sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Special edition – erikoispainos


Jo kirjan onnistuneesta kannesta näkee, mitä tuleman pitää: hauskaa ja terävää chicklittiä nuoren naisen elämästä ja ihmissuhteista. Kirjaa voi suositella kaikille, jotka pitävät kevyistä, mutta älyllisistä romaaneista, joissa juonen kuljetus on sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavia.

Päähenkilönä kirjassa on pyörätuolia käyttävä Vappu, jonka ystävyyssuhteiden, työ- ja parisuhdeviritelmien matkassa kirjassa seikkaillaan. Bloggauksessani tartun kirjan juonen kannalta sivuseikkoihin (koska ne ovat blogini aihepiirin kannalta kiinnostavia), joten juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä!

Kirjaa lukiessani huomasin toivovani, että sen kuvaukset sivullisten ihmisten käsittämättömän hölmöistä ja tungettelevista kommenteista olisivat pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Valitettavasti turhan monet ihmiset taitavat oikeassakin elämässä kuvitella, että toisen osapuolen vammaisuus antaa luvan udella vierailta ihmisiltä todella henkilökohtaisia asioita, lausua ääneen kaikki älyttömät oletuksensa ja luulla tietävänsä toisen asioita hänen puolestaan. ”Mitenpä omat terveystietonne, onko sydän- ja verisuonitautia, reumatismin uhkaa?”, heittää Vappu nasevasti ventovieraalle, joka ei vielä sittenkään tajua loukkaavansa toisen yksityisyyttä uteluillaan.

Henkilökohtaiset avustajat kulkevat kirjan ja päähenkilön matkassa tiiviisti, mutta sivuroolissa, kuten kuuluukin. Joistain avustajista on päähenkilölle suorastaan haittaa eikä hyötyä, ja epäluotettavien henkilöiden armoilla olemisen aiheuttaman oikeutetun harmin kohdistamisen koko avustajien ryhmään ymmärtää hyvin. Päähenkilö puhuu avustajistaan pääasiassa kasvottomina henkilöinä, ja kuvaa sillä osuvasti samaa, miten vammaisista ihmisistä liian usein puhutaan: ei yksilöinä, vaan jonkun ryhmän nimettöminä edustajina, joilta ei voi odottaa mitään hyvää, ennen kuin he toisin todistavat. Päähenkilön tapa nimetä avustajia (ja myös vieraita ihmisiä) yhden ominaisuuden mukaan peilaa myös valitettavan yleistä tapaa puhua vammaisista henkilöistä nimeämällä heidät vamman mukaan.

Terveydenhuollossakin kirjassa piipahdetaan muutamaan otteeseen, eivätkä kuvaukset anna kaikista alan ammattilaisista kovin kaksista kuvaa. On käsittämätöntä, että ammattilaisetkaan eivät aina tajua, että kuuluu kommunikoida asiakkaan eli/tai potilaan kanssa, ei hänen avustajansa.

Kirjassa onnistutaan hienosti kuvaamaan vamma sivuseikkana, vaikka se onkin kaikessa mukana. Se herättää miettimään, montako sellaista romanttista tarinaa olen lukenut, jossa päähenkilö on tavalla tai toisella vammainen – eikä tule yhtään mieleen. Toivottavasti on vain käynyt niin, kuten tämänkin kirjan kanssa: siitä ei jää päällimmäiseksi mieleen vammaisuus, vaan päähenkilön mainio persoona ja vaiherikkaat ihmissuhteet. Kirja ottaa kantaa vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien toteutumiseen, mutta punoo aiheen taitavasti osaksi juonta ja päähenkilön ajatuksia välttyen saarnaamisen ansalta.

Tämän kirjan soisi löytävän tiensä mahdollisimman monen nuoren ja aikuisen käsiin, jotta käsitykset vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä päivittyisivät – ja jotta mahdollisimman moni saisi nauttia näin hauskasta luettavasta, jolla olisi annettavaa Suomen ulkopuolellakin. Tätä kirjaa en malta antaa eteenpäin, sillä tulen lukemaan sen uudelleen, niin kuin hyvät kirjat aina. Kesätuliaisiksi näitä voisi hyvinkin ostaa muutaman!
  

P.S. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen BoD:lta. Kirjoitin kirjasta myös Lasten asialla -lehden lukuvinkkeihin.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Kenelle viestitään?


Kuvittele, että olisit potilaana kiinalaisessa sairaalassa, jossa hoidettaisiin vain suomalaisia potilaita. Olettaisit varmaan, että sairaalan opastekyltit olisivat suomeksi, jotta kaikki potilaat pystyisivät seuraamaan kylteistä, mihin ollaan menossa. Mutta ne olisivatkin vain kiinaksi. Koska kaikilla potilailla siellä kuitenkin on saattaja, joka osaa lukea kiinaa. Sinulle sanottaisiin, että onhan seinillä hienoja suomenkielisiä lauluja ja runoja koristeena, niin ei kai sitä suomen kieltä kyltteihinkin vielä tarvita?

