Olehan nyt reipas!

Reippauskehotus on aikuis-lapsi-sanaston käytetyimpiä fraaseja varsinkin silloin, kun lapsi tulee terveydenhuoltoon, jossa tehdään hänen mielestään epämiellyttäviä, pelottavia tai ainakin hiukan jännittäviä toimenpiteitä. Mutta mitä sillä reippaudella tarkoitetaan? Millainen on reipas ja miksi sellainen pitäisi olla?

Suomen kielen perussanakirjan mukaan reipas on toimelias, tarmokas, virkeä, pirteä, vireä, ripeä, riuska, rivakka, ravakka. Onko aikuisten mielestä tärkeää siis saada toimenpiteet tehtyä mahdollisimman ripeästi? Luultavasti on – onhan se silloin aikuiselle vaivattominta. Mutta kuten Maria Jotuni aikoinaan osuvasti kirjoitti:

"Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi

mahdollisimman mukava ja vaivaton meille,
vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä
voisi täyttää paikkansa ja löytää itsensä."

Pahimmillaan reippauskehotukset tarkoittavat sitä, että me ohitamme lapsen ja ohjaamme lapsenkin ohittamaan itsensä, sen sijaan että auttaisimme häntä löytämään itsensä; pitämään omia tunteitaan, omaa tapaansa olla ja omaa näkökulmaansa arvokkaana ja löytämään omat selviytymiskeinonsa vaikeisiin hetkiin.

Kyllä terveydenhuollossa (ja elämässä yleensäkin) saa jännittää ja pelätä ja tuntea kaikenlaisia tunteita, ja saa ilmaista kaikenlaisia tunteita. Aikuisten tehtävä olisi tunteiden ohittamisen sijaan auttaa lasta tulemaan toimeen tunteidensa kanssa: tunnistamaan ja hyväksymään ne, ja yhdessä keksimään keinoja, miten tunteiden kanssa selvitään.

Aikuisten olisi myös tehtävä kaikkensa, että pelon aiheet (kuten vaikka kipu, aistikuormitus tai pakotetuksi tuleminen) eivät toteutuisi, mutta se on sitten toisen kirjoituksen aihe. Siitä voit lukea lisää esimerkiksi täältä: https://cp-liitto.fi/toimenpidepelko/.

Väitöskirjatutkimukseni perusteella sanoisin, että olisi pikemminkin tarpeen kehottaa meitä lapsia kohtaavia AIKUISIA olemaan VÄHEMMÄN reippaita – vähemmän rivakoita touhuamaan ja puhumaan ja päättämään lapsen puolesta. Silloin lapsella olisi tilaa tulla kuulluksi ja mahdollisuus tulla kohdatuksi juuri hänelle sopivalla tavalla. 

Kuva tehty tekoälyllä. Teksti tehty ihan omalla älyllä.

Pidän mielelläni tähänkin teemaan liittyviä luentoja tai tutkimusklubisarjoja. Lue lisää: https://kohtaamistaito.net/

Avainsanoja: lapsi neuvolassa, lapsi sairaalassa, lapsi terveydenhuolossa, lapsi vastaanotolla, lapsipotilaan kohtaaminen, lapsipotilas, reippaus, reippausvaatimus

 

Kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Mikä tekee hoitokokemuksen lapselle positiiviseksi? Vastauksen löytääkseen ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Lapsen hyvä hoitokokemus koostuu aivan samoista asioista kuin sinunkin kokemuksesi: että tulet kuulluksi ja vakavasti otetuksi ja että voit luottaa siihen, että olet hyvissä käsissä (mm. Lindberg & von Post 2006). Näiden kokemusten mahdollistamiseen tarvitaan ammattilaisen hyvien vuorovaikutustaitojen lisäksi tietenkin hyvää sairauden hoitoa eli riittävää kivunlievitystä jne. Myös hoitoympäristöllä on vaikutuksensa lapsen kokemukseen (Ortju 2020, 2022, Pelander 2008).

