maanantai 27. kesäkuuta 2022

Lapsi näkee kukkia

Lapsi näkee kukkia ja seppeleitä, aikuinen rikkaruohoja, työtä ja vaivaa.

Kumpi on oikeassa? 

Molemmat! On totta, että voikukka leviää nopeasti ja valtaa alaa muilta kasveilta, joten sen leviämistä kannattaa estää, jos haluaa muidenkin kasvien elävän. Mutta yhtä lailla on totta, että auringonkeltaiset valopilkut voivat olla ilo silmälle ja seppelepäiset lapset vielä isompi ilo.

Voikukka-ajatus kannattaa pitää mielessä, kun mietitään lapsen ja aikuisen näkökulmaa. Monessa kohtaa on löydettävissä tämä ”molemmat ovat oikeassa” -ajatus, mutta olemme silti tottuneet ajattelemaan ja toimimaan niin, kuin pelkästään aikuisten näkökulmilla olisi merkitystä. Tämä liittyy lapsikäsitykseen, jossa lapsen tulevaisuus painottuu tämän hetken kustannuksella (josta olen kirjoittanut enemmän Lapsinäkökulma-blogissa: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/ ja tässäkin blogissa: http://lastentahden.blogspot.com/2021/06/lapsilta-opittua.html ). Esimerkiksi vammaisten lasten elämään liittyvissä palveluissa kuten kuntoutuksessa (Fahy ym. 2020, Nordström ym. 2020, Olli ym. 2014, Olli ym. 2021) ja sosiaalityössä (Engwall & Hultman 2020) tämä on todella tyypillistä.

Lasten näkökulmia arvostamalla voisimme siis saada paljon iloa ja keveyttä omaankin ajatteluumme ja olemiseemme. Mutta luultavasti on niin, että lasten näkökulmia arvostamalla voisimme usein saada vielä paljon enemmänkin, kuten voi huomata viemällä voikukkaesimerkkiä pitemmälle. Nimittäin voikukkien hyvät arvothan eivät ole vain silmänilon tuottamisessa. Niiden kukkiminen on hyväksi pörriäisille, ja pörriäiset ovat hyväksi muulle luonnolle. Ja kaiken lisäksi ihmiset voisivat suoraankin hyödyntää voikukkia salaateissaan sen sijaan, että tuhoaisivat ne alkutekijöissään. Voi siis olla, että koko maailmassa olisivat asiat paljon paremmin, jos asioita tarkasteltaisiin useammin lasten näkökulmista, jolloin aikuisetkin voisivat ehkä löytää uusia näkökulmia tai ainakin laajentaa aikaisempia ajatuksiaan.  

Itse haluan kuitenkin korostaa lasten näkökulmien arvostamista nimenomaan lasten itsensä takia. Sillä, että tässä hetkessä aidosti arvostamme sitä, miltä maailma heidän silmissään näyttää, on merkitystä sekä lasten tämän hetken että tulevaisuuden kannalta.  Tässä hetkessä se mahdollistaa sekä lapsen kokemuksen omasta arvokkuudestaan että sellaiset aikuisten ratkaisut, jotka ovat lapsen elämän kannalta mielekkäitä. Se taas mahdollistaa lapselle mielekkään elämän tulevaisuudessakin, koska silloin omaa arvoaan ei tarvitse tavoitella epäterveillä tavoilla tai toisia alas painamalla.

Olemme usein vain niin keskittyneet kehittämään lasten käyttäytymistä ja osaamista tulevaisuutta varten, että unohdamme kehittää omaa ajatteluamme ja toimintaamme tässä hetkessä. Onneksi lapset voivat meitä siinä opettaa!

 

P.S. Jos haluat oppia lisää lapsilta, mutta et tiedä miten, kannattaa tutustua Pelastakaa Lapset ry:n Lapsilta opittua -sivujen käytännöllisiin työkaluihin: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/

 

Asiasanoja: Aikuiskäsitys, beings ja becomings, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lasten kuntoutus, lasten kuuntelu.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Pahojen ruokien syöminen

 

Luin lehtiartikkelin miehestä, joka ei lapsena pystynyt syömään kaalia eikä kesäkurpitsaa, koska ne tuntuivat suussa niin limaisilta. Tämä sai minut ajattelemaan niitä lukuisia lastenneurologian osastolla tapaamiani lapsia, joilla on samanlaisia kokemuksia monesta muustakin ruuasta: niitä ei pysty syömään. Joko siksi, miltä ruoka maistuu tai siksi, miltä se haisee, tuntuu, kuulostaa tai näyttää.

