Ilon jakamista – jakamisen iloa

Jos kysyttäisiin kaikilta lastenneurologian ammattilaisilta, mikä on heidän työnsä keskeisin sisältö, harva ehkä vastaisi: ilon jakamisen mahdollistaminen. Kuitenkin, kuten useasta uusimman Lasten asialla -lehden jutusta voidaan lukea, sen ehkä pitäisi olla. Erityisen hyvin tämä kuvaus sopisi mielestäni hoitotyön keskeisen sisällön kuvaamiseksi. Se, että teemme asioita, jotka edistävät lasten ja aikuisten sekä lasten keskinäistä ilon jakamista, on voimaannuttavaa, jos mikä. Ja voimaantumista juuri tarvitaan sairauden ja sen hoitojen kanssa selviämiseen, kuntoutumiseen, kehittymiseen, oppimiseen – hyvinvoivaan elämään.

Muistan, kun kerran työkuvioiden ulkopuolella tapasin erään äidin, joka kertoi kahdesta lapsestaan. Hän kertoi heidän ikänsä, heidän diagnoosinsa ja heidän ongelmansa. Mutta ei heidän vahvuuksiaan, luonteenpiirteitään, kiinnostuksenkohteitaan – ei edes heidän nimiään. Ja kuitenkin olin siis aikomassa tavata nämä lapset. Silloin ajattelin, että voi apua, näinkö ammattilaiset ovat tartuttaneet puhetapansa tähän äitiin, näinkö hän lapsensa näkee? Ja apua – näinkö me näemme lapset, näinkö me puhumme heistä? Ei kiinnostavina yksilöinä ja oman elämänsä päähenkilöinä, vaan ongelmina ja toimenpiteiden kohteina?

Jokaisen lapsen olisi tärkeää saada kokea jo vauvavaiheista lähtien olevansa iloitsemisen arvoinen. Silloin toteutuu lapsen oikeus olla oma itsensä, mikä oli tänä vuonna lapsen oikeuksien viikon teemana. Meillä ammattilaisina on suuri vastuu siinä, että olemme mukana vaikuttamassa pitkäaikaissairaiden ja vammaisten lasten tapaan nähdä itsensä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kohdata lapsi tai puhua tai kirjoittaa hänestä voi sisäistyä jo vauvavaiheessa lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan itsestään.

Ilon mahdollistaminen ei kuitenkaan tarkoita, että hankalat asiat ohitettaisiin kuin niitä ei olisikaan. Jos lapsella tai hänen ympäristössään on haasteita, niistä pitää voida puhua. Tärkeää on vain se, miten niistä puhutaan. Yhtä lailla pitäisi voida puhua ammattilaisten haasteista ja myös meidän ympäristöjemme haasteista, kuten vaikka vanhojen tai uusien sairaaloiden ratkaisuista, jotka eivät aina edistä sitä, minkä takia sairaalat ovat olemassa: potilaan parasta. Lasten asialla -lehdessä aloitetaan keskustelua tästäkin aiheesta ja toivottavasti se jatkuu Lanen jäsenkeskustelupalstalla tai lehden keskustelupalstalla, jotta kaikkien tieto ja ymmärrys saataisiin yhteiseksi hyödyksi. Lehteä julkaiseva yhdistys Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane on olemassa juuri siksi, että sekä kehittämisideat että ilo onnistuneista ratkaisusuista voitaisiin jakaa.

****** 

Tämä kirjoitus julkaistiin 20.11.2019 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena.  Lue lehdestä myös Jukka Mäkelän kirjoitus ilon jakamisen merkityksestä lapsen kehityksen kannalta, Hanna Hassisen kommenttipuheenvuoro ilon lisäämisestä lasten hoitotyön käytännössä, Tiina Marttilan kokoamia vauvaperhetyöntekijöiden ajatuksia hyvän näkemiseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen opettavasta koulutuksestaan, Laura Ortjun kokoamia hoitajien ajatuksia hoitotyön, lapsi- ja perhenäkökulman toteutumisesta uusien sairaaloiden lastenneurologisissa yksiköissä, Tiina Marttilan toimittama kuvaus lastenneurologian hoitotyöstä KYSissä, Laura Ortjun kolumni vanhemmuuden navigaattoreista sekä minun kirjoitukseni siitä, miten tärkeänä Lanessa pidetään koulutusta ja tutkitun tiedon levittämistä esimerkiksi tutkimusklubien kautta.  Koko lehti löytyy pdf-muodossa tästä linkistä.


Kannattaa tutustua myös sekä lehdessä julkaistuihin lukuvinkkeihin että lehden kotisivuilla jatkuvasti päivittyviin lukuvinkkisivuihin, jos lasten kasvatukseen, kuntoutukseen ja hoitotyöhön liittyvät kirjat kiinnostavat.

Silmiin katsotuksi tuleminen

Oli kerran poika, jolla oli niin hankalaa, että hänen piti huutaa kovasti ja kovaan ääneen. Vierestä katsovat ja kuuntelevat saattoivat ajatella, että poika on varsinainen ongelma. Oltiinhan tultu katsomaan sirkustaiteilijan esitystä, ja olisi haluttu keskittyä siihen ilman mitään meteliä. Poika ei pystynyt sirkustaiteeseen keskittymään, huutamaan vain.

Mutta yhtäkkiä sirkustaiteilija meni juuri tämän pojan luo ja näki pojan silmistä, että siellähän on - kaiken sen hankaluuden takana - hieno tyyppi, jolla on energiaa, siellä on ihan oikea ihminen. Ja saman tien hän kertoi sen pojalle ja kaikille muillekin. ”Se on mun poika!”, kuului silloin ylpeä huuto takarivistä.

Ajatelkaa, miten suuria voi niin pieni teko saada aikaan. Pelkästään silmiin katsomalla voi joskus nähdä kokonaisen ihmisen. Ja kun kertoo sen muillekin, voivat muutkin nähdä sen. Ja kun näkevät, ymmärtävät, miten hienoa, että juuri tämä ihminen on olemassa. Ja kun sanovat sen ääneen, niin se ihminen itsekin saa sen kuulla. Mikä hyvien asioiden ketju voikaan lähteä liikkeelle niin pienestä!