Lasten kohdalla tämän kaiken tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että suurin osa maailmasta ja sitä myöten terveydenhuollostakin on suunniteltu aikuisille* (Ortju 2022). Toimintaamme vaikuttaa se, kuvittelemmeko lasten olevan samanlaisia kuin aikuiset vai arvelemmeko heidän olevan pelkästään erilaisia kuin aikuiset.

Jos miellämme lapset samanlaisiksi kuin aikuiset, rakennamme lapsille samanlaisia hoitoympäristöjä ja hoitokäytäntöjä kuin aikuisille: keskustelua tuolien ja pöytien ääressä, kirjoitettavien lomakkeiden täyttämistä ja niin edelleen. Jos taas pidämme lapsia aivan täysin erilaisina kuin aikuisia, oletamme heidän tarvitsevan jonkun toimimaan ja päättämään puolestaan tässä aikuisten maailmassa.

Mutta lapset ovatkin yhtä aikaa sekä samanlaisia että erilaisia kuin aikuiset. Samanlaisia he ovat siinä, että haluavat tulla kuulluiksi ja kohdatuiksi omana ainutlaatuisena itsenään, oman elämänsä päähenkilönä, jolla on oikeus vaikuttaa kaikkiin oman elämänsä asioihin. Samanlaisia he ovat siinäkin, että he tarvitsevat luottamuksellisen suhteen ammattilaisiin, jotka heitä hoitavat. Ei riitä, että aikuiset puhuvat keskenään (niin kuin usein tapahtuu).

Erilaisia lapset ovat ainakin siinä, että heille leikkiminen, liikkuminen ja kaikki toiminnallinen on luontevampaa kuin pelkkä puhuminen. Jotta hoitokokemus voisi olla hyvä, tämä pitäisi huomioida vuorovaikutuksessa: siihen pitäisi voida osallistua toiminnan kautta (mikä voisi tosin monelle aikuisellekin olla mielekkäämpää kuin pelkkä istuminen ja puhuminen).

Erilaista on myös se, että lapsille voi olla aivan uutta ja ihmeellistä moni sellainen asia, joita me aikuiset pidämme itsestäänselvyyksinä. Siksi esimerkiksi sairaalassa moni asia voi pelottaa – mutta siksi myös moni asia innostaa ja ilahduttaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että esimerkiksi pitkäaikaissairas lapsi voi olla potilaana paljon kokeneempi kuin häntä hoitaja ammattilainen, joka ei ole koskaan itse ollut potilaana. Lapsi on joka tapauksessa oman sairastamisensa asiantuntija kuten aikuinenkin potilas.

 Lasten aseman erilaisuus aikuisiin verrattuna saattaa kuitenkin joskus johtaa harhaan lasten kohtelussa. Meillä aikuisilla on vastuu lapsista ja olemme valta-asemassa lapsiin nähden. Siksi saatamme joskus unohtaa, että he ovat omia, erillisiä yksilöitään, joilla on tarve ja oikeus vaikuttaa heitä koskeviin asioihin.

Kun sanon ”oikeus vaikuttaa kaikkiin asioihin”, en tarkoita: oikeus päättää kaikesta. Mutta kun aikuinen päättää jotain lapsen puolesta, hänellä on velvollisuus sitä ennen kuunnella lasta ja pohtia päätöstä lapselta kuulemansa valossa (Lapsenhuoltolaki, Lapsen oikeuksien sopimus - Potilaslain osalta lue lisää täältä).  Ja: kun sanon ”kuunnella”, en tarkoita vain sanojen kuuntelua, vaan lapsen havainnoimista kaikilla aisteilla hänen näkökulmaansa tavoitellen.

Jotta lapsen hoitokokemus voisi olla positiivinen, hänen on saatava sekä olla osallinen että tulla suojelluksi. Parhaiten lapsi tulee suojelluksi silloin, kun hän on osallinen eli tulee kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään omine tarpeineen, haasteineen ja vahvuuksineen – ja saa vaikuttaa siihen, miten häntä hoidetaan. Vain silloin tarjoamamme hoito voi olla hoitavaa. 

