keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Sankaritarinoita erityisille tytöille


Katsoin vasta nyt maailman menestyneimmän animaatioelokuvan Frozen – huurteinen seikkailu (vuodelta 2013). Sitä on hehkutettu monestakin syystä, mutta varsinkin siksi, että siinä kaiken pelastava sankari on tyttö. Ja se onkin kyllä hehkuttamisen arvoista, sillä elokuviin todella tarvittaisiin enemmän roolimalleja oikeasta elämästä. Siis niistä sankaritytöistä ja -naisista, joita niin monista oikean elämän perheistä ja yhteisöistä ja työpaikoilta löytyy.

Minusta vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että tuolla elokuvan sankaritytöllä oli ihan selvästi ADHD. Hänen tarkkaavaisuutensa keskeytyi helposti, hän oli hetken mielijohteiden vietävissä ja erittäin vilkas ja vaarallisen huimapäinen jo aivan pienestä pitäen. Hänellä oli myös ADHD:hen liittyviä vahvuuksia*.  Oli kekseliäisyyttä ja kyky toimia luovasti ja nopeasti vaaratilanteissa. Oli energisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa läpi hurjienkin esteiden. Oli rohkeutta ja valmius ottaa ne riskit, jotka tarvittiin rakkaiden ihmisten ja koko maan pelastamiseksi.

Tällainen oli siis tarinan pikkusisko. Mutta isosiskollakin voisi ajatella olleen neurologiset erityispiirteensä. Valitettavasti vanhemmat eivät ymmärtäneet, mitä niiden kanssa pitäisi tehdä, vaan pelkäsivät tytön voimia ja taitoja. Isosisko vietti nuoruutensa muista ihmisistä eristäytyneenä erityispiirteitään peläten ja häveten. Onneksi elokuvan edetessä hän oppi nauttimaan erityistaidoistaan ja lopuksi vielä oivalsi pikkusiskonsa kautta senkin, miten niitä voi käyttää muiden hyväksi.

Ajatella, jos siskosten vanhemmat olisivat ymmärtäneet eristämisen ja rajoittamisen sijaan saman asian jo tyttöjen lapsuudessa; miten paljolta kärsimykseltä olisikaan vältytty. Tästä päästäänkin taas siihen, mikä vastuu meillä perheiden kanssa työskentelevillä ammattilaisilla on. Meidän pitää näyttää mallia, meidän pitää antaa voimaa ja kannustaa keskittymään siihen, mikä on tärkeää.

Toivon, että kaikki me kaikenlaisten lasten lähellä toimivat aikuiset aina ymmärtäisimme sen, että eniten tarvitaan rakkautta. Tarvitaan sitä, että lapsi saa tuntea olevansa hyväksytty ja tärkeä sellaisena kuin on. Tarvitaan sitä, että erityispiirteitä ei nähdä ongelmina, vaan nähdään myös niihin liittyvät mahdollisuudet. Tarvitaan sitä, että joku opettaa, miten omilla taidoilla tehdään hyvää eikä pahaa. Tarvitaan sitä, että ensin joku rakastaa.



*Lue lisää ADHD:hen liittyvistä vahvuuksista tutkimustietoon pohjautuvasta Anders Hansenin ”ADHD voimavarana” -kirjasta (sillä kaikkien lasten kanssa työskentelevien olisi tärkeä havaita ja vahvistaa lasten vahvuuksia, kuten kasvatustieteiden tohtori ja ADHD-asiantuntija Erja Sandberg kirjoittaa).

P.S. Elokuvan ikäraja oli seitsemän vuotta, mutta minä en kyllä olisi sitä uskaltanut seitsemänvuotiaana katsoa. Eikö väkivalta ole väkivaltaa, jos se näytetään piirretyillä hahmoilla? Eikö jännitys ole jännitystä?