Tällaisia ketjuja meidän hoitotyössä pitäisi olla luomassa. Sillä sitä voimaantumista, mitä siitä syntyy, juuri tarvitaan sairauksien ja hoitojen kanssa elämiseen tai niistä paranemiseen, vammojen kanssa elämiseen ja kuntoutumiseen - ja ihan kaikenlaiseen hyvinvoivaan elämiseen. Se on se hoitotyön ydintehtävä, josta olen aiemmin kirjoittanut: hyvän elämän mahdollistaminen ihmiselle juuri sille ihmiselle sopivalla tavalla.

 ******

Tämän kertomuksen kuulin 27.4.2018 Lanen koulutuspäivillä, kun tarinan sirkustaiteilija Pekka Laamanen kertoi meille työstään ja näytti mitä se on.  Ja hienoa työtä se onkin! Ilon, naurun ja ihmettelyn mahdollistamistyötä, ihmisten kohtaamistyötä! 

Mutta silmiin katsotuksi tuleminen on kyllä tutkitustikin tärkeää. Sen aiheuttamat positiiviset tunnereaktiot auttavat niissäkin tilanteissa, jotka herättävät puolustusrefleksin.

Lähde:

Tingji Chen 2018.When You Look Me in the Eyes: The Interplay between Eye Gaze and Affect. Acta Universitatis Tamperensis; 2351, Tampere University Press, Tampere 2018. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1857, Tampere University Press 2018.

Avainsanoja: hoitotyön ydin, katsekontakti, kohdatuksi tuleminen, kohtaaminen, nähdyksi tuleminen, sairaala, silmiin katsominen, sirkustaide, tunteet.

Esteetön leikkitapahtuma

Leikki kuuluu kaikille, eikö vaan? Mutta kuinka usein leikkitapahtumia järjestettäessä huomioidaan ne lapset, jotka liikkuvat, kommunikoivat, ymmärtävät tai aistivat eri tavalla kuin useimmat muut? Ja miten heidät pitäisi huomioida? Tämä kysymys nousi esiin, kun Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane liittyi jokin aika sitten Leikkipäivä-verkostoon.

Esittäytymiskirjoituksessamme mainittiin esteettömyyden tarpeellisuus, ja se herätti Twitterissä keskustelun siitä, onko olemassa valmista tarkistuslistaa esteettömän eli saavutettavan leikkitapahtuman järjestämiseen. Tällaista listaa ei ainakaan tähän mennessä ole näyttänyt olevan, vaikka monia muita hyviä tarkistuslistoja erilaisten tapahtumien järjestämiseen löytyykin Invalidiliiton sivulta, Suomen vanhempainliiton sivuilta ja esteettömään ja saavutettavaan liikuntatapahtumaan myös VAU ry:n sivuilta. (Lisäys: museoille tehdystä Säätöä-menetelmäoppaasta löytyy hyviä ohjeita aistisäätelyn vaikeuksien huomioimiseen.)

Tuossa keskustelussa mainittiin joukkoistaminen hyväksi keinoksi kerätä tietoa, joten aloitetaan se täällä! Kertokaa blogin kommenteissa asioita, joita teidän mielestänne pitäisi huomioida, kun järjestetään kaikille lapsille sopivaa leikkitapahtumaa. Ja erityisesti kertokaa, jos teillä on ideoita, miten ne voitaisiin käytännössä huomioida. Ideoita voi lähettää myös Twitterissä Marko Suvilalle, joka on jo aloittanut kokoamaan esteettömän ulkona järjestettävän lastentapahtuman taulua Trelloon, josta sen voi kuka vaan kopioida käyttöönsä. Kertokaa Markolle tai minulle, jos voisitte ottaa aktiivisemmankin sisällönkehittäjän roolin tuon taulun suhteen, niin pääsette itsekin muokkaamaan taulua.

Erityisesti toivoisin, että kysyisitte lapsilta, mitä he toivoisivat tai mitä he ovat kokeneet esteiksi tai esteitä raivaaviksi tekijöiksi yhteiselle leikille. Tai jos lapsenne eivät osaa puhua, niin yrittäkää tarkkailla tilanteita heidän näkökulmastaan. Mitä lapsi olisi halunnut tehdä, mutta ei voinut, kun ympäristö ei mahdollistanut hänen tapaansa toimia? Jos juuri nyt tarjolla ei ole varsinaisia järjestettyjä leikkitapahtumia, niin tarkkailkaa asiaa muissa järjestetyissä joukkotapahtumissa tai arjen leikkitilanteissa. Lapsilla on varmasti tähän asiaan paljon sanottavaa, jos me vain osaamme kuunnella kaikilla aisteillamme ja menemällä mukaan lapsen toimintaan.  

Valtakunnallisesta Leikkipäivästä voit lukea lisää täältä.  

Asiasanoja: esteettömyys, saavutettavuus, esteetön leikkitapahtuma, saavutettava leikkitapahtuma, lastentapahtuma, leikkipäivä, leikkiympäristö, lapsinäkökulma, lapsen oikeus leikkiä, lapsen oikeus osallistua, vammaiset lapset, vammaisen lapsen leikki. 

Helppoa kuin hengittäminen?

Tekisi mieli ajatella, että vuorovaikutus on yhtä helppoa kuin hengittäminen - kaikkihan sen osaavat, vauvasta asti. Mutta taitaa kyllä olla niin, ettei moni meistä aikuisista osaa edes kunnolla hengittää, tai ainakin stressin keskellä unohdamme syvään hengittämisen rauhoittavan voiman. Yhtä lailla toiveajattelua taitaa olla, että meidän tapamme kommunikoida olisi aina kaikille osapuolille voimauttavaa.

Uskon, että monet lasten hoitotyön ammattilaiset ovat luonnostaan hyviä vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Me kyykistymme lapsen tasolle, otamme leikin avuksi, välitämme lapsesta ja osoitamme sen hänelle ymmärrettävällä tavalla. Mutta sitten tulevat järjestelmät - sairaalan historiallisen hierarkkiset käytännöt, kuntoutuksen ammattilaiskeskeiset perinteet ja muut järjestelmäkeskeiset järjestelmät - ja estävät meitä toteuttamasta sitä vuorovaikutusta, jossa olemme hyviä. Kun järjestelmä ottaa vallan, me alistumme sen palvelijoiksi ja tyydymme yrittämään kuljettaa lapsen systeemin läpi ilman suurempia vahinkoja.