 

******

Asiasanoja: lapsikäsitys, lapsipotilas, lapsipotilaan oikeudet, lapsen hoitokokemus, lapsen näkökulma, lapsen oikeudet, lapsen osallisuus, lapsinäkökulma, lastensairaala, lasten ja nuorten hoitotyö, lasten näkökulma, lasten oikeudet, neuvola, terveydenhuolto

*tai oikeastaan ”hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille”, kuten Noora Narsakka kirjoittaa Terveyttä Tieteestä -blogissa: http://terveyttatieteesta.blogspot.com/2022/03/yhteiso-ja-ymparisto-ikaantyneen.html  

Kun ammattilainen kohtaa vakavasti sairastuneen lapsen

Kun vakavasti sairastunut lapsi tulee terveydenhuoltoon, on usein kiire. On tehtävä nopeasti erilaisia tutkimuksia ja saatava paljon näytteitä, jotta oikea hoito saataisiin aloitettua mahdollisimman pian. Hoitotoimenpiteitä on tehtävä jo siinä vaiheessa, kun diagnoosia ollaan vasta selvittämässä. Lapsen vointi saattaa olla erittäin huono ja vanhemmat huolesta suunniltaan.

Terveydenhuollon ammattilaiselle tilanne on haastava. On vain vähän aikaa luoda luottamuksellinen suhde lapseen, jolle tulee tekemään hänen mielestään pelottavia tai epämiellyttäviä toimenpiteitä. Koko ajan on tarkkailtava lapsen voinnin muutoksia ja huolehdittava sairauden tutkimisesta ja hoitamisesta. Samaan aikaan pitäisi luoda vanhempiin suhde, joka tuo heille turvaa ahdistuksen keskellä ja vahvistaa heidän selviytymiskykyään, sillä lapsen ja vanhempien selviytymiskyky edistää perheen sopeutumista ja lapsen toipumista sairaudesta (Isokääntä ym. 2019). Pelkkä lääketieteellinen hoito ei riitä edes lapsen parantumiseen (Tolkkinen ym. 2018), saati tulevaisuuden hyvinvoinnin mahdollistamiseen.

Millainen hoitosuhde sitten lisää turvallisuuden tunnetta ja toivoa? Ammattilainen saattaa ajatella, että on tärkeää olla kertomatta, jos ei ole jostain asiasta varma. Kaikkitietävän esittäminen kuitenkin vähentää luottamusta, koska on selvää, ettei kukaan voi tietää kaikkea. Usein myös jollain tavalla paljastuu, että kaikkea ei ole tiedetty. Luottamusta edistävät pikemminkin rehellisyys ja näyttö siitä, että hoitavat henkilöt tietävät omien taitojensa rajoitukset ja osaavat tarvittaessa pyytää oikeanlaista apua (Thompson ym. 2003).

Kaikkitietävän roolin ottamisessa on myös se ongelma, että silloin on vaikea kuunnella potilasta. Aito kuuntelu perustuu ymmärrykseen siitä, ettei voi tietää, miltä asiat toisen näkökulmasta näyttävät. Jotta lasta ja muita perheenjäseniä voisi tukea heille oikealla tavalla, on tutustuttava heidän selviytymiskeinoihinsa ja heidän näkökulmaansa. Kun ammattilainen kohtaa vakavasti sairastuneen lapsen ja haluaa kuunnella – silloin tehdään vaikuttavaa hoitotyötä.  Silloin tehdään sitä, mihin hoitotyö on tarkoitettu: autetaan ihmistä auttamaan itseään.

 P.S. Koulutan aiheesta 11.-12.10.2022 Espoossa

Lapsen vakava sairastuminen 

– keinoja onnistuneeseen vuorovaikutukseen

Lisätiedot:  

https://professio.fi/product/lapsen-vakava-sairastuminen/

Asiasanoja: akuuttihoitotyö, asiakaslähtöisyys, hoitosuhde, hoitotyön ydin, kuuntelu hoitotyössä, lapsen sairastuminen, lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, perhekeskeinen hoitotyö, perhelähtöinen hoitotyö, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö.