Tällaisiin lasten syömisongelmiin kuulee aikuisilta useimmiten kahdenlaisia ratkaisuja. Ensimmäinen ratkaisu on yleensä se, että lasta yritetään jollain tavalla opettaa syömään vastenmielisiäkin ruokia. Toinen ratkaisu otetaan käyttöön usein viimeistään sitten, jos ensimmäinen ei osoita onnistumisen merkkejä – annetaan periksi ja annetaan lapsen syödä vain niitä ruokia, jotka ovat tähän mennessä olleet helppoja.

Molemmat ratkaisut voivat olla omalla tavallaan ongelmallisia. Lapsen ”opettaminen syömään” sisältää usein enemmän tai vähemmän pakottamista, joka melkein missä tahansa muussa yhteydessä nähtäisiin vähintäänkin kyseenalaiseksi pedagogiikaksi. Eikä syömään painostamisesta edes seuraa mitään hyvää, vaan lasten negatiivisempaa suhtautumista syömiseen – eikä se myöskään lisää toivotun syömisen määrää (Galloway ym. 2006, Gregory ym. 2011). Pahimmillaan se voi olla suorastaan väkivaltaa lasta kohtaan.

Jos taas annetaan periksi, eikä tarjota lapselle uusia ruokia tai eri versioita aiemmin maistetuista, seurauksena on ruokavalion rajoittuminen joskus jopa haitallisessa määrin. Ilman kaalia ja kesäkurpitsaa voi kyllä ihan hyvin elää, mutta jos välteltäviä ruokalajeja on paljon, on vitamiinien ja muiden ravintoaineiden puutosten lisäksi edessä paljon arkisia ja sosiaalisia hankaluuksia mahdollisesti vielä aikuisuudessakin. 

Ja onhan syömisessä kyse myös elämän ilojen löytämisestä, kuten Naoki Higashida (2016) 13-vuotiaana kirjoitti elämästään autistina kertovassa kirjassaan. Hän myös ehdotti, että ruokiin valikoivasti suhtautuvista voisi sanoa, että he vain tarvitsevat keskivertohenkilöä enemmän aikaa arvostaakseen outoja uusia ruokia.

Sen lapsena kaalia ja kesäkurpitsaa inhonneen miehen tarina ei mennyt kummankaan kahden perinteisen ratkaisun mukaan. Häntä ei pakotettu, mutta häntä ei myöskään jätetty yksin syömisrajoitteensa kanssa. Lapsena hänen ympärillään oli ruuanlaittoa rakastava suku, ja sukulaiset ottivat haasteeksi ja suorastaan kilpailivat keskenään kehittääkseen lapsen inhoamista ruoka-aineista sellaisia ruokia, joista tämäkin lapsi pitäisi. He onnistuivat. Heidän ansiostaan mies nykyään syö kaikkea ja on tehnyt ruuasta myös uransa. 

Ajattelen, että arvokasta oli myös se, että hänen ei tarvinnut oppia olevansa ongelma. Pikemminkin hän sai kokea olevansa aikuisten ajan ja vaivan arvoinen tyyppi, joka saa (aistikokemuksineen) olla sellainen kuin on, mutta voi sopivalla avulla ja positiivisuuden kautta oppia uuttakin.

Eivät kaikki aikuiset rakasta ruuanlaittoa eikä kaikilla ole koko sukua apunaan, mutta tästä tarinasta voisimme silti saada inspiraatiota ruokaan valikoivasti suhtautuvien lasten kohtaamiseen. Ruokalajeja ei välttämättä tarvitse hylätä kokonaan; joskus riittää, kun muuttaa jotenkin sitä ominaisuutta, mikä lasta siinä häiritsee. Ja tarjoilee sen ilon kautta, aikaa ja arvostusta antaen. Oikeastaan tätä ajattelua kannattaisi soveltaa kaikkiin lasten haasteisiin: pakottaminen ei kannata, puuttumattakaan ei aina voi jättää – olkaamme siis luovia ja muuttakaamme olosuhteita niin, että lapsen on omine ominaisuuksineenkin helppo oppia uusia asioita. 