Uusimmassa Lasten asialla -lehdessä esitellään monia menetelmiä, joilla vuorovaikutusta voidaan parantaa sekä aikuisten välillä että aikuisten ja lasten välillä. Ne luovat toivoa siitä, että näidenkin järjestelmien sisällä tai ehkä vähitellen järjestelmiä muuttamalla lapsetkin voisivat oikeasti tulla kuulluiksi. Lisää vuorovaikutusaiheesta kuulet muuten myös Lanen koulutuspäivillä Turussa huhtikuussa 2018.

Muista kuitenkin se, että pelkkä uuden menetelmän käyttöönotto ei riitä. Mikään menetelmä ei saa onnistuneen vuorovaikutuksen ihmeitä toteutumaan, jos eivät meidän asenteemme toista kohtaan muutu. Mutta asenteita - uutta tapaa nähdä toinen - voi kyllä oppia. Ja hengittämistäkin.

****

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 10.11.2017 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tämänkertaisessa numerossa olen kirjoittanut kuuntelevan vuorovaikutuksen oppimisesta voimauttavan valokuvauksen avulla.   Kannattaa lukea myös tieteellistä tietoa uusista näyttöön perustuvistavälineistä lapsen osallistumiseen kuntoutumisessa, kertomuksia lastenneurologian hoitotyön arjesta ( Työnä perheiden kohtaaminen ja Mitä ajattelin tänään vuorovaikutuksesta)  sekä lukuvinkkejä. Lehden jutuista saa mielellään keskustella ja antaa palautetta täällä blogissa tai lehden kotisivulla!)

Avainsanoja: vuorovaikutus, lapset ja aikuiset, hoitajat, sairaanhoitajat, lasten ja nuorten hoitotyö, lastenneurologinen hoitotyö, hoitotyön kehittäminen, lapsen oikeudet, voimaantuminen, voimauttava valokuva

Tiedettä ja täytekakkua

Hoitotyö on näyttöön perustuvaa – tällainen teksti on jossain vaiheessa ilmestynyt monien sairaanhoitopiirien hoitotyön toimintaohjelmiin. Sen minä vain haluaisin tietää, että miten se yhtäkkiä itsestään alkaisi olla sellaista? Tuore suomalainen väitöskirjakin (Saunders 2016) kertoo, että sairaanhoitajilla on puutteelliset valmiudet näyttöön perustuvaan toimintaan ja näin ollen se ei sitten käytännössä juurikaan toteudu.

Jotain siis tarttis tehdä. Me Lanessa on jo alettu tehdä. Kahden vuoden ajan olemme järjestäneet Helsingissä tutkimusklubeja, jotka ovat olleet erittäin pidettyjä. Ideana tutkimusklubeissamme on ollut, että jokainen osallistuja lukee etukäteen saman tutkimusartikkelin, ja yhdessä sitten keskustellaan siitä, miten artikkelista saatua tietoa voitaisiin hyödyntää hoitotyön käytäntöjen kehittämisessä.

Kuva:Saila Horsma

Nyt olemme sitten viisivuotisjuhlavuotemme kunniaksi lanseeranneet klubitoiminnan ympäri Suomea seitsemällä eri paikkakunnalla – kaikilla niillä, jotka ilmoittautuivat halukkaiksi klubin järjestämään, kun Lane tarjosi materiaalit, ohjeet, vetäjän sekä juhlan kunniaksi vielä täytekakunkin.

Kokemukset tutkimusklubitoiminnasta ovat todella lupaavat. "Ei meillä koskaan ole aikaa vain istua ja puhua hoitotyöstä", sanoivat hoitajat monessa paikassa – ja olivat todella onnellisia, että nyt siihen oli aikaa järjestetty. Tietystä teemasta puhuminen koettiin mielekkääksi ja artikkelit olivat aina avanneet joitain uusia ajatuksia. Ja yhdessä keskustelu avasi vielä lisää.

Mikä parasta, kaikissa paikoissa osallistujat ovat olleet innostuneita jatkamaan klubitoimintaa ja keksineet keinoja, joilla se heillä järjestyisi ilman Lanen tukea jatkossa. Yhdessä paikassa ideoitiin, että opiskelijoita voisi hyödyntää artikkeleiden alustamisessa ja toisessa aiottiin pyytää kehittämisylihoitajaa klubin vetäjäksi. Eräässä paikassa aiottiin hyödyntää Lanen kotisivujen tietopankista löytyviä suomenkielisiä lähteitä ja opinnäytetöitäkin, kun englanninkielisten artikkeleiden lukeminen tuntui vaikealta – ja valmista kokoelmaa hyödyntämällä jokainen työyhteisön jäsen voisi vuorollaan valita aiheen ja käsiteltävän kirjallisuuden.

Koska kokemukset ovat näin huikean hienot, päätimme syyskokouksessa jatkaa tutkimusklubien järjestämisen tukemista vielä vuonna 2017 niillä paikkakunnilla, joissa on Lanen jäseniä, mutta ei ole vielä klubia järjestetty. Mutta täytekakkua ei kyllä enää tipu, juhlat meni jo!

Joissain sairaaloissa ylihoitajat ovat luvanneet, että tutkimusklubit saa järjestää työajalla. Vaikka siis senhän pitäisi itse asiassa olla aivan itsestään selvää – ei kai kouluttautumista ja työn kehittämistä muutenkaan omalla vapaa-ajalla pitäisi joutua tekemään? Tässähän on kyse paitsi konkreettisesta hoitotyön kehittämisestä jonkin aiheen osalta, niin myös tutkitun tiedon lukemisen ja käyttämisen opettelusta.  Jos joku taho (kuten Lane) tarjoaa ilmaista koulutusta, niin eikö se kannattaisi riemusta kiljuen ottaa vastaan ja tehdä kaikkensa, että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi? Varsinkin, jos siellä hoitotyön toimintaohjelmissa lukee, että hoitotyö on näyttöön perustuvaa toimintaa.  Ja jos ei lue, niin se kannattaisi sinne kiireen vilkkaa kirjoittaa. Ja sitten alkaa tehdä asioita, jotka edistävät sen toteutumista.

P.S. Lue lisää tutkimusklubeista tästä Lasten asialla -lehden artikkelista: Tutkimusklubi: käytännön työn kehittämistä ja eräästä tutkimusklubin synnyttämästä oivalluksesta täältä.

Erityisen äiti

Tiedätkö sinä, millaista on olla erityislapsen vanhempi? Eihän sitä voi tietää tai ainakaan ymmärtää, jos ei itse ole sellainen. Me hoitajat kuitenkin haluamme ja yritämme ymmärtää, ja joskus ehkä jopa luulemmekin ymmärtävämme.

