tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?


Asiakkaat on yhä useammin alettu ottaa mukaan palveluiden kehittämiseen. Lasten näkemyksiä kuitenkin selvitetään edelleen vain harvoin, ja vammaisten lasten näkemyksiä vielä harvemmin. Tutkimuskatsauksemme mukaan tähän on kolme syytä: aikuisten asenteet, aikuisten kommunikointitaidot ja niin yhteiskunnan kuin eri instituutioidenkin rakenteet (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). 

Aikuisten (niin ammattilaisten kuin vanhempienkin) asenteissa vikana voi olla se, etteivät he ylipäätään pidä lasten ajatuksia tärkeinä. Tämä voi liittyä siihen, ettei aikuisia itseään ole lapsena kuunneltu, joten heillä ei ole siitä kokemusta. Toinen vika voi olla se, että he näkevät lapsen aina vain vamman läpi, eivätkä näe omaa vaikutustaan lapsen itseilmaisuun. Esimerkiksi valintatilanteissa saattaa olla tarjolla vain aikuisten valitsemia vaihtoehtoja, jolloin lapsi ei ehkä halua valita niistä mitään ja tällöin tulkitaan, ettei hän osannut valita.

Aikuisten kommunikaatiotaidoissa on usein pahoja puutteita. Kaikki eivät aina osaa luoda lapseen sellaista vastavuoroista suhdetta, jossa ymmärretään, ettei toisen ajatuksia voi tietää hänen puolestaan. Monet eivät myöskään osaa käyttää lapsille luontaisia kommunikointitapoja eivätkä osaa kommunikoida sellaisten lasten kanssa, jotka eivät käytä puhetta.

Yhteiskunnan ja esimerkiksi monien sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden rakenteet tukevat vain harvoin lasten kuuntelemista. Nopeutta ja lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia vaativat järjestelmät eivät jätä tilaa hitaasti rakentuville vuorovaikutussuhteille, joiden vaikutukset näkyvät usein vasta pitkässä juoksussa.

Jos halutaan muuttaa lasten kuuntelemisen käytäntöjä, täytyy siis muuttaa asenteita, kommunikaatiotaitoja ja rakenteita. Nämä ovat hitaita prosesseja. Mutta eivät mahdottomia! On olemassa välineitä, jotka muuttavat aikuisten ajattelua ja ammatillisia käytäntöjä - tutkimusten mukaan esimerkiksi sadutus on tällainen keino (Karlsson 2103). Uusia välineitä kehitettäessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei niistä ole hyötyä, jos niitä käytetään samalla tavalla kuin vanhoja. Tämän vuoksi kehittämiseen tarvitaan myös tieteellistä tutkimusta, jotta käytäntöjen taustalla olevat ilmiöt saadaan näkyviin ja päästään muuttamaan myös niitä.

Koululaisten kysymyksiä THL:n Kasvun kumppanit -seminaarissa 1.2.13
*********

Tämä blogiteksti perustuu pääasiassa väitöskirja-artikkeliini vammaisten lasten toimijuudesta. Artikkelin preprint-versio löytyy Lastenneurologian hoitajat ry:n tietopankista.  Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014.

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.3.2013 Innokylän blogissa ja julkaistaan heidän luvallaan uudelleen täällä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Potilasnäkökulma ja hoitajan omatunto


Istut luennolla ja koet omantunnon pistoksen, kun puhutaan potilaan oikeuksista ja potilaan näkökulmasta. Jos olisi kyse jostain muusta pistoksesta, tietäisit, mitä tehdä - hyttysenpistoon hydrokortisonia, neulanpistoon puhdistusta ja niin edelleen. Mutta mitä tehdä omantunnon pistokselle?

Sen voi kyllä puhua hiljaiseksi; voi vakuuttaa sille, etteivät luennoitsijat tiedä mitään siitä, millaista juuri sinun työsi on, ja näin ollen heidän puheensa ei koske sinua. Tai voi odottaa, että aikaa vain kuluu tarpeeksi ja omatunto lakkaa pistelemästä, tai sitten sen pistelylle voi turruttaa itsensä.

