lauantai 27. tammikuuta 2018

Vammaiset lapset osaavat leikkiä – entä aikuiset?



Yleisesti tiedetään, että lapsi oppii leikin avulla monia hyödyllisiä taitoja. Tiedetään myös, että lasten kasvattamisessa, opettamisessa ja kuntoutuksessa on hyvä käyttää leikillisiä keinoja, koska niiden avulla oppi menee paremmin perille, kun se on hauskempaa. Tässä kirjoituksessa aion kuitenkin käsitellä tutkittua tietoa aivan päinvastaisesta asiasta – siitä, mitä lapsi voi leikin avulla opettaa aikuisille. Sillä vaikka aikuiset ovat useimmissa asioissa asiantuntijoita verrattuna lapsiin, niin leikissä asia on toisin (Sidnell 2011).

Vaikka leikkiä pidetään nimenomaan lasten vahvuutena, vammaisten lasten kohdalla näin ei useinkaan ajatella olevan. Heidän leikkiään on perinteisesti tarkasteltu vertaamalla lasten leikkitaitoja aikuisten asettamiin standardeihin siitä, mitä lapsen kussakin ikävaiheessa tulisi osata. Tällaisessa tarkastelussa päädytään helposti toteamaan, että jotkut vammaiset lapset eivät osaa leikkiä, kuten Goodley ja Runswick-Cole (2010) ovat osoittaneet erityisesti ammattilaisten ajattelevan, ja tämä ajattelu näkyy myös omassa tutkimuksessani (Olli, Vehkakoski & Salaterä 2014). 

Uusimpien tutkimusten valossa (Conn & Drew 2017, Spitzer 2003, Watson 2014) uskallan kuitenkin väittää, että kaikki lapset osaavat leikkiä, mutta aikuiset eivät vain aina osaa sitä nähdä tai mahdollistaa, kuten Spitzerin (2003) ja Watsonin (2014) tutkimuksistakin voidaan nähdä.  Lasten leikkitaitoja ei pitäisi tarkastella irrallisina kontekstista ja vuorovaikutuskumppaneiden taidoista ja reaktioista, sillä vammaisten lasten vuorovaikutuskumppaneilla on suuri rooli siinä, miten lapset reagoivat, kuten Katja Dindar (2017) on tuoreessa väitöskirjassaan autismikirjon lasten kohdalla osoittanut.

Aikuisten kehitystehtävä leikissä

Aikuisten leikkitaidoissa ei tutkimusten mukaan aina ole hurraamista. Aikuiset saattavat pitää omaa ideaansa lapsen kehityksen tukemisesta niin tärkeänä, että häiritsevät lapsen omaa leikin ideaa (Ireson & Blay 1999) tai saattavat puuttua leikkiin niin paljon, että lasten keskinäinen yhteistyö häiriintyy (Riihelä 2002). Lastentarhanopettajien on myös todettu kuljeskelevan enemmän paikasta toiseen kuin keskittyvän leikkimään lasten kanssa (Singer ym. 2014) ja leikkiessäänkin heidän on toisinaan vaikeaa olla emotionaalisesti läsnä (Emilson & Folkesson 2006). 

Useimmiten lastentarhanopettajat havainnoivat tai ohjaavat leikkiä sen sijaan, että liittyisivät siihen mukaan – tai jos liittyvätkin, niin vain pieneksi hetkeksi (Fleer 2015). Leikin olemusta on kuitenkin vaikea tavoittaa sitä pelkästään ulkopuolelta katselemalla (Greve 2013). Leikkiminen jää helposti leikittämiseksi, jos aikuinen pysyy hallitsijana ja kyselijänä, joka kysymyksillään yrittää saada lasta tiettyyn suuntaan ja samalla pitää itsensä ulkopuolisena leikistä (Lobman 2006).

Aikuisten kehitystehtävä leikin suhteen voisikin olla oppia olemaan läsnä ja kuuntelemaan lasta. Nimittäin siitä, että aikuiset alkavat kuunnella lapsia, seuraa monia erittäin hyödyllisiä asioita sekä lapsille että aikuisille itselleen (Karlsson 2006, Niikko & Korhonen 2014, Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). Lisäksi lapsilla on oikeus tulla kuulluksi oman elämänsä asioissa (Olli 2012, YK 1989) ja leikki tarjoaa aikuiselle tämän oikeuden toteuttamiseen hyviä tilaisuuksia (YK 2013).  

Kun aikuinen alkaa kuunnella lasta leikissä, hänen tulkintansa lapsen toimijuuden ilmauksista saattaa muuttua torjumisesta vastavuoroisempaan ja rakentavampaan suuntaan ja siten mahdollistaa lapsen toimijuuden toteutumista (Rainio 2007, 2008). Ja jos aikuinen osaa asettua katsomaan asiaa lapsinäkökulmasta, hän voi nähdä leikkiä vaikka siinäkin, kun autismikirjon lapsi paukuttaa nukkea lattiaan, kuten Spitzer (2003) tutkimuksessaan kuvaa. Tärkeää on huomata, että lasten kuunteluun tarvitaan kaikkia aisteja, sillä lapset kommunikoivat toiminnan kautta eivätkä pelkällä puheella.