Ehkä moni potilasta ei välittäisikään niistä kylteistä, jos kerran saattajat osaavat viedä oikeaan paikkaan. Mutta ehkä aika moni välittäisikin, jotta tuntisi asioiden edes hiukan olevan hallussaan, kun sairaus ja vieras paikkakin saavat hallinnan tunteen heikoksi. Turvallisuudentunnetta se ainakin lisäisi, kun kokisi olevansa kartalla. Eikä silloin tarvitsisi tuntea olevansa tahdoton paketti, jota liikutellaan paikasta toiseen.

Ehkä moni myös tuntisi sairaalan arvostavan potilaitaan, jos viestintä olisi kohdistettu heille heidän omalla kielellään. Ehkä potilaiden hyvinvointia lisäisi tunne siitä, että heidän kielensä - tärkeä osa identiteettiä - on otettu huomioon. Ovathan sekä mieliala että ympäristö yhteydessä hyvinvointiin.

Tämä ”kiinalais-suomalaisen sairaalan” tilanne on lukutaidottomilla lapsilla kaikissa niissä lastensairaaloissa, joiden opasteissa on pelkkää tekstiä eikä ollenkaan kuvia. Vanhoissa sairaaloissa se on ymmärrettävää. Ei ennen vanhaan ymmärretty, että lapsen omalla toimijuudella olisi jotain merkitystä. Mutta uusissa sairaaloissa niiden puutetta ei mielestäni voi selittää millään hyvällä syyllä. Kuvathan ovat yksi osa esteetöntä viestintää, josta on sitä paitsi hyötyä niin monille muillekin kuin lapsipotilaille; esimerkiksi vieraskielisille, kehitysvammaisille, hahmotushäiriöisille tai lukihäiriöisille ihmisille - olivatpa he sitten potilaita, omaisia tai vierailijoita.

Tutkimusten mukaan sairaalaympäristön vieraus aiheuttaa lapsille ahdistusta, pelkoa (Coyne 2006), turvattomuutta ja avuttomuuden tunteita (Salmela 2010). Sairaalan tulo on yksi niistä kohdista, jolloin lapset ovat eniten peloissaan (Schmidt ym. 2007). Tutkimusten mukaan todella monet lapset myös kokevat, etteivät saa riittävästi tietoa sairaalassa (Coyne & Gallagher 2011, Coyne & Kirwan 2012, Migone ym. 2008). Mutta: jotkut lapset ovat arvioineet sairaalassaolon parhaimpien asioiden joukkoon fyysisen ympäristön ja helpon paikkojen löytymisen (Pelander 2008), eli selvästi asialla on lapsille
merkitystä.

Joten huolehtikaahan te, jotka näistä asioista vastaatte, että opasteet ovat myös
lasten kielellä. Ja hei, samalla kun niihin uusiin sairaaloihin tehdään lasten toimijuutta arvostavia opasteita, niin voitaisko samalla laittaa hisseihin aikuisille hissin napin painamiskielto silloin, kun hississä on lapsia? Sillä miksi aikuisten pitäisi saada tehdä sellaista, mikä heistä ei ole tärkeää, mutta lapsista sen sijaan on? Kyltti voisi ohjata aikuisia muutenkin huomioimaan niitä asioita, jotka lapsille ovat tärkeitä. Ja saada lapset tuntemaan itsensä tärkeiksi. Sillä hehän siellä lastensairaalassa ovat päähenkilöitä, eikö niin? 



Lähteet: 


Coyne I. 2006. Children's experiences of hospitalization. Journal of Child Health Care 10(4), 326-336.

Coyne I & Callagher P. 2011. Participation in communication and decision-making: children and young people’s experiences in a hospital setting. Journal of Clinical Nursing 20 (15-16), 2334-2343.

Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children's wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care 16(3), 293−304.

Pelander T. 2008. The quality of paediatric nursing care - children’s perspective. Publications of the University of Turku, Finland. Department of Nursing Science. Faculty of Medicine. Academic dissertation. Number 829. Painosalama, Turku.

Salmela M. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. University of Helsinki, Faculty of Medicine, Institute of Clinical Medicine, Clinic for Children and Adolescents, Child Psychiatry. Academic dissertation.

Schmidt C, Bernaix L, Koski A, Weese J, Chiappetta M & Sandrik K. 2007. Hospitalized children's perceptions of nurses and nurse behaviors.  American Journal of Maternal Child Nursing 32(6), 336-342.