Kirjoitetuksi tulemisesta

Minulla on ollut onni tulla hyvien toimittajien haastattelemaksi jo useamman kerran. On mielettömän hieno fiilis, kun saan käsiini toimittajan omilla sanoillaan tuottaman tekstin siitä, mitä olen haastattelussa puhunut – ja huomaan tulleeni kuulluksi. Usein mukaan on pujahtanut joitain pieniä epätarkkuuksia ja joskus suoranaisia väärinymmärryksiäkin, mutta se ei haittaa silloin, kun kokonaisuus on oikein ymmärretty – ja kun pääsee korjaamaan yksityiskohtien ymmärryksen ennen kuin juttu leviää laajemmalle.

Ajattelen, että hoitajina ja muita ihmisiä kohtaavina ammattilaisina meidän kannattaisi ottaa oppia hyvistä toimittajista. Sen sijaan, että tuottaisimme tekstiä järjestelmämme tarkoitukseen, kirjoittaisimme niin, että kirjoituksen päähenkilö voisi tekstiin yhtyä. Eikä vain yhtyä, vaan suorastaan voimaantua kuulluksi tulemisestaan silloin, kun tekstissä yhdistyy kirjoittajan persoonan ja osaamisen kautta muotoutuneet ajatukset, jotka kirjoituksen päähenkilö tunnistaa omikseen.

Mietin, kuinka usein meidän ihmisammattilaisten kirjaukset eivät olekaan hyvin onnistuneita haastatteluja vaan pikemminkin raportteja. Sellaisia, joita toimittajat tekevät kuultuaan tai nähtyään jotain, josta kirjoittavat oman näkemyksensä. Raporteillekin on varmasti paikkansa ja ehkäpä nekin voivat toisinaan olla voimauttavia myös päähenkilölle. Ongelmallisia niistä saattaa tulla silloin, jos raportin lukija luulee tekstiä haastatteluun perustuvaksi ja päähenkilön tarkastamaksi. Epätarkkuudet ja virheelliset käsitykset saattavat silloin jäädä elämään omaa elämäänsä ja vaikuttamaan päähenkilön elämään. Mediassahan raportit usein kirjoitetaan niin, että tarkkaamattomamman lukijan silmissä ne näyttävät haastatteluilta; näyttäähän niissä olevan suoria lainauksia päähenkilön puheista, vaikka ne ovat kirjoittajan muotoilemia ja tarkoittavatkin mahdollisesti hieman eri asiaa kuin puhuja on sanonut. 

Kaikkien asiakkaistaan tekstejä kirjoittavien olisikin hyvä miettiä, onko kirjoittamassa haastattelua vai raporttia ja tuleeko valinta tekstissä lukijalle selväksi. Ymmärtääkö lukija, että tämä on minun näkemykseni siitä, mitä kuulin tai näin, mutta se ei välttämättä ole kirjoituksen päähenkilön näkemys? Ja vaikka lukija ymmärtäisi, jääkö hänelle silti mielikuva, että tämä on ”koko totuus” asiasta?

Ehkä vielä useammin meidän pitäisikin miettiä, milloin haastattelu toisi esiin tärkeämpiä asioita kuin raportti – tai voisiko myös raportin tarkastuttaa päähenkilöllä, joka voisi tarvittaessa muokata epätarkkuuksia tai selittää väärin ymmärrettyjä kohtia. Sillä kirjoittajalla, olipa hän toimittaja, tutkija tai hoitoalalla (tai muulla ihmisalalla) kirjauksia tekevä ammattilainen, on suuri vastuu siitä, mitä hänen muotoilemistaan sanoista seuraa. Mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi kokemus ”kirjoitetuksi tuleminen” voi olla. Kuten Ruthellen Josselsson (2004) on sanonut: ”Kun kirjoitamme pyytämättä toisen ihmisen elämästä, viemme häneltä osan hänen vapauttaan, olipa kokemus hänelle kuinka avartava tahansa.” Sanoilla on valtaa, käytetään sitä vastuullisesti!