Leikin näkeminen lapsinäkökulmasta

Moni asia saattaa näyttää aikuisen (ja varsinkin keski-ikäisen naisaikuisen, kuten allekirjoittaneen) silmissä ei-leikiltä tai ainakin vääränlaiselta leikiltä, mutta voi lapsen näkökulmasta olla nimenomaan (oikeanlaista) leikkiä. Omassa tutkimusaineistossanikin pienen pojan autoilla törmäily näytti minun silmissäni ensin lähinnä ärsyttävältä. Analyysini mukaan myös hänen kanssaan leikkivän lastenneurologian osaston sairaanhoitajan silmissä leikki on vääränlaista (Olli, Salanterä, Karlsson & Vehkakoski, käsikirjoitus). Jostain syystä muuten autoilla törmäily näyttää hyvin tyypillisesti olevan aikuisten vääränlaiseksi tulkitsemaa leikkiä, kun myös Conn & Drew (2017) sekä Greve ja Kristensen (tulossa 2018) ovat tämän maininneet.

Jotta aikuinen voisi oppia kuuntelemaan lasta leikissä, hänen täytyy (edes hetkeksi) malttaa päästää irti omista kasvatuksellisista ja kuntouttavista tavoitteistaan (Greve 2013) ja seurata lapsen johtamista leikissä (Graham ym. 2017). Suhteen tulee silloin perustua molemminpuoliseen kunnioitukseen (Edminston 2010) ja aikuisen on suostuttava siihen, ettei hän voi etukäteen tietää, mihin leikki johtaa (Emilson & Folkesson 2006, Lobman 2006). Lasta kuunnellessaan aikuinen rakentaa leikkiä lasten aloitteiden varaan ja hyväksyy aikuisen silmissä huonoiltakin näyttävät aloitteet materiaaliksi leikkiin sen sijaan, että pitäisi niitä asioina, jotka on ensin ratkaistava, ennen kuin voidaan jatkaa leikkiä (Lobman 2006).

Myös tutkijan täytyy päästää irti omista rajoittuneista leikkikäsityksistään ja yrittää tarkastella asiaa lapsinäkökulmasta. Silloin saattaa ehkä havaita, että autoilla törmäily voi olla lapsesta paitsi hauskaa, niin myös yritys saada aikuinen irti perinteisestä roolista ja heittäytymään leikkiin. Bredikyten (2011) mukaan aikuisten heittäytyessä leikkiin kehittyvät myös aikuiset, eivät vain lapset. Siinä asiassa voidaan nähdä lapsen auttavan aikuista aikuisen lähikehityksen vyöhykkeellä, kuten Greve ja Kristensen (tulossa 2018) ehdottavat kääntäen Vygotskyn alkuperäisen ajatuksen päälaelleen.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, mikä tekee leikistä leikkiä: se, että se on hauskaa ja se, ettei sillä ole erityisiä tavoitteita (Glenn ym. 2012). Niinpä jos aikuisena haluaa oppia leikkimään, kannattaa hetkeksi unohtaa kaikki oppiminen ja opettaminen ja keskittyä vain elämään hetkessä ja pitämään hauskaa. Silloin nimittäin saattaa jopa oppiakin jotain tosi tärkeää.


Lähteet

Bredikyte, M. 2011. The zones of proximal development in children’s play. Acta Universitatis Ouluensis E 119. University of Oulu. Oulu.

Conn, C. & Drew, S. 2017. Sibling narratives of autistic play culture. Disability & Society 32(6), 853863.

Dindar, Katja. 2017. Researching social interaction in autism: Shifting the focus from 'within individuals' to 'in interaction'. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 106. University of Eastern Finland. Joensuu. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2549-7/

Edminston, B. 2010. Playing with children, answering with our lives: a Bakhtinian approach to co-authoring ethical identities in early childhood. British Journal of Educational Studies 58 (2):197–211.

Emilson, A. & Folkesson, A.‐M. 2006. Children's participation and teacher control. Early Child Development and Care Volume 176, Issue 3-4, 2006, 219238.

Fleer, M. 2015. Pedagogical positioning in play-teachers being inside and outside of childrens imaginary play. Early Child Development and Care 185 (11-12), 18011814.

Glenn N., Knight C., Holt, N.L .& Spence, J.C. 2012. Meanings of play among children. Childhood 20(2): 185–199.

Goodley D. & Runswick-Cole K.2010. Emancipating play: dis/abled children, development and deconstruction. Disability & Society 25(4): 499–512.

Graham, N., Nye, C., Mandy, A., Clarke, C. & Morriss‐Roberts, C. 2017. The meaning of play for children and young people with physical disabilities: A systematic thematic synthesis. Child: Care, Health and Development, 1–10.

Greve, A. 2013. Play for learning and learning for play: Children’s play in a toddler group. Nordisk Barnehageforskning 6(27): 1–7.

