokuva, liikkuminen, leikkiminen tai joku ihan muu. (Sitä voi etsiä vaikka Metku-kirjan avulla niidenkin lasten kanssa, jotka eivät puhu.)

Kirjassa tulee hienolla tavalla esiin myös leikin voima. Se tietokonepelikään ei oikeastaan edes ole peli, vaan pikemminkin rakenteluleikki, sillä siinä ei kerrota, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja miten, vaan jokainen saa sen itse (tiettyjen lainalaisuuksien sisällä) päättää. Parasta on kuitenkin se, kun aikuinen oivaltaa ottaa leikin voiman käyttöönsä myös pelaamisen ulkopuolella. Kun lapsi tosielämässä saa pelkokohtauksen, isä keksii, että leikitään pelottavan tilanteen olevan peliä, jossa etenemiseen heidän on yhdessä keksittävä keinot. Tarjoamalla leikin maailman keinoksi isä osoittaa uskovansa, että lapsi pystyykin selviytymään. Leikin sisällä lapsi on turvassa ja silloin hänellä on voimavaroja itsekin keksiä, miten ennen ihan mahdottomalta tuntuneista tilanteista voi selvitä.

Vaikka tarinassa käsitellään lähes raa’an rehellisesti monia raskaita teemoja (kuten oman lapsen pelkäämistä, vanhemman syyllisyydentunteita ja myös muita ihmissuhdevaikeuksia), se kasvaa lohdulliseksi ja toivorikkaaksi kasvutarinaksi. Ja vaikka kirja tarjoaa teräviä oivalluksia autismikirjon maailmasta, niin lopulta ne tärkeimmät huomiot koskevat ihan kaikkia ihmissuhteita: Toisen maailmaa voi oikeasti oppia ymmärtämään vain silloin, jos menee mukaan hänelle tärkeisiin asioihin hänen ehdoillaan. Ja vaikka ei kaikkea ymmärtäisi, voi hyväksyä. Ja vain silloin voi myös aito yhteys syntyä ihmisten välillä.



P.S. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Bazar-kustannukselta. Kirjoitin siitä rehellisen näkemykseni, joka perustuu samaan näkökulmaan kuin tämä koko blogi: mikä edistää vammaisten ja sairaiden lasten hyvää.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Vammaisuuden käsittely lapsen kanssa

Tiesitkö, että monen vammaisen lapsen kanssa ei ole koskaan kunnolla puhuttu hänen vammastaan? Lapsi saattaa silloin luulla esimerkiksi, että hänen autisminsa johtuu liiasta suklaan syönnistä, kuten Berni Kelly (2005) kuvaa tutkimuksessaan erään lapsen kertoneen.

En tiedä, millä tavalla tätä aihetta käsitellään lasten kanssa sopeutumisvalmennuskursseilla. Mutta koska läheskään kaikki lapset eivät käy sopeutumisvalmennuksessa, aiheen käsittelyn pitäisi kuulua jokaisen lapsen kuntoutusprosessiin. Valitettavasti näin ei taida olla, eikä siihen edes löydy kovin helposti materiaalia. Esimerkiksi muuten niin erinomaisessa Irlannin ensitietosuosituksessakin käsitellään vain vanhempien kanssa puhumista.

Jokaisella lapsella on oikeus saada tietoa itseään koskevista asioista. Ja eikö ole aivan absurdiakin, jos diagnoosista kerrotaan vain vanhemmille, mutta ei sille, jota se kaikkein eniten koskee? Se ei kuitenkaan taida olla aihe, josta yhden kerran puhuminen riittää. Lapsen oman identiteettityön kannalta olisi varmasti tärkeää saada puhua siitä aina uudelleen, kun oma ymmärrys tai tilanteet muuttuvat.

Mutta miten sitten käsitellä lapsen kanssa hänen erityisiä piirteitään ja vammaisena elämistä? Ei ainakaan pelkästään puhumalla. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän toiminnallisuutta tarvitaan.