Mutta uskaltaisitko kokeilla jotain muuta? Uskaltaisitko oikein kuunnella, mistä kohtaa se omatunto ja kolkuttaa ja miksi? Jos sitten huomaat, että sillä on hyvä syy siihen, niin voit olla ylpeä itsestäsi: olet hoitaja, joka todella välittää potilaista ja haluaa heidän parastaan. Jos et välittäisi, ei omatunto pistelisi tai et ainakaan kuuntelisi sitä. Olet siis hoitaja, joka haluaa kehittyä paremmaksi. Ja sellaiset ovat ihan parhaita hoitajia.

Ehkä pystyt tässä kohtaa hetkeksi irrottamaan silmiltäsi tottumuksen ja organisaation edustajan silmälasit (”näin meillä on aina tehty, ei tämä muuten onnistuisi”, ”näin se vain on pakko tehdä”, ”ei tätä voi yhden potilaan takia toisin tehdä, muuten koko systeemi kaatuu”) ja voit katsoa omaa työtäsi potilaan silmin - näinkö minä itse haluaisin tulla kohdelluksi, jos olisin potilaana? Edistänkö todella toiminnallani potilaan parasta vai aiheutanko oikeaoppisen lääketieteellisen hoidon sivutuotteena potilaalle hoitokärsimystä sen sijaan että hyvän hoitotyön avulla lievittäisin kärsimystä?

Jos näet omassa toiminnassasi sellaista, mitä et haluaisi nähdä, voit vielä sulkea silmäsi. Mutta entä jos et suljekaan? Mitä sitten voisit tehdä?

Voisitko ottaa asian puheeksi työyksikössäsi? Jos sinä olet ainoa, jonka olisi muutettava toimintaansa, niin voisitko saada siihen neuvoja ja apua työtovereiltasi? Vai ovatko ne enemmän järjestelmää kuin potilasta kuuntelevat käytännöt teidän yhteiseen hoitokulttuuriinne pesiytyneitä tottumuksia, joita täytyisi lähteä porukalla muuttamaan?

Tällaiset asiat eivät todennäköisesti muutu yhdellä päätöksellä tai yksittäisen koulutuksen avulla, vaan vaativat pidemmän muutosprosessin, jossa sekä ajatustavoilla että käytännöillä on oikeasti mahdollisuus muuttua. Mutta siihen muutosprosessiin lähteminen kannattaa. Merkillistä siinä on, että se kannattaa sekä potilaiden että työntekijöiden takia.

Kun potilaita / asiakkaita / lapsia aletaan kuunnella ja käyttää asiakaslähtöisiä menetelmiä, työstä voi tulla työntekijöille helpompaa ja innostavampaa, kuten Niikon ja Korhosen (2014) tutkimassa päiväkodissa, josta kerron täällä. Myönteinen ilmapiiri ja keskusteleva kulttuuri voivat lisääntyä, kuten Veijolan (2004) tutkimassa lasten kuntoutuksen moniammatillisessa tiimissä. Työn kuormittavuus voi vähen­tyä ja hoitajien työhyvin­vointi lisääntyä, kuten Stenmanin ja kumppaneiden (2016) tutkimilla geriatrian osastoilla työskentelevillä hoitajilla. Lisäksi: ammattilaisten asenteet lapsia kohtaan voivat muuttua (Karlsson 2000, Niikko & Korhonen 2014) ja aikuiset voivat oppia kuuntelemaan paremmin myös toisiaan (Niikko & Korhonen 2014).

Niin, ja sitten aiemmin yhteistyöhaluttomatkin lapset voivat tulla mielellään sairaalaan ja heidän tutkimuksensa onnistuvat hyvin yhteistyöhaluisesti, kuten Lindbergin tutkimuksessa (2005, 2006), josta kerron täällä. Lasten itsehoitotaidot ja terveyskin voivat parantua, kuten Tieffenbergin ja kumppaneiden (2000) tutkimuksessa, jossa opetettiin astmaa tai epilepsiaa sairastavia lapsia lapsikeskeisillä ja lasten autonomiaa korostavilla menetelmillä.   Ja ennen kaikkea: potilaan oikeudet voivat toteutua.  

Kysymyshän on siitä, välitämmekö potilaan tai asiakkaan näkökulmasta vai asetammeko organisaation näkökulman tai oman näkökulmamme tärkeämmäksi. Siitä on Savolainen (2016) kirjoittanut näin:

Työntekijä, joka välittää, tekee työn itselleen helpoksi, koska silloin kaikki, mitä hän tekee, on asiakkaalle vaikuttavaa, jolloin myös työ on tekijälleen palkitsevaa. Sen sijaan oman persoonansa ja (positiiviset) tunteensa asiakkaalta piilottava työntekijä joutuu kohtaamaan paljon valtataistelua ja asiakkaan osoittamaa halveksuntaa, sillä hoiva ilman välittämistä ei ole arvostavaa.