***** 

Avainsanoja: esteettömyys, esteetön viestintä, lapsipotilas, lastensairaala, lasten oikeudet, opasteet, saavutettavuus, sairaala,  sairaalapelot, sairaalaympäristö, viestintä, ympäristön merkitys potilaalle.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Silmiin katsotuksi tuleminen


Oli kerran poika, jolla oli niin hankalaa, että hänen piti huutaa kovasti ja kovaan ääneen. Vierestä katsovat ja kuuntelevat saattoivat ajatella, että poika on varsinainen ongelma. Oltiinhan tultu katsomaan sirkustaiteilijan esitystä, ja olisi haluttu keskittyä siihen ilman mitään meteliä. Poika ei pystynyt sirkustaiteeseen keskittymään, huutamaan vain.

Mutta yhtäkkiä sirkustaiteilija meni juuri tämän pojan luo ja näki pojan silmistä, että siellähän on - kaiken sen hankaluuden takana - hieno tyyppi, jolla on energiaa, siellä on ihan oikea ihminen. Ja saman tien hän kertoi sen pojalle ja kaikille muillekin. ”Se on mun poika!”, kuului silloin ylpeä huuto takarivistä.

Ajatelkaa, miten suuria voi niin pieni teko saada aikaan. Pelkästään silmiin katsomalla voi joskus nähdä kokonaisen ihmisen. Ja kun kertoo sen muillekin, voivat muutkin nähdä sen. Ja kun näkevät, ymmärtävät, miten hienoa, että juuri tämä ihminen on olemassa. Ja kun sanovat sen ääneen, niin se ihminen itsekin saa sen kuulla. Mikä hyvien asioiden ketju voikaan lähteä liikkeelle niin pienestä!

Tällaisia ketjuja meidän hoitotyössä pitäisi olla luomassa. Sillä sitä voimaantumista, mitä siitä syntyy, juuri tarvitaan sairauksien ja hoitojen kanssa elämiseen tai niistä paranemiseen, vammojen kanssa elämiseen ja kuntoutumiseen - ja ihan kaikenlaiseen hyvinvoivaan elämiseen. Se on se hoitotyön ydintehtävä, josta olen aiemmin kirjoittanut: hyvän elämän mahdollistaminen ihmiselle juuri sille ihmiselle sopivalla tavalla.

 ******

Tämän kertomuksen kuulin 27.4.2018 Lanen koulutuspäivillä, kun tarinan sirkustaiteilija Pekka Laamanen kertoi meille työstään ja näytti mitä se on.  Ja hienoa työtä se onkin! Ilon, naurun ja ihmettelyn mahdollistamistyötä, ihmisten kohtaamistyötä! 

Mutta silmiin katsotuksi tuleminen on kyllä tutkitustikin tärkeää. Sen aiheuttamat positiiviset tunnereaktiot auttavat niissäkin tilanteissa, jotka herättävät puolustusrefleksin.

Lähde:
Tingji Chen 2018.When You Look Me in the Eyes: The Interplay between Eye Gaze and Affect. Acta Universitatis Tamperensis; 2351, Tampere University Press, Tampere 2018. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1857, Tampere University Press 2018.


Avainsanoja: hoitotyön ydin, katsekontakti, kohdatuksi tuleminen, kohtaaminen, nähdyksi tuleminen, sairaala, silmiin katsominen, sirkustaide, tunteet.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Esteetön leikkitapahtuma

Leikki kuuluu kaikille, eikö vaan? Mutta kuinka usein leikkitapahtumia järjestettäessä huomioidaan ne lapset, jotka liikkuvat, kommunikoivat, ymmärtävät tai aistivat eri tavalla kuin useimmat muut? Ja miten heidät pitäisi huomioida? Tämä kysymys nousi esiin, kun Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane liittyi jokin aika sitten Leikkipäivä-verkostoon.

Esittäytymiskirjoituksessamme mainittiin esteettömyyden tarpeellisuus, ja se herätti Twitterissä keskustelun siitä, onko olemassa valmista tarkistuslistaa esteettömän eli saavutettavan leikkitapahtuman järjestämiseen. Tällaista listaa ei ainakaan tähän mennessä ole näyttänyt olevan, vaikka monia muita hyviä tarkistuslistoja erilaisten tapahtumien järjestämiseen löytyykin Invalidiliiton sivulta, Suomen vanhempainliiton sivuilta ja esteettömään ja saavutettavaan liikuntatapahtumaan myös VAU ry:n sivuilta. (Lisäys: museoille tehdystä Säätöä-menetelmäoppaasta löytyy hyviä ohjeita aistisäätelyn vaikeuksien huomioimiseen.)