 ...että onko nähnyt metsän puilta...?

****

Näihin medioihin minua on haastateltu tai luennostani raportoitu:

-        Tolonen, Päivi. 2021. Leikistä on moneksi. Suomen Lastenhoitoalan Liiton jäsenlehti Slalli 1/2021, 36–37 https://slalli.smartpage.fi/1-2021/#page=36 (raportti luennostani Hyvinvointia leikistä -seminaarissa, joka on katsottavissa täältä: https://leikkipaiva.fi/hyvinvointia-leikista-seminaari/)

-        Hokkanen, Ruut. 2020. Tutkimukseen 32 eri apurahaa ja joukkorahoituskampanja. Turun Sanomat, Extra, 3. https://www.ts.fi/teemat/4971725/Vaitoskirjaa+tekeva+Johanna+Olli+kyllastyi+apuraharumbaan+ja+ponkaisi+pystyyn+joukkorahoituskampanjan

-        Tammikari, Sari. 2020. Leikki on lapsen kieltä. YouTube-kanava Muksuperheen uni 23.5.2020: https://www.youtube.com/watch?v=s_83cY0T6wI  

-        Pörsti, Laura.2020. Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020, 34-35, MLL. Myös verkossa: https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

-        Haaga-Shrestha, Johanna. 2019. Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Suomen Aivosäätiö: https://aivosaatio.fi/jokaisella-lapsella-on-oikeus-tulla-kuulluksi/

-        Kuusela, Anna. 2018. Puhumattomien puolustaja. Turun Sanomat 2.9.2018, 13. Myös verkossa: https://www.e-pages.dk/turunsanomat/2590/article/772013/13/1/render/?token=d4d506b94ac950dfd0410bb5ab5eba8f

-        Komi, Tiina. 2018. Kuuntele heittäytymällä leikkiin. Lastentarha 2/2018, 13–14.

 ******

Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakasnäkökulma, haastattelu, hoitotyön kirjaaminen, kirjaukset, kuulluksi tuleminen, potilaslähtöisyys, potilasnäkökulma, raportti, toimittajat, toimitustyö, voimaantuminen, ymmärretyksi tuleminen

Aikuiset, lapset ja leikki

Lasten tiedekysymykset Hesarissa ovat ihan huippuja. Nytkin joku lapsi oli kysynyt tosi hyvän kysymyksen: Miksi lapset tykkäävät leikkiä, mutta monet aikuiset eivät? Tämä on lasten näkökulmasta todella keskeinen kysymys. Ja sanoisin, että kyllä aikuistenkin. Ja ihan erityisen oleellinen kysymys se on lasten ja aikuisten välisten suhteiden näkökulmasta.

Aikuisilla omat leikit

Professori Kristiina Kumpulainen vastasi tuohon kysymykseen, että myös suurin osa aikuisista tykkää leikkiä, mutta aikuisten leikit ovat erilaisia kuin lasten. Tästä olen samaa mieltä: monet aikuisten harrastuksista voidaan laskea leikkimiseksi. Mutta ei kaikkia. Lisäisinkin yhden ominaisuuden tuossa vastauksessa käytettyyn leikin määritelmään, joka kuului näin:”Yhteistä leikeille on, että ne kumpuavat ihmisten omasta kiinnostuksesta ja vapaaehtoisuudesta sekä tuottavat mielihyvää ja iloa.”

Tutkimusten mukaan vapaaehtoisuuden ja ilon lisäksi yksi ominaisuus, joka tekee jostain asiasta leikkiä, on se, että tekeminen itsessään on tärkeää (ja hauskaa) eikä vain lopputulos. Tämä on se kohta, joka luultavasti tekee monille aikuisille leikkimisestä vaikeaa. Liiallisen tavoitteeseen keskittymisen vuoksi asia, joka voisi olla leikkiä, ei sitä enää olekaan.