Todella hyvää hoitotyötä voi tehdä vain asettamalla potilaan näkökulman tärkeimmäksi. Siinä omatuntosi on aivan oikeassa. Sitä kannattaa siis kuunnella!


P.S. 1 Nämä Sairaanhoitajapäivien luennot saivat vastikään kuulijoiden omatunnon pistelemään: Johanna Ollin Lapsen näkemyksen huomioiminen iän ja kehitystason mukaan, Tiina Marttilan Lastentiedonsaannin ja päätöksenteon tukeminen hoitotyössä ja Oili Papinahon Pakkokeinojen käyttö lasten somaattisessa hoitotyössä

P.S. 2 Jos joku tietää lisää tutkimuksia, joissa tuodaan esiin toteutuneen asiakaslähtöisen työn vaikutuksia sekä asiakkaisiin että ammattilaisiin, kuulisin niistä mielelläni (erityisesti lasten hoitotyön osalta, mutta myös muiden asiakas- ja ammattilaisryhmien).


Lähteet:

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita. Väitöskirja.

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48–52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.

Stenman Päivi, Turkki Leena, Vähäkangas Pia, Hantikainen Virpi & Elo Satu. 2016. Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3), 106–118. (artikkeli löytynee jossain vaiheessa Dorian kautta: http://www.doria.fi/handle/10024/7311 )

Tamminen-Peter, Leena 2005. Hoitajan fyysinen kuormittuminen potilaan siirtymisen avustamisessa – kolmen siirtomenetelmän vertailu. Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, työterveyshuolto. Sarja: C 228. Scripta lingua Fennica edita 0082-6995.Turku.

Tieffenberg J, Wood E, Alonso A, Tossutti M & Vincente M. 2000. A randomized trail of ACINDES: a child centered training model for children with chronic illnesses (asthma and epilepsy). Journal of Urban Health 77, 280–297.


Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakaslähtöinen hoitotyö, hoitokärsimys, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten kuuntelu, lasten ja nuorten hoitotyö, potilaan oikeudet, lapsen oikeudet, oikeus tulla kuulluksi, lapsinäkökulma

tiistai 14. helmikuuta 2017

Yhteys ihmisten välillä


"Ihanat ystävät"
Oletko koskaan miettinyt, miten syntyy yhteys kahden ihmisen välillä? Sellainen yhteys, jossa kohdataan ja tullaan kohdatuksi, luotetaan ja uskalletaan tulla lähelle?

Sen salaisuutta ei ehkä koskaan voida täysin määritellä, mutta se on varmasti kaikissa muodoissaan parasta, mitä ihmiselle voi toisen ihmisen kanssa tapahtua. Se voi olla vauvan ja vanhemman sanatonta vuoropuhelua, ystävien avointa ja kohtaavaa keskustelua, rakastavaisten yhteen kietoutumista tai yhteisen leikin syntymistä entuudestaan vieraan aikuisen ja lapsen välillä.

Parhaimmillaan yhteys voi syntyä myös kuntoutusalan ammattilaisen ja vammaisen lapsen kohtaamisessa, vaikka kummallakin on omat rajoituksensa. 

Ammattilaisella saattaa olla aikuisille yleisiä puutteita vuorovaikutustaidoissaan: osaamattomuutta heittäytyä leikkiin, kiireen tunteeseen jumittamista, liiallista tavoitteisiin tuijottamista ja sanallisen viestinnän yliarvostamisesta johtuvaa sanattoman kommunikaation puutteellisuutta. Lapsella, jos hänellä on vaikka autistisia piirteitä, saattaa olla esimerkiksi vaikeuksia puhumisessa, katsekontaktissa, toisen ihmisen lähelle tulemisessa ja vastavuoroisessa toiminnassa. 

Kun lapsi, jolla on autistia piirteitä tapaa ammattilaisen, jälkimmäinen saattaa ottaa ohjat käsiinsä ja yrittää saada lapsen toimimaan omasta mielestään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tai sitten ammattilainen voi katsoa lapselle luontaista toimintaa ja tarjota siihen mahdollisuuden - ja sen kautta vaikka mihin. 

