Ensimmäinen tieteellinen artikkelini on julkaistu, eläköön!! Olipahan pitkä
prosessi sekin… Mutta kyllä nyt on riemukas olo!
Artikkeli (Olli,
Vehkakoski & Salanterä 2012) on kirjallisuuskatsaus, jossa on induktiivisella
sisällönanalyysilla analysoitu 19 sellaista tieteellistä tutkimusta, jossa
vammaiset lapset ovat olleet päätiedonantajina. Katsauksen tarkoituksena oli
selvittää, miten ammattihenkilöt voivat edistää tai estää vammaisten lasten
toimijuuden toteutumista.
Toimijuuden toteutumisella tarkoitan sitä, että lapsi saa omia näkemyksiään
ilmaisemalla vaikuttaa toisiin ihmisiin, ympäristöönsä ja omaan elämäänsä. Tämä
ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsen pitäisi aina saada tahtonsa läpi, vaan
sitä, että häntä kuunnellaan hänen elämäänsä koskevia päätöksiä tehtäessä. Tämä
on tärkeää monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että se kuuluu ihmisoikeuksiin.
Toiseksi siksi, että sillä on monia hyviä seurauksia. Tutkimusten* mukaan
esimerkiksi näitä:
-
lasten elämän
kannalta mielekkäiden ratkaisujen toteutuminen
-
itseluottamuksen
lisääntyminen
-
elämänhallinnan
kasvu
-
kokemukset
arvostetuksi tulemisesta
-
yhteisöön
kuulumisen tunteen lisääntyminen
-
lapsen
sosiaalisten suhteiden monipuolistaminen
-
kokonaisvaltaisen
yhteiskuntaan integraation parantuminen
-
syrjäytymisen
ehkäisy
Lasten toimijuuden toteutumista ammattihenkilöiden kanssa edistävät ja
estävät ammattihenkilöiden asenteisiin ja kommunikaatiotaitoihin liittyvät
tekijät sekä organisaatioiden rakenteellisiin seikkoihin liittyvät tekijät.
Kerron näistä lisää lähiaikoina, mutta alkuperäisen artikkelin voi jo käydä
lukemassa Disability & Society -lehden sivuilta
(ilmaiseksi koko artikkelin voi lukea useimpien yliopistojen kirjastojen
kautta, muuten vain tiivistelmä näkyy ilman maksamista. Ehkä myöhemmin voin
linkittää artikkelin suoraan tännekin – kunhan olen vielä varmistanut, että
tekijänoikeuksien mukaan voin niin tehdä).
…mutta siis ah, ensimmäinen artikkelini julkaistu, kyllä on hieno fiilis!!
LISÄTTY MYÖHEMMIN:
Artikkelin sai laittaa kotisivuille preprint-versiona,
joten nyt se on siis kaikkien luettavissa osoitteesta
*Referoin tässä katsauksen johdannon keskeistä sisältöä, mutta en käytä
lähdeviittauksia – ne kannattaa tarkistaa alkuperäisestä artikkelista, jos
haluaa tietää tarkemmin.
Hienoa Johanna! Onnitteluni!
VastaaPoista-teija
Onnea saavutuksestasi, kiiinnostava aihe. Haen koko artikkelin ja tulostan työyhteisöölleni käyttöön.
VastaaPoistaterv. Maria
Kiitos teija ja Maria! Kiitos myös kaikille niille, jotka ovat sähköpostitse onnitelleet ja/tai kertoneet artikkeliin tutustuneensa. On ollut kiirettä, niin en ole ehtinyt kaikkiin sähköposteihin vastata. Erityisen hienoa on ollut kuulla, että muutamakin on aikonut toimittaa artikkelin myös muiden (esim. työtoveriensa tai opiskelijoidensa) luettavaksi.
VastaaPoistaMinusta on taitanutkin tulla keskto kommentoija,
VastaaPoistalähes viikon olen miettinyt yhteiskunnan valmiutta vastaantottaa vammainen lapsi tai nuori aktiivisena toimijana. Kirjoitat toimijuuden toteutumista estävistä tekijöistä. Asia on niin tosi! ammattihenkilöillä on kuitenkin paljon osaamista ja ymmärtämistä, tosin joskus osaaminen jää kapeaksi.
Haluaisin korvata "ammattihenkilön" sanalla "yhteisö". Kykeneekö lapsen ympärillä toimivat ammattihenkilöt tukemaan lapsen kehittymistä aktiiviseksi toimijaksi jos lapsen kasvuympäristö ei sitä tue? Kasvaako lapsesta aktiivinen yhteiskunnan jäsen, jos perhe odottaa lapsen toimivan parhaan kykynsä mukaan kaikilla niillä sektoreilla, joilla kykenee? On helppoa olla passiivinen, jos sitä kautta saa hyväksyntää ja tuntee kuuluvansa paremmin joukkoon. Yhteiskunta odottaa tänä päivänäkin vammaisen käyttäytyvän niin, ettei siitä aiheudu haittaa vammattomille. Perheillä ei ehkä ole voimia tai osaamista ohjata lastaan ottamaan vastuuta omista tekemisistään. Tämä vaatii johdonmukaisuutta perheeltä. Muistan kun omassa pihassani sain arvostelua kohdalleni, koska en aina kantanut tytärtäni, vaan annoin hänen liikkua oman kykynsä mukaan ja pyrin ohjaamaan häntä itsenäistymään kaikessa missä hän suinkin kykeni. Joskus perheen sisälläkin se loi jännitteitä. Lapsen kykyjä ja osaamista pitää tukea, jotta lapsesta voi kasvaa osaava toimija.