Kuvakirjat ainakin voivat auttaa asiassa. Yksi mainio kirja tähän tarkoitukseen on Norio-keskuksen Leivotaan ihminen, joka kertoo ihmisen perimästä leipomisvertauskuvan avulla. Kirja löytyy perinteisen kuvakirjan muodossa ja myös pdf-versiona netistä sekä suomeksi että ruotsiksi. Yksittäisistäkin diagnooseista on joitain lastenkirjoja, joihin vinkkejä löydätte Lanen tietopankin vammaisuus-sivun alalaidasta. (Lisävinkkejä otan mielelläni vastaan!)

Eräs mainio keino vammaisuusteeman käsittelyyn on Invalidiliiton Avustajakoiran puuhatehtävät, jonka hauskat ja kekseliäät tehtävät käsittelevät paitsi avustajakoiria, myös apuvälineitä, esteettömyyttä, harrastusmahdollisuuksia ja vammaisiin henkilöihin suhtautumista. Puuhakirja käsittelee asioita etupäässä liikuntarajoitteisuuden kannalta (joskin myös näkövamma, puhevamma ja lyhytkasvuisuus mainitaan), joten olisipa hienoa saada puuhakirja myös oppimisvaikeuksista, kehitysvammaisuudesta ja neuropsykiatrisista häiriöistä.

Isompien lasten kanssa hyödyllisiä materiaaleja voivat olla Valteri-koulun Tukikeskustelun käsikirja ja Olen jotakin erityistä. Kirjat ja puuhakirjat voivat toimia hyvin myös vammaisuuden tekemisessä tutuksi ei-vammaisille lapsille. 

Aivan mahtavaa olisi, jos vammaisuuden ja kuntoutuksen käsittelyyn olisi tarjolla samanlaista toiminnallista ja lasta kuuntelevaa toimintaa kuin Pesäpuu ry:n kehittämä sijoitettujen lasten Salapoliisitoiminta. Vaikka tuon toiminnan tarkoitus on lastensuojelun kehittäminen lasten näkökulmasta, on siinä sellaisia oivallisia lasta voimaannuttavia elementtejä, joista varmasti olisi muissakin käyttötarkoituksissa lapsille hyötyä. 

Kaikissa edellä mainitsemissani vammaisuuteen liittyvissä materiaaleissa lähtökohtana on se, että jokainen meistä on erilainen, ja että jokaisella meillä on heikkoutemme ja vahvuutemme. Ja että erityisesti vahvuudet ovat tärkeitä ja ennen kaikkea ne asiat, jotka ihmisen itsensä mielestä ovat merkittäviä. Tämän toivoisin olevan lähtökohtana kaikessa aiheen käsittelyssä lasten kanssa. Lapsille ei kerta kaikkiaan saa mennä vain kaatamaan niskaan yleistä määritelmää diagnoosikuvaukseen kuuluvista puutteellisuuksista mahdollisine liitännäisongelmalistoineen. Eikä vanhemmillekaan sen puoleen!

Toivoisin lasten kanssa tuotavan esiin myös sitä (mitä joissain edellä mainituissa kirjoissa ei mielestäni tarpeeksi huomioida), että ympäristöllä on suuri merkitys siinä, miten vaikeaa tai helppoa vamman kanssa eläminen on.  Kaikki lapsen vaikeudet eivät siis johdu siitä, millaisia hän ja hänen vammansa ovat. Osa johtuu siitä, millaisia ovat muut lapset ja aikuiset ja olosuhteet hänen ympärillään. Siis puhuttaessa lapsen kanssa hänen vammastaan pitäisi aina puhua myös siitä, ettei hänen tarvitse selviytyä yksin, vaan meidän kanssamme. Ja kuunnella, mitä lapsi meiltä hyvää ja hauskaa elämää varten tarvitsee.