Lisäys: Lapsen on kuuntelu on siis tässäkin asiassa kaiken perusta. Aikuisten pitäisi yrittää ymmärtää, mistä kyseisen lapsen ruokakokemuksessa on kyse ja mukauttaa omaa toimintaansa sen mukaan. Syitä ruokalajien välttämiselle voi olla hyvin monia erilaisia, ja niin myös keinoja pitäisi olla erilaisia.


Hakusanoja: aistiherkkyys, aistiherkkyydet, aistisäätelyn poikkeavuudet, aistiyliherkkyys, erityisherkkyys, hajuaistin herkkyys, lapsen pakottaminen syömään, lapsen syömisongelmat, makuaistin herkkyys, makutottumukset, nirsoilu, rajoittunut syöminen, ruokailo, ruokakasvatus, uusien makujen opettelu, valikoiva syöminen, valikoivuus ruokalajien suhteen, tuntoaistin herkkyys, yliherkkä makuaisti.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Mikä tekee hoitokokemuksen lapselle positiiviseksi? Vastauksen löytääkseen ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Lapsen hyvä hoitokokemus koostuu aivan samoista asioista kuin sinunkin kokemuksesi: että tulet kuulluksi ja vakavasti otetuksi ja että voit luottaa siihen, että olet hyvissä käsissä (mm. Lindberg & von Post 2006). Näiden kokemusten mahdollistamiseen tarvitaan ammattilaisen hyvien vuorovaikutustaitojen lisäksi tietenkin hyvää sairauden hoitoa eli riittävää kivunlievitystä jne. Myös hoitoympäristöllä on vaikutuksensa lapsen kokemukseen (Ortju 2020, 2022, Pelander 2008).

Lasten kohdalla tämän kaiken tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että suurin osa maailmasta ja sitä myöten terveydenhuollostakin on suunniteltu aikuisille* (Ortju 2022). Toimintaamme vaikuttaa se, kuvittelemmeko lasten olevan samanlaisia kuin aikuiset vai arvelemmeko heidän olevan pelkästään erilaisia kuin aikuiset.

Jos miellämme lapset samanlaisiksi kuin aikuiset, rakennamme lapsille samanlaisia hoitoympäristöjä ja hoitokäytäntöjä kuin aikuisille: keskustelua tuolien ja pöytien ääressä, kirjoitettavien lomakkeiden täyttämistä ja niin edelleen. Jos taas pidämme lapsia aivan täysin erilaisina kuin aikuisia, oletamme heidän tarvitsevan jonkun toimimaan ja päättämään puolestaan tässä aikuisten maailmassa.

Mutta lapset ovatkin yhtä aikaa sekä samanlaisia että erilaisia kuin aikuiset. Samanlaisia he ovat siinä, että haluavat tulla kuulluiksi ja kohdatuiksi omana ainutlaatuisena itsenään, oman elämänsä päähenkilönä, jolla on oikeus vaikuttaa kaikkiin oman elämänsä asioihin. Samanlaisia he ovat siinäkin, että he tarvitsevat luottamuksellisen suhteen ammattilaisiin, jotka heitä hoitavat. Ei riitä, että aikuiset puhuvat keskenään (niin kuin usein tapahtuu).

Erilaisia lapset ovat ainakin siinä, että heille leikkiminen, liikkuminen ja kaikki toiminnallinen on luontevampaa kuin pelkkä puhuminen. Jotta hoitokokemus voisi olla hyvä, tämä pitäisi huomioida vuorovaikutuksessa: siihen pitäisi voida osallistua toiminnan kautta (mikä voisi tosin monelle aikuisellekin olla mielekkäämpää kuin pelkkä istuminen ja puhuminen).