Entäs yhteiset leikit?

Toinen kysymys on sitten se, mikä saattoi olla tuon lehteen lähetetyn kysymyksen takana: miksi jotkut aikuiset tykkäävät leikkiä lasten kanssa ja jotkut eivät? Tutkimukset kertovat, että lasten mielestä aikuiset eivät leiki tarpeeksi heidän kanssaan, mutta syistä en ole löytänyt tietoa. Oletan kuitenkin sen liittyvän kaikkiin noihin leikin määritelmän osa-alueisiin: leikki on hauskaa, vapaaehtoista ja itsessään merkityksellistä.

Ehkä kyse on siitä, että samat asiat eivät tunnu joistain aikuisista hauskoilta kuin lapsista. Tai aikuinen saattaa kokea pakkoa tai velvollisuutta leikkiä lapsen kanssa, eikä se sitten tunnu hauskalta senkään takia.

Kyse voi olla myös siitä, että aikuiset ovat tottuneita ajattelemaan, että kaiken toiminnan pitäisi olla tavoitteellista ja lopputuloksen kannalta järkevää. Silloin he eivät lähde edes kokeilemaan sellaisia lasten leikkejä, jotka heidän silmissään näyttävät järjettömiltä. Se on kuitenkin heidän kannaltaan sääli, sillä leikin olemusta ei voi tavoittaa pelkästään katselemalla, se täytyy kokea (Greve 2013).

Uskaltautumalla heittäytymään leikkiin saattaisivat leikkimättömätkin aikuiset löytää taas leikin ilon jopa niistä aikuisen silmissä hölmöiltä näyttäviltä jutuista, jotka riemastuttavat lapsia. Ja vaikka tekeminen tuntuisikin aikuisesta edelleen järjettömältä, saattaisi lasten ilo tarttua, niin kuin tunteet tutkitusti tarttuvat. Jaettu ilohan se on paras ilo, ja leikki on oiva tila sen jakamiseen!

P.S. Täällä olen aiemmin kirjoittanut siitä, miksi aikuiset tarvitsevat leikkiä itsensä vuoksi: http://www.kokosuomileikkii.fi/kokosuomileikkii_artikkelit/kuka-tarvitsee-leikkia/  ja täällä siitä, miksi aikuiset tarvitsevat leikkiä lasten vuoksi: http://lastentahden.blogspot.com/2018/01/vammaiset-lapset-osaavat-leikkia-enta.html 

Haastatteluni aiheesta Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020 https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

******
 

Avainsanoja: aikuislapsileikki, aikuisten leikkiminen, aikuisten ja lasten yhteinen leikki,  jaettu ilo, lasten kanssa leikkiminen, leikin ominaisuudet, leikin määritelmä, leikkiin heittäytyminen, leikki kohtaamipaikkana, leikki tekee hyvää, mitä aikuinen voi oppia lapselta, mitä aikuinen voi oppia olemalla läsnä lasten leikeissä, mitä leikki on, onko pakko leikkiä, opi leikkimään, toiminnallisuus.

Ilon jakamista – jakamisen iloa

Jos kysyttäisiin kaikilta lastenneurologian ammattilaisilta, mikä on heidän työnsä keskeisin sisältö, harva ehkä vastaisi: ilon jakamisen mahdollistaminen. Kuitenkin, kuten useasta uusimman Lasten asialla -lehden jutusta voidaan lukea, sen ehkä pitäisi olla. Erityisen hyvin tämä kuvaus sopisi mielestäni hoitotyön keskeisen sisällön kuvaamiseksi. Se, että teemme asioita, jotka edistävät lasten ja aikuisten sekä lasten keskinäistä ilon jakamista, on voimaannuttavaa, jos mikä. Ja voimaantumista juuri tarvitaan sairauden ja sen hoitojen kanssa selviämiseen, kuntoutumiseen, kehittymiseen, oppimiseen – hyvinvoivaan elämään.