Tuossa keskustelussa mainittiin joukkoistaminen hyväksi keinoksi kerätä tietoa, joten aloitetaan se täällä! Kertokaa blogin kommenteissa asioita, joita teidän mielestänne pitäisi huomioida, kun järjestetään kaikille lapsille sopivaa leikkitapahtumaa. Ja erityisesti kertokaa, jos teillä on ideoita, miten ne voitaisiin käytännössä huomioida. Ideoita voi lähettää myös Twitterissä Marko Suvilalle, joka on jo aloittanut kokoamaan esteettömän ulkona järjestettävän lastentapahtuman taulua Trelloon, josta sen voi kuka vaan kopioida käyttöönsä. Kertokaa Markolle tai minulle, jos voisitte ottaa aktiivisemmankin sisällönkehittäjän roolin tuon taulun suhteen, niin pääsette itsekin muokkaamaan taulua.

Erityisesti toivoisin, että kysyisitte lapsilta, mitä he toivoisivat tai mitä he ovat kokeneet esteiksi tai esteitä raivaaviksi tekijöiksi yhteiselle leikille. Tai jos lapsenne eivät osaa puhua, niin yrittäkää tarkkailla tilanteita heidän näkökulmastaan. Mitä lapsi olisi halunnut tehdä, mutta ei voinut, kun ympäristö ei mahdollistanut hänen tapaansa toimia? Jos juuri nyt tarjolla ei ole varsinaisia järjestettyjä leikkitapahtumia, niin tarkkailkaa asiaa muissa järjestetyissä joukkotapahtumissa tai arjen leikkitilanteissa. Lapsilla on varmasti tähän asiaan paljon sanottavaa, jos me vain osaamme kuunnella kaikilla aisteillamme ja menemällä mukaan lapsen toimintaan.  


Valtakunnallisesta Leikkipäivästä voit lukea lisää täältä.  

Asiasanoja: esteettömyys, saavutettavuus, esteetön leikkitapahtuma, saavutettava leikkitapahtuma, lastentapahtuma, leikkipäivä, leikkiympäristö, lapsinäkökulma, lapsen oikeus leikkiä, lapsen oikeus osallistua, vammaiset lapset, vammaisen lapsen leikki. 



keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Onko pakko leikkiä (osa 2)


Aina uudelleen tämä kysymys nousee esiin: onko aikuisen pakko leikkiä lapsen kanssa? Viimeisimmäksi törmäsin siihen Yle Areenan ”Kasvatusviisautta kiireisille”-ohjelmassa. Siinä haastateltu isä, opettaja ja tietokirjailija Jarno Paalasmaa sanoo:

"Kyllä pitää leikkiä lasten kanssa, varsinkin silloin kun lapsi pyytää. Muu olis välinpitämättömyyttä sitä lapsen maailmaa kohtaan. Vaikka se voi olla aikuiselle vähän vaativa juttu heittäytyä siihen leikin maailmaan ja olla kokonaisvaltaisesti läsnä ja nousta sen lapsen tasolle."

Aivan loistavasti sanottu tuo "nousta lapsen tasolle". Lasten mielikuvitushan lähtee helposti lentoon, mutta aikuinen ei aina pääse niin korkealle. Silti moni luulee, että lapsen tasolle meneminen on laskeutumista. Leikissä kaikki on toisin!

Tämä leikin pakollisuuskysymys kertoo osuvasti aikuisen ja lapsen maailman erosta. Jos aikuinen kysyisi, onko pakko jutella lapsen kanssa joka päivä, kun lapsi pyytää, niin sellaista aikuista toiset aikuiset pitäisivät aivan outona. Koska puhuminen on aikuisten tapa kommunikoida, ja kommunikointi on ehkä tärkeintä, mitä elämässä on. Ainakin, jos välittää toisesta.

Mutta leikki on lapsen tapa kommunikoida. Toiminta on lapsen kieli syntymästä saakka; itkeminen, potkiminen, pään kääntäminen, silmiin katsominen - siitä se lähtee. Ja jalostuu hyvin pian leikin kieleksi, jonka aikuiset kyllä ensin opettavat lapselle. Aikuiset kutittavat, kurkistelevat käsien takaa, lennättävät lasta ilmaan. Mutta kun lapsi sitten pääsee toden teolla sisälle leikin maailmaan, aikuiset yhtäkkiä vetäytyvät sieltä pois ja kuvittelevat, että kun lapsi osaa puhua, kaiken voi nyt hoitaa sitä kautta. Mutta kun ei voi.

Lapsen kohtaaminen tapahtuu toiminnan kautta. Ja jos todella haluaa kohdata toisen, pitää olla kiinnostunut hänen maailmastaan. Että jos kohdata haluaa, niin sitten kyllä on pakko leikkiä, sillä lapsen maailma on leikin maailma.


P.S. ”Onko pakko leikkiä, osa 1” löytyy täältä. Siellä vastaukseni on, että ei ole pakko - ja siihenkin on hyvät perustelut:) Siellä kuitenkin annetaan tutkimukseen perustuvia käytännön vinkkejä siihen, miten aikuinen voi oppia leikkimisen iloa, jos se on päässyt unohtumaan.