Eilen saimme kurkistaa sielumme silmillä yhden erityisen äidin elämään. Annu Sankilammen esitys Erityisen äiti puhui suoraan sydämestä sydämeen. Hetken aikaa tuntui siltä, että ymmärtää, millaista voi erityislapsen kanssa eläminen olla - ja samalla kuitenkin tajusi, ettei oikeasti voi ymmärtää siitä juuri paljon mitään. Ymmärsi sen, että siinä on oikea ihminen, oikeita ihmisiä, oikeaa elämää. Sellaista kuin ihmisen arki on; toiveita ja pettymyksiä, hellyyttä, pelkoa, onnea, kipua, toisten ihmisten hyväksyntää ja hyväksymättömyyttä, arjesta selviytymistä, pieniä ja isoja iloja, pieniä ja isoja suruja. Ja kuitenkin juuri tämän lapsen, tämän äidin, tämän perheen ja näiden olosuhteiden yhdistelmä on jotain, mitä ei voi kokematta kokonaan koskaan tavoittaa.

Ihmisyys on meissä kaikissa yhteistä. Mutta miten jokainen sen oman ihmisenä elämisensä kokee - sitä emme voi tietää emmekä ymmärtää pääsemättä hyvin lähelle toista ihmistä, ja silloinkin vain vajavaisesti. Taiteella on kuitenkin se ihmeellinen voima, että se voi koskettaa sydäntä. Taide voi ohittaa puhutun kielen riittämättömyyden ja tuoda esiin sitä sanatonta todellisuutta, joka on yhtä todellista kuin se sanoitettavissa oleva, mutta jota niin harvoin terveydenhuollon ammattilaiskäytännöissä edes yritetään tavoittaa.

Annu Sankilammen luoma ja esittämä teos oli huikean hieno kokonaisuus sanoja, liikettä, musiikkia, valoja ja varjoja. Vähällä rekvisiitalla saatiin luotua koko perhe silmiemme eteen. Ei voi kuin ihailla taitoa, jolla tämä kaikki oli nivottu yhteen ehyeksi tarinaksi, joka oli valtavan rohkea, kekseliäs, älykäs, koskettava ja todella taidokkaasti esitetty jokaista ilmettä ja elettä myöten. 

Toivoisin, että kaikki erityislasten perheiden kanssa työskentelevät sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset voisivat nähdä tämän esityksen. Erityisesti toivoisin alan oppilaitosten tarttuvan mahdollisuuteen tilata esitys katsottavaksi, sillä näitä asioita on luennoilla vaikea opettaa: ihmisyyden ymmärtämistä ja sen ymmärtämisen tärkeyttä.

P.S. Kannattaa lukea esityksestä arvio myös Ystävänblogista.

Puuttuvat palikat

Lapsi kiukuttelee, hänen mielestään kaikki on ihan kakkaa. Mitä tekee aikuinen? Komentaa olemaan hiljaa ja käyttäytymään kunnolla – vai kuuntelee, mitä voisi olla kakkapuheiden takana?

Kuulin Lanen tutkimusklubissa kertomuksen tällaisesta tilanteesta eräällä lastenneurologisella osastolla. Tutkimusklubin aiheena oli Lobmanin (2006) artikkeli lasta kuuntelevasta vuorovaikutuksesta, jossa aikuinen toteuttaa onnistuneen improvisaation periaatteita; toisen ehdotusten tosissaan ottamista ja niiden varaan tilanteen rakentamista sekä vuorovaikutuksen arvaamattomuuteen uskaltautumista (josta olen kirjoittanut toisaalla). Artikkelin lukenut sairaanhoitaja Airi Venn oli inspiroitunut laittamaan lukemaansa käytäntöön ja kertoi silmät loistaen, että se todella toimi.

Aikuisten mielestä lapset usein kiukuttelevat ilman syytä. Tässäkään kyseisessä tilanteessa ei aikuisen silmiin näkynyt mitään, mikä voisi olla syynä kiukkuisiin puheisiin. Mutta aikuinen päättikin tieteellisen tutkimuksen innoittamana kokeilla kuuntelun taktiikkaa. Ja kas kummaa, antamalla hieman aikaa löytyikin hyvä syy lapsen harmille: rakentamiseen tarvittavista legopalikoista puuttui tärkeitä osia.

Voisihan aikuinen kuitata legopalikoiden puuttumisenkin riittämättömäksi syyksi kiukutella. Tässä tapauksessa aikuinen onneksi ymmärsi, että lapselle se oli merkittävä asia – ja kenellepä ei olisi, jos työn loppuun saattamiseen tarvittavat välineet puuttuvat? Parasta tarinassa on, ettei lapsen kuuntelu jäänyt nyökyttelyn tasolle vaan siirtyi toimintaan asti: puuttuvat legopalikat luvattiin etsiä ja löydettiinkin lapsen seuraavaa käyntiä varten.  

P.S. Lue lisää Lanen tutkimusklubeista ja tässä kerrotusta esimerkistä 
Lasten asialla -lehdestä.  

Viisi vuotta – eikä suotta!

Tänään on Lastenneurologian hoitajat ry:n eli Lanen viisivuotissyntymäpäivä. Paljon on viidessä vuodessa ehditty saada aikaan: yksi yksipäiväinen ja kolme kaksipäiväistä koulutusta (Helsingissä, Oulussa ja Tampereella), monipuoliset kotisivut, kolme Lasten asialla -lehden numeroa, neljä tutkimusklubia Helsingissä ja monta Tampereen koulutuspäivillä, kaksi hienoa kannatustuotetta, Twitter-tili (jolla 1156 seuraajaa) sekä yhteistyötä muun muassa Epilepsialiiton, Ensitietoverkoston, Vammaisperheiden monitoimikeskus Jaatinen ry:n ja Lapsen oikeuksien verkoston sekä Suomen Lastenneurologisen Yhdistyksen kanssa. 

Mutta ennen kaikkea: ollaan luotu koko Suomen kattava lastenneurologian hoitajien verkosto, jossa kollegiaalinen tiedon ja kokemusten jakaminen on mahdollista – ja paljon on jo jaettukin. Lanelaiset ovat upea porukka, jolla on valtava tietomäärä ja kokemus lastenneurologian hoitotyöstä. Lanelaisten kokoontumisissa aina voimaantuu!