P.S. Tämä on muuten sadas tähän blogiin kirjoittamani teksti!


torstai 1. kesäkuuta 2017

Miten kuuntelen puhumatonta lasta


Kommunikaatiossa keskeistä on löytää yhteinen kieli. Aika usein me aikuiset keskitymme opettamaan lapselle meidän kieltämme, eli sovittuihin symboleihin ja tietynlaiseen, aika rajoittuneeseen logiikkaan perustuva puhekieltä (tai muuta symboleihin perustuvaa kieltä, kuten kuvakommunikaatiota). Entäs jos kuitenkin me – oletetusti lasta suuremmalla kielten oppimiskokemuksella varustetut – aikuiset opettelisimme ensin lapsen kielen, joka on toiminnan kieli?

Niinhän me lasten kanssa yleensäkin teemme: yritämme ymmärtää vastasyntyneen toiminnallista kommunikaatiota, ääniä ja liikehdintää. Me tuuditamme levotonta, hymyilemme seuranhaluiselle ja kutitamme leikinhaluista lasta. Samalla toki, vähän kerrallaan, me sanoitamme lapselle maailmaa meidän kielellämme.

Autistisen lapsen kommunikointi voi olla hyvin erilaista verrattuna siihen, mihin olemme tottuneet, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Ehkä vaadimme liikaa joskus niin lapselta kuin itseltämmekin sitä, että kaiken pitäisi olla sanoitettavissa. Voisiko tärkeintä olla kuitenkin yhteyden löytyminen tavalla tai toisella?

Kun lasten kuulluksi tulemista myös sanattoman kommunikaation osalta on tutkittu vammaisten lasten näkökulmasta, on todettu, että keskeiset kuulluksi tulemisen mahdollistajat ja estäjät liittyvät aikuisten asenteisiin, aikuisten kommunikaatiotaitoihin sekä instituutioiden rakenteellisiin seikkoihin (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). Aikuinen voi edistää lapsen kuulluksi tulemista asennoitumalla lapseen arvostavasti, kehittämällä omaa kommunikaatiotaan dialogisemmaksi ja muuttamalla instituutioiden toimintatapoja lasta kuuntelevammiksi.

Aikuisilla on siis paljon valtaa ja vastuuta. Kommunikaatiossa päähenkilö on kuitenkin hän, jota halutaan kuunnella, eli tässä tapauksessa puhumaton lapsi. Päähenkilö tarjoaa meille ne keinot, jolla juuri häntä voi kuunnella – jos vain maltamme pysähtyä hetkeksi ja ottaa käyttöön paitsi korvat, myös silmät, kaikki aistit ja koko kehon. Toiminnan avulla voi yhteys löytyä niihinkin, joita sanat eivät tavoita.

Omassa tutkimuksessani (Olli ym., tulossa) tein mielenkiintoisen havainnon sairaanhoitajan ja puhumattoman lapsen leikkitilanteesta. Hoitajan ja lapsen yhteisleikistä ei aluksi meinannut tulla mitään, kun kumpikin vaikutti puhuvan eri kieltä. Yhteys löytyi vasta sitten, kun hoitaja malttoi pysähtyä ja olla tekemättä mitään muuta kuin vain katsella ja kuunnella lasta. Sen jälkeen yhteinen kieli löytyi leikkiin heittäytymisestä ja kommunikoinnista leikin keinoin.

Joskus voi olla tärkeä yhtyä lapsen toimintaan, vaikkei itse ymmärtäisi sen merkitystä. Näin teki tutkimusprosessissaan Susan L. Spitzer (2003), joka näki autistisen lapsen paukuttavan nukkea lattiaan. Tutkija meni lapsen viereen lattialle ja alkoi hänkin paukuttaa toista nukkea. Lapsi kuitenkin otti nuken pois häneltä. Vähitellen tutkijalle selvisi, että kyse oli tietynlaisen äänen aikaansaamisesta, eikä sitä saanut muuten kuin tarpeeksi rennolla ranneliikkeellä – mutta kun aikuinen sen vihdoin oppi, sitten olikin mahdollista tehdä yhdessä musiikkia!

Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja jokaisella on jotain sanottavaa, olipa hänellä siihen sanoja tai ei. Meidän velvollisuutemme aikuisina on tarjota lapselle mahdollisuus ilmaista näkemyksensä hänelle ominaiseen tapaan ja vastata siihen hänelle ymmärrettävällä tavalla (Olli 2012). Se ei kuitenkaan ole pelkästään velvollisuus, vaan myös ilo, sillä yhteyden löytyminen ihmisten välillä on ehkä parasta maailmassa – ja ihmeellisen hienoa on myös löytää (uudelleen) oma kykynsä läsnäoloon, leikkiin ja sanattomaan ymmärtämiseen.


****** 

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Autismi-lehdessä 1/2017. 

Lähdeluettelo löytyy Kirjallisuutta-välilehdeltä

Avainsanoja: autismi, autisminkirjo, autismikirjo, autistinen lapsi, puhumattomuus, lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, dialogisuus, ei-kielellinen viestintä, sanaton kommunikaatio, nonverbaali kommunikaatio, leikki, toiminnallisuus, kuuntelu, toiminnallinen kuuntelu, lapsen oikeus tulla kuulluksi

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kauneus


Kaunista on se, kun ihminen uskaltautuu toisen katseen kohteeksi ja se toinen katsoo niin, että silmät säteilevät. Kaunista on se, kun aidot tunteet saavat tulla nähdyiksi; suru, pelko, ilo, rohkeus – ihan kaikki. Kaunista on se, kun ihminen uskaltaa antaa epätäydellisyytensä näkyä ja tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Kaunista on se, kun ammattilainen uskaltaa luopua toisen puolesta tietämisestä ja opetella katsomaan toisen silmin. Kaunista on se, kun joku uskoo hyvään jo silloin, kun se ei vielä ole nähtävissä.

Tämä kaikki on sellaista sisäistä kauneutta, jota ei aina ole helppoa tallentaa muille nähtäväksi. "Lempeäkatse IV"-näyttelyssä siinä on kuitenkin onnistuttu. Näyttelyssä esitellään valtavan hienoja voimauttavan valokuvauksen projekteja, joiden takana on pitkä dialoginen prosessi, jossa päähenkilöt ovat saaneet tulla nähdyiksi omilla ehdoillaan ja itselleen merkityksellisellä tavalla. Näyttely tuo esiin harvinaislaatuisia, tavallisesti tietosuojan vuoksi piiloon jääviä projekteja, joissa syntyy korjaavien katseiden ketju, kuten näyttelyn esitteessä osuvasti kuvataan.



Lempeä katse -näyttelyssä ja -seminaarissa mieleeni painuneita ajatuksia
-          Miten haluat minun sut näkevän? (opettajan kysymys oppilaalle)
-          Ota minut tällaisena kuin oon (erityisluokan pojan musiikkivalinta oman kuvaesityksensä taustalle)
-          On hyvä olla erilainen, omanlaisensa (maahanmuuttajanuoren oivallus projektin myötä)
-          Näyttäkää että välitätte, menkää luokse, olkaa läsnä! (sijoitetun nuoren neuvot omahoitajille)
-          Miksi on niin vaikeaa olla minä? (aikuisen naisen pohdintaa)
-          Johtamisen välineeksi häpeämättömän rakastava katse (yhteisön johtaja omasta työtavastaan)
-          En näe enää ympärilläni esimiehiä, näen ihmisiä (osallistujan kommentti esimiesprojektista)
-          Hoitojärjestelmässä olimme rooliemme vankeja, projektissa pääsimme niistä vapaaksi (päihdelääkäri projektista asiakkaan kanssa)
-          En ole vuosiin kokenut ylpeyttä mistään. En uskonut, että mun sisältä löytyis rohkeus – mutta se löytyi. Näistä kuvista olen ylpeä ja toivon että ihmiset tulevat niitä katsomaan (asiakas projektista päihdelääkärin kanssa)
-          Että kaikki ihmiset ovat erilaisia, eikä ketään pidä määritellä sen mukaan, miltä hän näyttää (mitä hoitoalan ihmiset voisivat koulukiusaamisesta sairastuneen pojan mielestä voimauttavan valokuvan työtavasta oppia)


Siis kauneutta on.
Rakkautta on. Iloa on.
Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!
-Eeva Kilpi


Päivitetty 1.9.2017:


Aalto-yliopiston voimauttavan valokuvan opiskelijoiden päättötyönäyttely Lempeä katse IV on esillä Diakissa Kalasataman kampuksella Helsingissä 21.8.–14.12.2017. 