Muistan, kun kerran työkuvioiden ulkopuolella tapasin erään äidin, joka kertoi kahdesta lapsestaan. Hän kertoi heidän ikänsä, heidän diagnoosinsa ja heidän ongelmansa. Mutta ei heidän vahvuuksiaan, luonteenpiirteitään, kiinnostuksenkohteitaan – ei edes heidän nimiään. Ja kuitenkin olin siis aikomassa tavata nämä lapset. Silloin ajattelin, että voi apua, näinkö ammattilaiset ovat tartuttaneet puhetapansa tähän äitiin, näinkö hän lapsensa näkee? Ja apua – näinkö me näemme lapset, näinkö me puhumme heistä? Ei kiinnostavina yksilöinä ja oman elämänsä päähenkilöinä, vaan ongelmina ja toimenpiteiden kohteina?

Jokaisen lapsen olisi tärkeää saada kokea jo vauvavaiheista lähtien olevansa iloitsemisen arvoinen. Silloin toteutuu lapsen oikeus olla oma itsensä, mikä oli tänä vuonna lapsen oikeuksien viikon teemana. Meillä ammattilaisina on suuri vastuu siinä, että olemme mukana vaikuttamassa pitkäaikaissairaiden ja vammaisten lasten tapaan nähdä itsensä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kohdata lapsi tai puhua tai kirjoittaa hänestä voi sisäistyä jo vauvavaiheessa lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan itsestään.

Ilon mahdollistaminen ei kuitenkaan tarkoita, että hankalat asiat ohitettaisiin kuin niitä ei olisikaan. Jos lapsella tai hänen ympäristössään on haasteita, niistä pitää voida puhua. Tärkeää on vain se, miten niistä puhutaan. Yhtä lailla pitäisi voida puhua ammattilaisten haasteista ja myös meidän ympäristöjemme haasteista, kuten vaikka vanhojen tai uusien sairaaloiden ratkaisuista, jotka eivät aina edistä sitä, minkä takia sairaalat ovat olemassa: potilaan parasta. Lasten asialla -lehdessä aloitetaan keskustelua tästäkin aiheesta ja toivottavasti se jatkuu Lanen jäsenkeskustelupalstalla tai lehden keskustelupalstalla, jotta kaikkien tieto ja ymmärrys saataisiin yhteiseksi hyödyksi. Lehteä julkaiseva yhdistys Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane on olemassa juuri siksi, että sekä kehittämisideat että ilo onnistuneista ratkaisusuista voitaisiin jakaa.

****** 

Tämä kirjoitus julkaistiin 20.11.2019 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena.  Lue lehdestä myös Jukka Mäkelän kirjoitus ilon jakamisen merkityksestä lapsen kehityksen kannalta, Hanna Hassisen kommenttipuheenvuoro ilon lisäämisestä lasten hoitotyön käytännössä, Tiina Marttilan kokoamia vauvaperhetyöntekijöiden ajatuksia hyvän näkemiseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen opettavasta koulutuksestaan, Laura Ortjun kokoamia hoitajien ajatuksia hoitotyön, lapsi- ja perhenäkökulman toteutumisesta uusien sairaaloiden lastenneurologisissa yksiköissä, Tiina Marttilan toimittama kuvaus lastenneurologian hoitotyöstä KYSissä, Laura Ortjun kolumni vanhemmuuden navigaattoreista sekä minun kirjoitukseni siitä, miten tärkeänä Lanessa pidetään koulutusta ja tutkitun tiedon levittämistä esimerkiksi tutkimusklubien kautta.  Koko lehti löytyy pdf-muodossa tästä linkistä.


Kannattaa tutustua myös sekä lehdessä julkaistuihin lukuvinkkeihin että lehden kotisivuilla jatkuvasti päivittyviin lukuvinkkisivuihin, jos lasten kasvatukseen, kuntoutukseen ja hoitotyöhön liittyvät kirjat kiinnostavat.