Tätä kaikkea juhlitaan tänä syksynä monessa paikassa. Synttärien kunniaksi Lanen tarjoaa tiedettä ja täytekakkua eli tutkimusklubeja seitsemällä eri paikkakunnalla. Lisäksi Lane tarjoaa paljon kehutun Erityisen äiti -esityksen, joka on näyttelijä Annu Sankilammen omakohtainen esitys kehitysvammaisen lapsen äitiydestä. Esitys on Lanen jäsenille ilmainen ja ei-jäsenillekin osallistuminen maksaa vain viisi euroa. Niin, ja jäseneksi liittymisenkin saa nyt loppuvuonna ihan lahjaksi!

Synttärilahjaksi  Lanelle toivoisin uusia jäseniä, jotta saataisiin joukkovoima entistä vahvemmaksi. Vain neljä puuttuu, että sata olisi täynnä! Toivoisin myös paljon käyntejä kotisivuillamme, mistä löytyy vaikka kuinka paljon hyödyllistä tietoa luettavaksi ja jaettavaksi – lasten parhaaksi. Siksi Lane on olemassa: lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Sitä työtä jatketaan!

P.S. Koko Lanen tarina on luettavissa täältä.

Ettei tarvisi tulla kuin tuomiolle

Lastenneurologiassa työskentelevät hoitajat haluavat kuunnella lasten vanhempia. Tästä minulle tuli vahva käsitys Lastenneurologian hoitajat ry:n eli Lanen koulutuksessa Tampereella. Aiheesta puhuttiin varsinkin tutkimusklubissa, jossa käsiteltiin kehityshäiriöisten lasten kuntoutushoitotyöstä kirjoittamaani artikkelia.

Lasten osastojaksojen loppukeskustelut puhututtivat erityisesti. Hoitajat kuvasivat, kuinka vanhemmat tulevat niihin kuin tuomiolle ja kuinka niiden jälkeen vanhemmat ”hissille asti jaksavat ja sitten tulee itku". Hoitajat kertoivat yrittävänsä valmistella vanhempia loppukeskusteluihin, jotteivät ne tulisi niin järkytyksenä.

Mutta miksi niiden pitää olla niin järkyttäviä? Eivätkö lastenneurologian ammattilaiset vieläkään osaa muuta kuin luetella lapsen puutteita kehityksen standardeihin verrattuna? Miksi vanhempien kanssa käytetään ”Kelan-kieltä”; eikö ymmärretä, että asioista voi ja pitää puhua eri kielillä eri kohderyhmien kanssa? Eikö ymmärretä, että vanhemmat kaipaavat ensisijaisesti lapsen arjen ongelmiin ja että voimavarojen kautta tarkasteleminen on hyödyllisempää kuin puutteiden kautta?

Hoitajat tuntuvat olevan puun ja kuoren välissä tässä asiassa. He ymmärtävät vanhempien kokemusta ja soisivat heille jotain aivan muuta – ja silti he toimivat systeemin ehdoilla ja yrittävät auttaa vanhempiakin toimimaan. Vaikka heillähän olisi hyviä ideoita, miten pienilläkin muutoksilla asetelmaa voitaisiin saada muuttumaan. Heidän mielestään vanhempien pitäisi saada ensimmäisinä valita paikkansa huoneesta, jossa loppukeskustelu pidetään, sen sijaan että joutuvat tulemaan kuin tuomiolle huoneeseen, joka on täynnä paikoillaan istuvia ammattilaisia. Vanhemmat voisivat myös saada ensimmäisen puheenvuoron ja kertoa ajatuksiaan lapsesta ja tilanteesta – parhaimmillaan kuudenkin ammattilaispuheenvuoron jälkeen ei sanottavaa helposti enää löydy…

Yleinen sana noille loppukeskusteluille oli muuten palautekeskustelu. Se kuvaa mielestäni valitettavan hyvin sitä kuntoutuskulttuuria, jossa sairaalan lapseksi ottaminen on vallitseva käytäntö. Siinä ammattilaiset ottavat asiantuntijan roolin ja ylhäältäpäin antavat palautetta siitä, millainen lapsi on. Sen sijaan että näkisivät asiantuntijuutta olevan monenlaista; ammattiasiantuntijuutta ja kokemusasiantuntijuutta, joista jälkimmäisellä vielä on lapsen kannalta usein suurempi merkitys.

Pidämme Lanessa kunnia-asiana, että jokaisessa koulutuksessa kuullaan kokemusasiantuntijoita. Tässä diassa näkyvät äidin näkökulmasta puhuneen Anni Kuhalaisen koostamat vanhempien terveiset ammattilaisille:

Taustana näille ohjeille olivat eri puolilta Suomea kerätyt vanhempien kokemukset, ettei heitä aina oltu kuunneltu eikä arjen ongelmiin ollut tarjottu tukea. Monilla oli myös kokemus, etteivät ammattilaiset puhuneet heidän kanssaan samaa kieltä. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta, että vanhempien pitäisi opetella ammattilaisten kieli, kun ammattilaisten tarvitsisi vain kääntää puheensa sille kielelle, jota kotonaankin käyttävät eli jo valmiiksi osaavat.

Kaikkihan me haluamme perheiden parasta. Nykykäytännöissä näyttää kuitenkin ympäri Suomea olevan paljon sellaista, joka ei sitä edistä.  Tutkimusklubissa käsitellyssä artikkelissani tuon esiin sen, mikä merkitys standardoitujen testien tuottamaan tietoon keskittymisellä voi olla kohtaamisen muodostumisessa enemmän ammattilais- kuin asiakaslähtöiseksi (mistä olen kirjoittanut myös Terveyttä tieteestä -blogissa).

Eräs hoitotyön vahvuuksista lastenneurologisessa kuntoutustyössä on arjen läheisyys (josta olen myös kirjoittanut aiemmin). Sitä voisi hyödyntää asiakaslähtöisyyden lisäämisessä. Siihen kuitenkin tarvitaan aikaa. Kuten eräs hoitaja tutkimusklubissa vanhemmista sanoi:

"Sitten kun niiden kanssa on enemmän, 

sieltä alkaa tulla niitä tärkeitä asioita"

Tämä tuli esiin myös tutkimuksessani. Parhaat keskustelut ja ohjaustilanteet syntyivät silloin, kun hoitajalla oli aikaa olla vanhempien kanssa ja keskustelut saivat syntyä tilanteen ehdoilla.