Tällaisesta tilanteesta kuulin kertomuksen eräältä lanelaiselta sairaanhoitajalta Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta eli Eija Lappalaiselta. Hänen piti huolehtia itselleen tuntemattomasta lapsesta, josta ei tiennyt oikeastaan muuta kuin sen, että lapsi oli kova juoksemaan edestakaisin sairaalan käytävällä (aikuiset perässään). Lapsen juoksumieltymyksen takia hän päätti mennä lapsen kanssa jumppahuoneeseen, jossa olisi hyvät mahdollisuudet aktiiviseen liikuntaan.
Jumppahuoneessa hoitaja ei ryhtynyt ohjaamaan lasta tai vaatimaan häneltä jotain, vaan alkoi vain heitellä palloa koriin muina naisina. Molemmat näkivät toisensa isosta seinän kokoisesta peilistä. 

Lapsi tarkkaili hoitajaa ilmeisesti hieman ihmeissään, kun tämä korin saatuaan aina taputti ja hihkui itselleen, mutta ryhtyi työntämään taaperokärryä – ja sitten juoksi heti heittämään palloa itse, kun hoitaja irrotti pallosta otteensa. Peilin kautta hoitaja seuraili lasta ja taputti äänekkäästi ja huusi ”jee”, kun pallo meni korin lähelle, mutta ei katsonut lapseen suoraan. 
 
Yleensä aikuiset lähestyvät lasta ylhäältä päin, tai mahdollisesti jopa samalle tasolle kyykistyen. Mutta nyt hoitaja käänsikin asetelman ylösalaisin. Hän asettui patjalle makaamaan ja tarjosi lapselle mahdollisuuden lähestyä häntä omilla ehdoillaan.

Ja lapsi lähestyi.  Hän tuli hoitajan viereen makaamaan laulaen itselleen tuttua laulua, johon hoitaja yhtyi. Kohta lapsi otti hoitajan kasvot käsiensä väliin ja katsoi silmiin! Eikä siinä vielä kaikki. Kun lapsen vanhemmat tulivat, lapsi kiipesi hoitajan syliin. Vanhemmat olivat tästä hyvin hämmästyneitä - eihän heidän lapsensa koskaan mennyt vieraiden ihmisten lähelle, kun ei usein tuttujenkaan.

Mitä, jos kaikki hoito- ja kuntoutussuhteet alkaisivatkin näin? Millaisia mahdollisuuksia se tarjoaisikaan kuntoutuksen suunnittelemiselle ja toteuttamiselle yhdessä! Silloin yhteys, lapsen kuuleminen ja osallisuus olisivat kaiken lähtökohta, ja samalla myös keino ja tavoite. Sillä jos jotain niin hienoa olisi jo saavutettu, ei saavutetuista eduista varmaan kukaan haluaisi luopua, vaan yhteyttä haluttaisiin lisätä ja vahvistaa. Eikö yhteyden syntyminen olekin lopulta ihan tärkeintä elämässä - meille jokaiselle?


P.S. Kuva on Värivitamiini-taiteilijan luvalla hänen Facebook-sivultaan.

Avainsanoja: lapsen kohtaaminen hoitotyössä, autistisen lapsen kohtaaminen,  vuorovaikutus hoitotyössä, autistisen lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, lapsen kuuntelu, leikki kohtaamisen paikkana, dialoginen kohtaaminen, kuulluksi tuleminen, toiminnallinen kuuntelu, toiminnallisuus. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Äitielämä*



Se on sellaista, että on sata rautaa tulessa. Pitäisi pestä pyykit, pitäisi maksaa laskut, pitäisi viedä lapsi harrastukseen, pitäisi huolehtia siitä ja tästä ja tuosta. Mahdollisesti palkkatöitäkin pitäisi tehdä.

Koko ajan päässä soi tuo pitäisi-laulu. Ja syyllisyys kaikesta, mitä ei ole tehnyt – ei ollenkaan tai ei tarpeeksi hyvin tai ei tarpeeksi paljon. Niin kuin vaikka keskittynyt lapsensa kanssa olemiseen.

Vaikka se lapsi onkin kaikista kallisarvoisinta, mitä elämässä on.

Mitähän, jos päättäisit alkaa leikkiä lapsen kanssa joka päivä? Aloittaisit vaikka vartista; sen nipistäminen muilta töiltä ei kai olisi mahdotonta.

