Tuskin kukaan blogin lukijoista ajattelee, ettei lapsilla olisi oikeuksia. Silti moni katsoo läpi sormien joidenkin lasten oikeuksien polkemista. Ainakin jos lasten oikeuksina pidetään niitä, mitä YK:n Lasten oikeuksien sopimuksessa on yleismaailmallisesti sovittu. Sopimuksen sisältö voidaan tiivistää kolmeen eri teemaan. Sen mukaan lapsella on oikeus
- erityiseen suojeluun ja hoivaan
- riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista
- itseään koskevaan päätöksentekoon osallistumiseen
Jos haluatte lukea varsin kattavan katsauksen vammaisen lapsen oikeuksiin, suosittelen vasta ilmestynyttä Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisua "Erityistä tukea tarvitseva lapsi on ensisijaisesti lapsi. Lapsen oikeudet osaksi vammaispolitiikkaa".
Tässä en nyt aio käsitellä osuutta yhteiskunnan voimavaroista, koska haluan keskittyä niihin asioihin, mihin hoitotyöntekijä (tai kuka tahansa aikuinen) voi ihan itse vaikuttaa kohdatessaan lapsiyksilön tai -ryhmän. En aio myöskään käsitellä lapsen oikeutta suojeluun ja hoivaan, koska sitä puolta on mielestäni hoitotyössä korostettu liiallisuuteen asti. Suojelun nimissä lapsilta liian usein riistetään oikeus osallistumiseen.
Oikeus osallistua oman elämänsä päätöksiin
Sekä Lasten oikeuksien sopimuksen että monien lakien (muun muassa Perustuslain, Lastensuojelulain ja Lain potilaan asemasta ja oikeuksista) mukaan lapsilla on oikeus osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon. Minusta tuo määritelmä on aina kuulostanut siltä, että pieniltä tai vain vähän kehittyneiltä ei siis tarvitse kysyä mitään.
Sitä se ei kuitenkaan tarkoita. Ainakaan minun mielestäni. Olin aika riemuissani, kun vähän aikaa sitten löysin todisteen, ettei se YK:n mielestäkään sitä tarkoita. Nimittäin YK:n Lapsen oikeuksien komitean Yleisessä huomautuksessa sanotaan, että meidän
pitäisi lähteä oletuksesta,
että lapsi kykenee ilmaisemaan näkemyksiään,
että lapsi kykenee ilmaisemaan näkemyksiään,
sekä tunnustaa, että hänellä on oikeus ilmaista niitä,
ilman että lapsen tarvitsee ensin osoittaa kykenevänsä siihen.
Tämä on ongelma erityisesti vammaisten lasten kohdalla. Tutkimuksissa (esim. Davis & Watson 2000, Higgins ym. 2009) on todettu, että heihin usein suhtaudutaan sillä lähtöoletuksella, etteivät he ole kykeneviä, jolloin ”todistamisen taakka” päinvastaisesta jää lapselle. Esimerkiksi joissain kouluissa vammaisten lasten täytyy todistaa olevansa ”valmiita” joillekin opintojaksoille, toisin kuin ei-vammaisten.
Oikeus pienillä ja puhumattomillakin lapsilla
Minua ilahduttaa, että samaisessa Yleisessä huomautuksessa sanotaan, että lapsen aseman oikeudenhaltijana pitäisi olla kiinteä osa lapsen päivittäistä elämää varhaisimmista vaiheista lähtien. Siinä myös muistutetaan tutkimusten osoittavan, että lapset kykenevät muodostamaan näkemyksiä jo hyvin pieninä – silloinkin, kun he eivät vielä kykene ilmaisemaan niitä kielellisesti.
Siispä lapsen osallistumisoikeuden täytäntöönpano edellyttää muidenkin kuin kielellisten viestintätapojen tunnustamista ja kunnioittamista.
Kuinka monelta lapselta kysytään hänen kuntoutustaan suunniteltaessa, mitä hän itse pitää tärkeänä elämässään?