Vanhempien terveisissä kerrottiin myös hyvistä kokemuksista. Niille yhteistä oli se, että hoitaja oli nähnyt lapsen yksilönä ja puhunut hänestä myönteisesti – mutta ei kuitenkaan kaunistelevasti. Ja oli osannut puhua lapsen diagnoosistakin vanhemmille siinä kohtaa sopivasti isoa asiaa pehmentäen. Siis oikealla kielellä.

Jostain on muutoksen lähdettävä. Voisiko se lähteä hoitajista?

P.S. Paljon muutakin kerrottavaa ja pohdittavaa olisi tuolta koulutuksesta, mutta yhteen bloggaukseen ei kaikki mahdu. Kannattaa lukea myös Autismi- ja Aspergerliitto ry:n Arjessa alkuun -projektin blogista projektipäällikkö Elinan Vienosen kirjoitus kyseisistä Lanen koulutuspäivistä.

Mitä lapsi haluaa?

Jostain syystä päässäni pyöri tällainen lause: mitä lapsi haluaa? Mietin, mihin se oikein liittyi ja päätin selvittää asian googlaamalla (kuten jokainen kunnon tutkija tietysti ensimmäisenä tekee;). Tajusin sekoittaneeni ajatuksen siihen elokuvan nimeen: Mitä nainen haluaa. Nimittäin netissä kukaan ei tunnu erityisen kiinnostuneelta siitä, mitä lapsi haluaa, eihän hakukoneen automaattinen lauseiden täydentäjä edes ehdota sitä. Sen sijaan jos kirjoittaa hakukenttään ”mitä mies”, niin kone ehdottaa haluamista ihan ensimmäisenä…

Lausetta ”mitä lapsi haluaa” ei sellaisenaan siis edes löydy netistä. Toki siellä aihepiiristä puhutaan, mutta jostain syystä kyse näyttää aina olevan ensisijaisesti siitä, että lasten haluamiset ovat jotenkin ongelmallisia – kun ne eivät halua sitä, mitä aikuisten mielestä pitäisi (Miksi lapsi haluaa kaiken? Mitä jos taapero ei suostu nukkumaan? Mitä tehdä, jos lapsi ei halua kouluun?). Eli oikeastaan puhutaan siitä, mitä aikuinen haluaa.

Se, mitä lapsi haluaa ja miten siihen haluamiseen suhtaudutaan, on kuitenkin lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä tärkeä kysymys. Itse olen pohtinut sitä tutkimukseni myötä erityisesti kuntoutushoitotyön näkökulmasta. Kuntoutushan on sitä, että autetaan ihmistä rakentamaan elämästään hyvä elämä. On aika absurdia, jos lapselta itseltään ei kysytä, millainen elämä hänen mielestään olisi hyvä. Eihän se tarkoita varsinkaan pienen lapsen kohdalla sanallista tivaamista, että mitäs nyt oikein elämältäsi haluat, vaan lapsen kuuntelua kaikilla aisteilla ja kaikissa hänelle merkityksellisissä asioissa; sen havainnoimista, mistä tämä lapsi nauttii, mikä hänelle on tärkeää, missä hän on hyvä – niiden suuntaan hän varmaankin haluaisi elämäänsä ohjattavan.

Tämä kai täytyy kuitenkin aina tästä aiheesta puhuttaessa lisätä: kuuntelu ei tarkoita sitä, että pitäisi antaa lapsen päättää kaikesta. Se tarkoittaa lapsen näkökulman ottamista tosissaan ja sen hyväksymistä, että se voi olla erilainen kuin oma. Se tarkoittaa lapselle sopivien keinojen (esimerkiksi leikin, sadutuksen tai kuvien) käyttämistä kommunikoinnissa, jotta lapsella aidosti olisi mahdollisuus tuoda näkökulmaansa esiin.  Ja mitä muuta se tarkoittaa – siitä voitte lukea useista Lasten asialla 2/2015 -lehden jutuista.

(Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 20.11.2015 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tämänkertaisessa numerossa on oman tutkimukseni tuloksista kirjoitus Miten eri ajatusmallit näkyvät lasten kuntoutushoitotyön käytännössä? Kannattaa lukea myös TtM Tiina Marttilan tutkimuskatsaus aiheesta  Lasten kokemukset ja osallisuus sairaalassa. Lisäksi lehdestä löytyy kertomuksia lastenneurologian hoitotyön arjesta sekä luku- ja linkkivinkkejä. Lehden jutuista saa mielellään keskustella ja antaa palautetta täällä blogissa tai lehden kotisivulla!)

Lasten asialla

Hienoja uutisia: Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane on perustanut oman lehden!

Lasten asialla -lehti on kaikkien luettavissa netissä, sillä me Lanessa ajattelemme, että tieto lisääntyy jakamalla. Lehti hyödyttänee monenlaisia lasten hyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä, niin ammattilaisia kuin taviksiakin, sillä siellä on esimerkiksi vinkkejä hyvistä kirjoista.

Ensimmäisen numeron vinkeissä kerrotaan kirjoista, joiden aiheina ovat lapsen osallisuus ja oikeudet, sadutus, lapsiperheiden hyvinvointi, epilepsia ja erityisen lapsen elämä. Kirjojen tyyli vaihtelee lastenkirjasta tieteellisiin opuksiin – mikä kuvaakin hyvin sekä Lanen että lehden linjaa: me kuuntelemme sekä lasten että tieteen kieltä!

Tieteen kielellä tässä ensimmäisessä lehdessä on kirjoitettu kaksi artikkelia: Anna-Sisko Sorsan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetutkimukseen perustuva "Perhekeskeisyys ja lapsen oikeudet sairaalassa" sekä minun väitöskirja-artikkelini johdantoon pohjautuva "Millaisia ajatusmalleja on lasten kuntoutushoitotyön taustalla?". Molemmissa riittänee ajattelun aihetta muillekin kuin lastenneurologian hoitajille.

Lehden tarkoituksena on neurologisesti sairaiden tai vammaisten lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen. Laittakaa siis lehti jakoon somessa, sähköpostitse tai paperiversiona, jotta se löytää tiensä kaikkien niiden käsiin, joiden käsissä lasten hyvinvointi on!