Ja sitten kun huomaisit, miten kivaa se on, ja miten siitä voimaantuu tekemään ne muutkin työt, niin pidentäisit aikaa tai ottaisi monta varttia päivän mittaan. Siis sellaista aikaa, jolloin heittäytyisit kokonaan lapsen kanssa olemaan, sulkisit pois kaikki muut ajatukset ja nauttisit omasta lapsestasi. Ja antaisit lapsen johtaa leikin maailmaan, jos tie sinne tuntuu unohtuneen. Saisit iloa lapsesta – ja lapsi saisi iloa aikuisesta. Se kun on tutkitustikin** ihan tosi tärkeää.


*Äitielämää voivat elää myös isät.
** Täällä lisää julkaisuja aiheesta. 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Näkymättömät lapset


Näin unta, että jotkut lapset olivat muuttuneet peukalon pituisiksi ja näkymättömiksi. Aikuisten kesken ihmeteltiin lasten katoamista. Lauri Tähkä oli ensimmäinen, joka alkoi nähdä niitä lapsia, ja vähitellen me muutkin.

Sitten huomattiin, että aika moni muukin asia oli muuttunut meille näkymättömäksi. Lapset antoivat käsiimme värikyniä ja kysyivät, montako niistä nähdään. Minä näin neljä ja halusin tietää, kuinka monta oli vielä näkymätöntä. Kaksi oli, kertoivat lapset.

Jotkut aikuiset eivät halunneet tietää, onko vielä jotain, mitä eivät näe. Masentaisi liikaa.

Mietin jo unessa, että tämä pitää muistaa: ei voi edes tietää, miten paljon on sellaista, mitä ei itse näe, ja se kuitenkin on.

Pahinta varmaan, jos luulee näkevänsä kaiken eikä suostu kuulemaan, että jotain muutakin voisi vielä olla. 





perjantai 6. tammikuuta 2017

Lasten vuosi




Unelmoin siitä, että Suomen 100-vuotisjuhlavuosi muistettaisiin vuonna, jolloin Suomi todella alkoi arvostaa lapsiaan.

Tästä vuodesta voisi tulla vuosi, jolloin kuntapäättäjiksi valittiin ainoastaan niitä, jotka ovat luvanneet tehdä kunnastaan lapsiystävällisemmän. Siinä valinnassa jokaisen äänestäjän ääni on tärkeä – lapsillahan ei vaaleissa ääniä ole. (Lasten asioita voit edistää ryhtymällä Anna ääni lapselle -agentiksi, jolloin saat sähköpostiisi lapsijärjestöjen tuottamaa infoa, jota voit jakaa eteenpäin.)

Ehkä tänä vuonna tehdään vain päätöksiä, joiden lapsivaikutukset on huomioitu. Päätöksiä, joissa osataan katsoa tätä hetkeä pidemmälle ja joissa ymmärretään, että sekä ihmisoikeuksien kannalta välttämätöntä että taloudellisesti järkevintä on pitää kiinni kaikille yhteisistä ja laadukkaista peruspalveluista.  

Ehkä tänä vuonna lasten oikeudet aletaan ottaa tosissaan niin kodeissa, kouluissa, sairaaloissa, lastensuojelussa kuin kaikessa poliittisessa päätöksenteossakin. Ehkä tänä vuonna jokainen ammattilainen todella perehtyy lasten oikeuksiin ja alkaa arkisissa ratkaisuissaan toimia niiden mukaan. (Sairaanhoitajille on muuten kerrankin tarjolla koulutustakin aiheesta!)  

Ja ehkä tänä vuonna lapsen oikeuksien päivästä vihdoin tulee almanakkaan merkitty vakiintunut liputuspäivä. Ehkä tänä vuonna jokainen meistä tekee lasten oikeuksien toteutumiseksi jotain, mitä ei ole ennen tehnyt!

P.S. Nyt löytyy Allianssin sivuilta lapsi- ja nuorisojärjestöjen laatima lasten ja nuorten asioita ajavien huoneentaulu, jonka kuntavaaliehdokkaat saavat allekirjoittaa.Haasta kaikki ehdokkaat perehtymään lasten asioihin ja allekirjoittamaan! Ja seuraa sitten vaalien jälkeen valittuja ja muistuta, mitä ovat luvanneet!