Avajaiset keskiviikkona 6. syyskuuta klo 16.30–19 (opastettu kierros klo 17.15–19: Miina Savolainen, näyttelyn tekijät ja päähenkilöt johdattavat näyttelyyn)
Yleisöluento voimauttavan valokuvan menetelmästä ja opastettu kierros torstaina 21. syyskuuta (luento klo 13–14.45, kierros klo 15–16.15).
 
Opastettuja kierroksia on tiedossa erilaisten tapahtumien yhteydessä myös seuraavina ajankohtina:
– ke 15.11. klo 9–12 järjestettävän Väkivaltaisen radikalismin ehkäiseminen -seminaarin yhteydessä (kellonaika tarkentuu)
– to 28.9. klo 16–18
– ma 23.10. klo 16–18
– la 25.11. klo 14–16
– ti 12.12. klo 16–18.

Lisätiedot Diakin sivuilta

(Alun perin näyttely oli nähtävissä 15.6.2017 asti kulttuurikeskus Caisassa  Helsingissä)
 

P.S. Suosittelen edelleen lämpimästi myös Valokuvan voimaa -sarjan katsomista Yle Areenasta.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Onko pakko leikkiä?


Kun aikuinen kysyy, onko pakko leikkiä lapsen kanssa, ajattelen hänen vain unohtaneen, miten hauskaa leikkiminen on. Sillä lapsenahan se oli siitä kysyjästäkin ihan varmasti hauskaa. Tarvisi siis vain muistuttaa mieleen, miten siihen hauskuuteen pääsee käsiksi. 

Nythän on niin onnellisesti, että olen yhdessä väitöskirjani osatyössä tutkinut juuri tätä asiaa. Tai itse asiassa tutkin sitä, miten lapsi voi tulla kuulluksi leikissä, mutta se näyttää liittyvän tiiviisti yhteen sen kanssa, miten aikuinen suhtautuu leikkiin.

Jos joku kysyy, onko pakko leikkiä, niin vastaisin, että ei ole – koska silloin se ei edes ole leikkiä, jos sitä tehdään pakosta. Leikin olemukseen kuuluu nimittäin vahvasti vapaus ja vapaaehtoisuus. Mutta ihan jokaiselle kysyjälle suosittelisin, että kannattaa kokeilla, voisiko leikkiminen sittenkin olla hauskaa.

Näin se voisi onnistua:

Suhtaudu leikkiin kuten lapsi. Tärkeintä leikissä on tekeminen, ei päämäärä. Sen ei tarvitse olla kehittävää, sen ei tarvitse olla hyödyllistä tai järkevää tai huolellisesti suunniteltua. Ja siitä voi seurata ihan mitä vain!

Anna lapsen opettaa. Kuuntele ja katsele ja jäljittele lasta. Malta olla hiljaa – anna lapsen puhua toiminnallaan. Kaikkea ei tarvitse koko ajan sanallistaa.

Heittäydy leikkiin. Älä mieti, onko se järkevää tai miltä se näyttää, vaan anna mennä. Vakavakin aikuinen voi löytää itsestään hassuttelijan, kun antaa leikin viedä mukanaan. Minäkin olen löytänyt!


P.S. Nämä ovat siis vinkkejä siihen, miten leikin hauskuus löydetään – ja miten lasta kuunnellaan leikin avulla. Sitten jos haluat käyttää leikillisiä keinoja lapsen opettamiseen, kasvattamiseen tai kuntouttamiseen, tarvitaan erilaisia vinkkejä.