·         Lehden kotisivu

·         Lukuversio (pdf)

·         Tulostusversio (pdf)

Kysymisen jalo taito

Meillä hoitajilla tuntuu jostain syystä olevan sellainen käsitys, että meidän pitäisi tietää kaikki. Tämän vuoksi emme voi keneltäkään (kollegalta, muilta ammattiryhmiltä tai potilaalta) mitään kysyä, ettei tyhmyytemme paljastuisi – se, ettemme tiedäkään kaikesta kaikkea.

Tässä kohtaa meidän pitäisi ottaa oppia lääkäreiltä. He tietävät, ettei kukaan voi tietää kaikkea, joten he konsultoivat toisiaan. Tosin potilailta hekään eivät usein osaa kysyä muuta kuin oman näkökulmansa aukkoja täydentäviä kysymyksiä – eivät sellaisia, jotka voisivat avata kokonaan uuden näkökulman.

Nyt kuitenkin on niin, että jollei kysy, niin silloin vasta jää tyhmäksi. Varsinkin potilailta pitäisi osata kysyä sellaisia kysymyksiä, joissa aidosti halutaan kuulla potilaan näkökulma asiaan. Mutta kyllä kollegoiltakin kannattaisi osata kysyä, etteivät hyvät käytännöt jäisi muutamien harvojen osaajien käyttöön.

Mietin, että miten ihmeessä kysymisen jaloa taitoa voisi opettaa hoitotyön koulutuksessa opettaa. Vapaasti assosioiden syntyi idea, jonka julkaisen tässä vapaasti käytettäväksi. Itse en ole sitä päässyt vielä kokeilemaan, sillä sen toteuttaminen vaatisi muutamaa luentoa pitkäkestoisemman opintojakson.

Näin se menee: Joka luennon alussa pidetään ”kysymysleikki”, jossa opettaja kertoo noin viiden minuutin pituisen tarinan ja opiskelijat yrittävät kysyä niin monta kysymystä sen aikana, kuin vain keksivät. Jokaisesta kysymyksestä saa pisteen. Eniten pisteitä opintojakson aikana kerännyt palkintaan. Kysymysten sisällöllä ei ole väliä - vain sillä on merkitystä, että kysymykset jotenkin liittyvät tarinaan. Opettaja ei vastaa kysymyksiin tarinan aikana, mutta jos joku kysymys jää oikeasti askarruttamaan opiskelijoita, niihin voidaan tarinan lopuksi palata. Tarkoituksena on siis oppia keksimään kysymyksiä ja ylittämään kysymisen kynnys.

Olisi mielenkiintoista nähdä, auttaisiko tällainen tunnin alun kielenkantojen irrotus opiskelijoita rohkaistumaan kysymysten tekemiseen myös opetettavissa asioissa. Ja että siirtyisikö kysymysten tekemisen taito myös opetuskontekstin ulkopuolelle.

No, tuon leikin hyödyllisyydestä en tiedä, mutta eräästä toisesta välineestä olen aikamoisen vakuuttunut. Sen välineen luonteeseen kysyminen ja kaikkinainen vastavuoroisuus kuuluvat ihan luonnostaan. Arvaako joku, mikä väline? No sosiaalinen media tietysti :) Sitä toivoisin hoitoalan opiskelijoiden, työntekijöiden, esimiesten, opettajien ja tutkijoiden oppivan käyttämään nimenomaan ammatillisessa mielessä. Tästä aiheesta avauduin Hufvudstadsbladetin haastattelussakin viime viikolla: http://hbl.fi/nyheter/2013-03-14/408971/sjukskotare-far-garna-twittra

Onneksi sosiaalisen median käytöstä ammatilliseen tietojen jakamiseen ja konsultointiin alkaa ollakin pieniä vihjeitä ilmassa. Minua ilahduttaa suuresti, että Lanen keskustelupalstalla on jäsenten kysymyksistä alkanut viritä antoisia keskusteluja lastenneurologian hoitotyön käytännöistä. Myös Hoitajat.net-keskustelufoorumissa kysellään aika reippaasti. Twitterissäkin on kyselty hoitotyöaiheisten keskustelujen perään, mutta sinne tarvittaisiin lisää aiheesta kiinnostuneita keskustelemaan.

Onko teillä ideoita siihen, miten kysymistä voisi opetella? Tai että miksi se ylipäätään on niin vaikeaa?

Hoitotyön rooli moniammatillisessa tiimityössä

Jokaisella ammattiryhmällä on oma roolinsa moniammatillisessa tiimityössä.  Rooli muodostuu toisaalta siitä, mikä on kunkin ammattialan ydintehtävä ja toisaalta siitä, millaiseksi sen toteutusmuoto kussakin työyksikössä muodostuu riippuen yksikön rakenteista (kuten henkilöstö ja tilat), kulttuurista (yhteistyötavat, arvot, perinteet) ja tehtävästä (esim. epilepsian hoito tai liikunnallinen kuntoutus). 

 

Suomenmaassa on hyvin monenlaisia työyksiköitä, mutta en nyt aio puhua näistä toteutusmuodon vaikutuksista hoitotyön rooliin. Sen sijaan keskityn siihen, mikä on ydintehtävä hoitotyössä ja peilaan sitä hiukan myös muiden alojen ydintehtäviin.

Hoitotieteen professori Helena Leino-Kilpi on aikoinaan nasevasti todennut, että lääketieteen tehtävä on hoitaa tauti, ja hoitotieteen tehtävä hoitaa se vaiva, joka taudista ihmiselle aiheutuu. Voisi sanoa niinkin, että lääketieteen tehtävä on hoitaa sairaus, hoitotieteen tehtävä hoitaa sairas. Mehän emme ole sairaudenhoitajia, vaan sairaanhoitajia!

Sairaan ihmisen hoitamisessa lääkärin ydintehtävä on keksiä, mistä sairaudesta on kyse ja mitä sille voidaan tehdä. Hoitajan ydintehtävä on hoitaa potilasta niin, että potilas löytää itselleen sopivan tavan suhtautua sairauteensa ja sen hoitoon. Toisin sanoin voisi sanoa, että hoitajan tehtävä on tukea potilasta löytämään voimavaransa ja mahdollistaa potilaan voimaantuminen.