Pikkulapsi vaiheessa lapsen lähin tukiverkko on lähellä ja vahvistaa lasta joko toimijuuteen tai passiivisuuteen. Myöhemmin nuoren tai aikuisen on osattava itse sanoa mitä tarvitsee ja miten kykenee asioita hoitamaan. Tällöin kyky toimia on omissa käsissä. Turhautumisen osoittaminen itkulla tai raivoamalla ei enää ole hyväksyttävää, vaan on osattava ilmaista tarpeensa sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi vapaus mennä yleillä kulkuneuvoilla voi joskus tarkoittaa suurtakin avun tarvetta. Toisaalta taas mahdollisuus liikkua taksilla voi lisätä itsenäiseyyttä ja riippumattomuutta. Ne eivät saa olla toisiaan pois sulkevia asioita. Itse pidän tärkeänä oikeutena elää muiden ihmisten keskuudessa vuorovaikutuksessa. Ilman sitä eivät kummankaan asenteet voi muuttua.
Aktiivinen kuntoutustyö keskittyy lapsuusvaiheeseen. Silloin luodaan perusta tulevaisuudelle. Kuntoutustyön lopputulemana ei saisi olla passiivinen aikuisuus. Tarvitaan siis laajaa asennekasvatustyötä koko yhteiskunnan sektorilla, jotta kaikki ihmiset voisivat toimia aktiivisina yhteiskunnan jäseninä; saada apua silloin kuin tarvitsevat ja antaa sitä silloin kuin kykenevät.
Kiitos Eeva-Kerttu, hienoa, että tämäkin blogi on saanut ainakin yhden aktiivisen kestokommentoijan!
VastaaPoistaTuo manitsemasi ympäristön merkitys on todellakin suuri. Toivoisin, että ammattihenkilöt voisivat olla perheelle tukena ohjaamassa lasta ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja olemaan aktiivinen osallistuja yhteisössä.
Mutta olet myös oikeassa siinä, että laajaa asennekasvatustyötä tarvitaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Tästä(kin) aiheesta puhuimme silloin, kun viime vuonna perustimme Lastenneurologian hoitajien yhdistyksen, ja siksi halusimme sääntöihin kohdan, jossa yhdistyksen yhdeksi keinoksi toteuttaa tarkoitustaan mainitaan "ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja antaa asiantuntijalausuntoja". Tämä blogi ja Lanen kotisivu (ja myös oma Twitter-tilini) ovat osaltaan tuon tehtävän toteuttamista, mutta toivottavasti jatkossa keksimme monia muitakin keinoja. Mutta olisi kyllä tarpeellista, että ne, joilla osaamista ja tietämistä on, jakaisivat sitä aktiivisesti itsenäisestikin. Esimerkiksi yleisönosastokirjoituksilla, sosiaalisen median kautta sekä tarjoamalla itseään puhujaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Tuleeko muille mieleen muita keinoja, millä yhteiskunnan asennkasvatusta voitaisiin harrastaa?
Ja vastaus...
VastaaPoistaLuulen, että tarve vaikuttaa asenteisiin on ollut myös Selda-tyttäreni yksi syy aloitta blogi-kirjoittelu otsikolla "nuoren vammaisen elämästä". Hän itse näkee vammaisten elämän aihepiirin laajana aiheena ja onkin aktiivisena osallistujana Invalidiliiton nuorisotyöryhmässä, Intossa, johon valitaan hakemusten perustella jäsenet koko Suomea kattavasti. Tämä ryhmä koostuu erilailla ja -syistä liikunnallisesti vammautuneista nuorista henkilöistä. Ymmärtääkseni he ovat pohtineet myös sitä, että esimerkiksi IT-lehteen tarvittaisiin nuorennusleikkausta ja myös nuorten äänet olisi hyvä saada paremmin kuuluviin.
On olemassa myös Elävä kirjasto, josta voi lainata jollakin tavalla erilaisuutta edustavan henkilön kertomaan asioista omasta lähtökohdistaan.
Mielestäni juuri nyt olisi hyvä tehdä asennekasvatustyötä vaikuttaen perusteydebnhuoltoon, kouluihin ja muihin opilaitoksiin. Asenteet niissä muuttuvät niiden kohtaamisten kautta, joita syntyy. Asenteet eivät kuitenkaan muutu näkemään vammainen aktiivisena vaikuttajana, jos hän ei itse nää itseään sellaisena. Ensimmäisten kohtaamisten maksama hinta voi olla hyvin raskas.
Minä koen tarpeellisena ja tuoreena teoreettisen tarkastelun näihin aiheisiin. Toivon, että tämä blogi löytää kohderyhmänsä. Joillekin nämä asiat voivat synnyttää vahvoja tunnetiloja ja monet kokevat vaikeina tähän aihepiiriin liittyvät tekstit.
Meitä kaikkia tarvitaan tämän viestisoihdun eteenpäin viejinä; niitä jotka tutkivat, mniitä jotka kertovat tarinansa ja esimerkkejä, niitä jotka kyseenalaistavat, niitä jotka näkevät tulevaisuuteen ja luovat uskoa ja niitä jotka uskaltavat elää todeksi unelmansa.
Ai, sinä olet Seldan äiti! Hauska tutustua :) Olen Seldan blogia seurannutkin. Tässä muillekin siihen linkki: http://selda-elamasta.blogspot.fi/
VastaaPoistaTästä Seldan kirjoituksesta pidän erityisesti: http://selda-elamasta.blogspot.fi/2011/11/sanokaa-vammainen.html
Itsekin ajattelen, että sosiaali- ja terveydenhuollon oppilaitoksiin pitäisi saada lisää ja/tai erilaista koulutusta vammaisasiasta, samoin alan täydennyskoulutuksiin. Mutta lisäksi tarvittaisiin ihan kansalaiskasvatusta peruskouluun.