Pävitetty 17.10.2017:

P.S. 2 Joka päivä on leikkipäivä, mutta seuraavaa valtakunnallista leikkipäivää vietetään 12.5.2018. Se on oikein hyvä syy lähteä jonnekin leikkitapahtumaan tai itse järjestää jotain hauskaa! Täältä lisätiedot: https://www.leikkipäivä.fi/

P.S.3 Täältä voit lukea muut leikkiaiheiset bloggaukseni tässä blogissa ja olen kirjottanut aiheesta myös Lapsinäkökulma-blogiin, Terveyttä tieteestä -blogiin ja Koko Suomi leikkii -blogiin sekä Leikkipäivä-sivustolle.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?


Asiakkaat on yhä useammin alettu ottaa mukaan palveluiden kehittämiseen. Lasten näkemyksiä kuitenkin selvitetään edelleen vain harvoin, ja vammaisten lasten näkemyksiä vielä harvemmin. Tutkimuskatsauksemme mukaan tähän on kolme syytä: aikuisten asenteet, aikuisten kommunikointitaidot ja niin yhteiskunnan kuin eri instituutioidenkin rakenteet (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). 

Aikuisten (niin ammattilaisten kuin vanhempienkin) asenteissa vikana voi olla se, etteivät he ylipäätään pidä lasten ajatuksia tärkeinä. Tämä voi liittyä siihen, ettei aikuisia itseään ole lapsena kuunneltu, joten heillä ei ole siitä kokemusta. Toinen vika voi olla se, että he näkevät lapsen aina vain vamman läpi, eivätkä näe omaa vaikutustaan lapsen itseilmaisuun. Esimerkiksi valintatilanteissa saattaa olla tarjolla vain aikuisten valitsemia vaihtoehtoja, jolloin lapsi ei ehkä halua valita niistä mitään ja tällöin tulkitaan, ettei hän osannut valita.

Aikuisten kommunikaatiotaidoissa on usein pahoja puutteita. Kaikki eivät aina osaa luoda lapseen sellaista vastavuoroista suhdetta, jossa ymmärretään, ettei toisen ajatuksia voi tietää hänen puolestaan. Monet eivät myöskään osaa käyttää lapsille luontaisia kommunikointitapoja eivätkä osaa kommunikoida sellaisten lasten kanssa, jotka eivät käytä puhetta.

Yhteiskunnan ja esimerkiksi monien sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden rakenteet tukevat vain harvoin lasten kuuntelemista. Nopeutta ja lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia vaativat järjestelmät eivät jätä tilaa hitaasti rakentuville vuorovaikutussuhteille, joiden vaikutukset näkyvät usein vasta pitkässä juoksussa.

Jos halutaan muuttaa lasten kuuntelemisen käytäntöjä, täytyy siis muuttaa asenteita, kommunikaatiotaitoja ja rakenteita. Nämä ovat hitaita prosesseja. Mutta eivät mahdottomia! On olemassa välineitä, jotka muuttavat aikuisten ajattelua ja ammatillisia käytäntöjä - tutkimusten mukaan esimerkiksi sadutus on tällainen keino (Karlsson 2103). Uusia välineitä kehitettäessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei niistä ole hyötyä, jos niitä käytetään samalla tavalla kuin vanhoja. Tämän vuoksi kehittämiseen tarvitaan myös tieteellistä tutkimusta, jotta käytäntöjen taustalla olevat ilmiöt saadaan näkyviin ja päästään muuttamaan myös niitä.

Koululaisten kysymyksiä THL:n Kasvun kumppanit -seminaarissa 1.2.13
*********

Tämä blogiteksti perustuu pääasiassa väitöskirja-artikkeliini vammaisten lasten toimijuudesta. Artikkelin preprint-versio löytyy Lastenneurologian hoitajat ry:n tietopankista.  Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014.

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.3.2013 Innokylän blogissa ja julkaistaan heidän luvallaan uudelleen täällä.