Ja nämähän ovat siis yhtä tärkeitä tehtäviä, nämä lääkärin ja hoitajan tehtävät. Nimittäin jos lääkäri määrää sairauteen sopivaa lääkettä, mutta potilas ei sitä suostu ottamaan tai ei osaa ottaa sitä oikein, ei lääkkeen määräämisestä ole hyötyä. Jos taas hoitaja saa potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden itselleen ja he yhdessä keksivät, mikä olisi paras tapa nauttia lääke, on hoitotyön ydintehtävää toteutettu onnistuneesti. Tai jos potilas saa hoitajan oivaltamaan, että tämä lääke ei todellakaan sovi hänelle, ja he yhdessä saavat lääkärin määräämään sopivampaa lääkettä, niin silloinkin ydintehtävä toteutuu.

Jos nyt ajattelette, että voihan lääkärikin saada potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden ja sopivan nauttimistavan, niin olette aivan oikeassa. Mutta tähän näkökulmaan palaan myöhemmin.

Keskeistä hoitotyön ydintehtävässä on potilaan ainutkertaisuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen ja hänen hyvinvointinsa edistäminen vuorovaikutuksessa potilaan kanssa. Kokonaisvaltaisuuteen kuuluu sekä potilaan että hänen hyvinvointinsa ymmärtäminen fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi kokonaisuudeksi.  Kohtaamiseen kuuluu omana itsenään oleminen ja potilaan kuuntelu kaikilla aisteilla. ”Vuorovaikutuksessa potilaan kanssa” tarkoittaa dialogista kanssakäymistä, jossa yhdessä luodaan jotain sellaista, mihin kumpikaan ei yksin olisi kyennyt.

Ydintehtävän lisäksi hoitajalla on muitakin tehtäviä, joissa hän saattaa hyödyntää muiden alojen tietoa ja soveltaa muiden alojen ydinosaamista, mutta nekin olisi tehtävä hoitotyön ydintehtävää kunnioittaen.

Jos puhutaan lapsen kuntoutukseen liittyvästä hoitotyöstä, niin periaatteessa hoitajan roolin pitäisi ydintehtävän osalta pysyä samana, kuin sairaan potilaan hoidossakin. Vain sen toteutusmuoto vaihtuu. Kuntoutushoitotyössä on kuitenkin sama vaara kuin perinteisessä sairaanhoitotyössä. Hoitaja voi unohtaa ydintehtävänsä tai sekoittaa sen toisen alan tehtäviin.

Ongelma on siis se, jos me hoitajina tavoittelemme jonkin toisen ammattialan lähestymistapaa ja ydintehtävää omamme kustannuksella emmekä sen ehdoilla.

Hoitotyön ydintehtävän toteutus lasten kuntoutushoitotyössä olisi siis hoitaa lasta niin, että lapsi (ja muu perhe) löytää itselleen sopivan tavan suhtautua vammaan(sa) ja sen kuntoutukseen. Tämä sopiva tapa suhtautua vammaan voidaan löytää vain lasta ja muita perheenjäseniä kuuntelemalla ja heidän kanssaan vuorovaikutukseen asettumalla.

Kuntoutuksen tavoitteena kai kaikkien ammattilaisen mielestä on se, että lapsi voisi elää hyvää elämää. Se, mitä on hyvä elämä kunkin lapsen kohdalla ja miten siihen päästään, pitäisi ammattilaisten selvittää yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa. Tähän tarvitaan monen alan ammattilaisia ja ammattilaisten tietoa. Esimerkiksi fysioterapeutti voi kertoa, että jos lapsen raajoja ei jumpata ja käytetä erilaisia lastoja, ne ennen pitkää vääntyvät kivuliaisiin virheasentoihin. Tai puheterapeutti voi kertoa, että viittomien käyttäminen edistää myös lapsen puhumaan oppimista.

Mutta sen selvittäminen, mitä lapsi itse haluaisi elämältään, ei ole perinteisesti kuulunut kenellekään. Mielestäni se kuitenkin olisi nimenomaan hoitotyön ydintehtävän toteuttamista.

Mutta kyllähän tosiaan lääkärikin voi potilasta kuunnella ja suhtautua häneen kokonaisuutena. Tarkemmin sanottuna jokainen HYVÄ lääkäri tekeekin niin. Mutta tiedättekö, mistä siinä silloin on kysymys? Siitä, että lääkäri käyttää oman alansa ydintehtävän (sen tautien selvittämisen) lisäksi hoitotyön ydinosaamista.

Ai miten niin hän voi niin tehdä, vaikkei ole saanut hoitotieteellistä koulutusta? No siten, että monella alalla ydintehtävä on sellainen, että sen voi osata joko intuitiivisesti tai sitten sitä voi mahdollisesti oppia opetettuna. Jos ajatellaan esimerkiksi psykologian ydintehtävää, joka on ihmisen mielen toiminnan ymmärtäminen ja siihen vaikuttaminen, niin sitä voi tehdä joko psykologian oppeja ja teorioita tietoisesti hyödyntäen tai intuitiivisesti. Parhaimmat ammattilaiset pystyvät yhdistämään molemmat tavat.

Pelkkä intuitiivinen taito ei kuitenkaan riitä tekemään kenestäkään alan ammattilaista, ja sellaista osaamista on myös vaikea jakaa eteenpäin. Mutta jos me hoitotieteen ja hoitotyön edustajat olemme tietoisellakin tasolla tarpeeksi hyvin perillä hoitotyön ydintehtävästä, voimme jakaa sitä osaamista myös muille aloille, joista löytyy hoitamisen ulottuvuus.  Tämä ajatus syntyi kuunnellessani ystäväni, hoitamista syvästi arvostavan TtM Riina Junnilan pohdintaa siitä, että meidän tulisi tarkastella muita tieteenaloja siltäkin näkökannalta, että niissä on jotain hoitamiseen kuuluvaa.

Parhaimmillaan moniammatillisessa tiimityössä niin hoitajat kuin muidenkin ammattiryhmien edustajat ovat hyvin tietoisia sekä omasta ydintehtävästään että toisten tehtävistä. Tällöin jokainen on vapaa keskittymään ydintehtäväänsä, kunhan muistaa, että tiimityössä jokaisen velvollisuus on omalla toiminnallaan mahdollistaa muidenkin ammattilaisten ydintehtävän toteutuminen. 

(Tämä on lyhennelmä Lanen  koulutuksessa 9.11.2012 pitämästäni luennosta. Koulutuspäivä oli kaikkinensa upean antoisa ja oli hienoa päästä näkemään melkein koko lähes satapäinen jäsenistökin! Mahtavaa, että yksivuotias yhdistyksemme sai aikaan niin hienon koulutuksen - tästä on hyvä jatkaa!)