Erilaista on myös se, että lapsille voi olla aivan uutta ja ihmeellistä moni sellainen asia, joita me aikuiset pidämme itsestäänselvyyksinä. Siksi esimerkiksi sairaalassa moni asia voi pelottaa – mutta siksi myös moni asia innostaa ja ilahduttaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että esimerkiksi pitkäaikaissairas lapsi voi olla potilaana paljon kokeneempi kuin häntä hoitaja ammattilainen, joka ei ole koskaan itse ollut potilaana. Lapsi on joka tapauksessa oman sairastamisensa asiantuntija kuten aikuinenkin potilas.

 Lasten aseman erilaisuus aikuisiin verrattuna saattaa kuitenkin joskus johtaa harhaan lasten kohtelussa. Meillä aikuisilla on vastuu lapsista ja olemme valta-asemassa lapsiin nähden. Siksi saatamme joskus unohtaa, että he ovat omia, erillisiä yksilöitään, joilla on tarve ja oikeus vaikuttaa heitä koskeviin asioihin.

Kun sanon ”oikeus vaikuttaa kaikkiin asioihin”, en tarkoita: oikeus päättää kaikesta. Mutta kun aikuinen päättää jotain lapsen puolesta, hänellä on velvollisuus sitä ennen kuunnella lasta ja pohtia päätöstä lapselta kuulemansa valossa (Lapsenhuoltolaki, Lapsen oikeuksien sopimus - Potilaslain osalta lue lisää täältä).  Ja: kun sanon ”kuunnella”, en tarkoita vain sanojen kuuntelua, vaan lapsen havainnoimista kaikilla aisteilla hänen näkökulmaansa tavoitellen.

Jotta lapsen hoitokokemus voisi olla positiivinen, hänen on saatava sekä olla osallinen että tulla suojelluksi. Parhaiten lapsi tulee suojelluksi silloin, kun hän on osallinen eli tulee kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään omine tarpeineen, haasteineen ja vahvuuksineen – ja saa vaikuttaa siihen, miten häntä hoidetaan. Vain silloin tarjoamamme hoito voi olla hoitavaa.

 

Asiasanoja: lapsikäsitys, lapsipotilas, lapsipotilaan oikeudet, lapsen hoitokokemus, lapsen näkökulma, lapsen oikeudet, lapsen osallisuus, lapsinäkökulma, lastensairaala, lasten ja nuorten hoitotyö, lasten näkökulma, lasten oikeudet, neuvola, terveydenhuolto

*tai oikeastaan ”hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille”, kuten Noora Narsakka kirjoittaa Terveyttä Tieteestä -blogissa: http://terveyttatieteesta.blogspot.com/2022/03/yhteiso-ja-ymparisto-ikaantyneen.html  

maanantai 14. helmikuuta 2022

Dialogisessa leikissä löytyy yhteys

Kolmannen väitöskirja-artikkelini (Olli, Salanterä, Karlsson & Vehkakoski 2021) tekemisestä on kuulkaas ollut välillä leikki kaukana – niin kauan sen tekeminen on kestänyt. Mutta nyt se on vihdoin (lokakuussa 2021) julkaistu, ja toivottavasti sen avulla pystyn kuitenkin tuomaan leikin hyvin lähelle lukijaa!

Tutkin tuossa osatutkimuksessani sitä, miten aikuinen voi leikkitilanteessa mahdollistaa lapsen kuulluksi tulemisen ja sen, että lapsen näkökulma oikeasti vaikuttaa aikuisen viestintään; ei välttämättä niin, että lapsi saa tahtonsa läpi, mutta niin, että lapsi tietää tulleensa kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Artikkelissani kutsun sitä lapsen toimijuuden toteutumiseksi.

Aineistoni aikuiset ovat lastenneurologisella osastolla työskenteleviä hoitajia ja lapset siellä tutkimusjaksolla olevia lapsia. Tarkastelin aihetta lasten sellaisten leikkiinkutsujen kohdalla, jotka hoitajat vastauksissaan ilmaisivat ei-toivotuiksi.  Löysin yhdeksästä videoidusta leikkitilanteesta kolme erilaista vastaustapaa, joita analysoin tarkemmin sellaisen leikkitilanteen osalta, josta sain rikkaimman kuvauksen kaikista kolmesta tavasta. Tarkempaan analyysiin päätyneessä leikkitilanteessa oli kolmevuotias lapsi, joka kommunikoi muuten kuin puheella.

Oli pysäyttävää huomata, miten eri tavalla tulkitsin tarkempaan analyysin päätyneen lapsen toimintaa ensimmäisellä katselukerralla ja myöhemmin pitkän analyysivaiheen aikana. Ensimmäinen reaktioni lapsen törmäilyleikkiin mopolla oli samankaltainen kuin aineistoni hoitajalla, joka ilmaisee lapsen leikkialoitteisiin vastatessaan, ettei lapsen tapa leikkiä ole toivottavaa. Minustakin se törmäily oli aluksi aika ärsyttävää. Leikkitilanteen edetessä hoitaja kuitenkin muuttaa vastaustapaansa. Hän kykenee yhden leikkitilanteen aikana siihen, mikä minulta vaati useita videon katselukertoja ja analyyttista pohdintaa eli lapsen näkökulman arvostamiseen. Kun tutkin, miten hän siihen oikein pystyi, ymmärsin: leikin avulla. Eikä minkä tahansa leikin, vaan dialogisen leikin. Aluksi hän kuitenkin vastasi lapsen leikkiinkutsuihin aikuisille tyypillisemmillä tavoilla kuten hoitajat usein muissakin aineistoni tilanteissa.

Hoitajat saattoivat vastata lasten leikkiinkutsuihin yrittämällä kontrolloida tilannetta ensinnäkin hallitsemalla lapsen käyttäytymistä tai toiseksi pyrkimällä ohjaamaan leikin kulkua. Nämä kaksi vastaustapaa eivät synnyttäneet yhteistä leikkiä eivätkä mahdollistaneet lapsen toimijuuden toteutumista – eivätkä toisaalta näyttäneet estävän niitä epätoivottuja leikkialoitteitakaan. Mutta välillä hoitajat vastasivat kolmannellakin tavalla. Tarkemmin analysoimassani tilanteessa se tapahtui hoitajan oltua yli minuutin aivan hiljaa ja katseltuaan lapsen leikkiä. Hoitaja alkoi vastata lapsen aloitteisiin uudella tavalla: dialogisen leikin kautta neuvottelemalla.

Dialogisuuden ydin on siinä, että jotain luodaan yhdessä, eikä silloin kumpikaan voi etukäteen päättää, mikä lopputuloksen pitäisi olla. Dialogisessa leikissä se toteutuu silloin, kun leikkiin heittäydytään, valta jaetaan ja toiselle vastataan kuuntelemisen kautta. On huikeaa nähdä, miten aluksi perinteisessä aikuisroolissa leikin ulkopuolella pysytellyt hoitaja yhtäkkiä ottaakin leikkijän roolin ja suorastaan heittäytyy leikkiin. Ja kun lapsi sitten tekee jotain mahdollisesti epätoivottua (kuten ärisee ja potkii hoitajan muumihahmoja), hoitaja ei palaakaan perinteiseen aikuisrooliin kontrolloimaan lasta, vaan ottaa lapsen aloitteet leikkiinkutsuna, johon hän vastaa leikin keinoin. Silloin he rakentavat leikkiä yhdessä, silloin lapsen viestit otetaan vastaamisen arvoisina ja silloin löytyy yhteys. Silloin lapsi saa viestin: sinun näkökulmasi on tärkeä – sinä olet tärkeä

 

Koko artikkelin voit lukea englanniksi täältä: 

https://www.sjdr.se/articles/10.16993/sjdr.790/  ja suomenkielisen lyhennelmän täältä: https://leikkipaiva.fi/samaan-veneeseen-paasysta-neuvottelemassa-vammaisen-lapsen-toimijuuden-toteutuminen-leikkivuorovaikutuksessa/

P.S. Käsitettä ”dialoginen leikki” ei ole tietääkseni kukaan aiemmin käyttänyt. Kerron joskus myöhemmin sen syntytarinan, mutta sen voin sanoa jo nyt, että se syntyi hyvin dialogisesti :)

Lähde: 

Olli Johanna, Salanterä Sanna, Karlsson Liisa & Vehkakoski Tanja. 2021. Getting into the Same Boat –Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research, 23(1): 272–283. DOI: https://doi.org/10.16993/sjdr.790