Greve, A. &  Kristensen, K. O. (tulossa 2018). “Dramatic play — Modelling Teachers’ Interactions in Kindergartens.” Teoksessa Children and Young People, Aesthetics and Special Needs - An Interdisciplinary Approach, toim. Torgeir Haugen & Kjell Ivar Skjerdingstad.  Oslo: Vidarforlaget.

Ireson, J. & Blay, J. 1999. Constructing activity: participation by adults and children.
Learning and Instruction, 9, 19–36.

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Väitöskirja. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita.

Lobman C. L. 2006. Improvisation: An analytic tool for examining teacher-child interactions in the early childhood classroom. Early childhood research quarterly 21: 455–470.

Niikko, A. & Korhonen, M. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Olli, J. 2012. Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa. Kuntoutus 35 (3), 17–20. http://www.kuntoutusportti.fi/files/attachments/kuntoutus-lehden_artikkelit/2012/olli.pdf

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6), 793807.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106 

Rainio, A. 2008. From resistance to involvement. Examining agency and control in a playworld activity. Mind, Culture, and Activity 15(2), 115–140.

Rainio, A. 2007. Ghosts, bodyguards and fighting fillies: manifestations of pupil agency in play pedagogy. Actio: an international journal of human activity theory 1, 149160.

Riihelä, M. 2002. Children's Play is the Origin of Social Activity. European Early Childhood Education Research Journal 10(1), 39–53.

Sidnell, J. 2011. The epistemics of make-believe. In Tanya Stivers, Lorenza Mondada & Jakob Steensig (eds.) 2011. The morality of knowledge in conversation. Cambridge: Cambridge University Press, 131156.

Singer, E., Nederenda, M., Penninxa, L., Tajika, M. & Booma, J. 2014. The teacher's role in supporting young children's level of play engagement. Early Child Development and Care 184(8), 12331249.

YK 1989. Yleissopimus lapsen oikeuksista. https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/

YK 2013. Yleiskommentti nro 17 lapsen oikeudesta lepoon, vapaa-aikaan, leikkiin, virkistystoimintaan, kulttuurielämään ja taiteisiin (31 artikla). Lapsen oikeuksien komitea.  http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRS_17.pdf    

*****

Kirjoitus on alun perin julkaistu joulukuussa 2017 Suomen varhaiskasvatuksen erityisopettajat ry:n lehdessä Sveojen kiemurat. Tähän blogiversioon muutamaa lauserakennetta on muutettu selvemmäksi. 

Asiasanoja: vammaisen lapsen leikki, aikuisten leikkitaidot, vuorovaikutus leikissä, kuuntelu, dialogisuus, lapsinäkökulma, lapsen oikeudet, varhaiskasvatus, erityiskasvatus, erityisopetus, varhaiserityiskasvatus, hoitotyö, kuntoutushoitotyö, kuntoutus 




perjantai 5. tammikuuta 2018

Satatuhatta käyntiä

Ohhoh. Nyt on lähellä se hetki, kun satatuhatta käyntiä tässä blogissa ylittyy. Enpä olisi kuusi vuotta sitten marraskuussa 2011 aloittaessani uskonut, että tällaisiin lukuihin päästään.

Ensimmäisinä vuosina kävijöitä olikin vain muutama sata kuukaudessa. Kesästä 2015 asti kävijöitä on ollut aina yli 1300 kuukaudessa ja parhaimmassa kuussa 6731. Kiitos kävijämäärien noususta kuuluu ehkä mummolleni (jonka inspiroima kirjoitukseni heinäkuussa 2015 oli ensimmäinen todella suosittu) sekä luultavasti Autismi- ja Aspergerliitolle (jonka FB-jakojen jälkeen blogiin on  tullut tuhansien käyntien piikkejä) ja myös sille oivallukselleni, että bloggauksia kannattaa jakaa monta kertaa Twitterissä (vaikka se aluksi nololta itsekorostamiselta tuntuikin). Onneks tajusin, että sekin on vain näistä aiheista kiinnostuneiden ihmisten palvelemista - että tuo mahdollisimman hyvin esiin, mistä tietoa löytyy. No, kunhan ei liikaa spämmää kuitenkaan.

Kaikkien aikojen suosituin kirjoitukseni on asperger-piirteisestä pojasta kertovan elokuvan pohdinta Äärimmäisen erilainen ja uskomattoman samanlainen 4533 lukukerralla ja hyvänä kakkosena tulee Vammaisuuden käsittely lapsen kanssa 3888 lukukerralla. Näistä jälkimmäinen on myös eniten keskustelua herättänyt kirjoitukseni. Kolmanneksi suosituin on vanhempien kohtaamista käsittelevä Ettei tarvisi tulla kuin tuomiolle.  

Neljänneksi suosituinkin on mainittava: Perhekeskeisyys lasten hoitotyössä, koska sen säännöllisesti toistuvat lukukerrat vuodesta toiseen saavat mut epäilemään, että joku hoitotyön opettaja käyttää tätä blogia opetusvälineenä. Jos käyttää, niin olen todella iloinen! Toivoisin niin kovasti, että siitä, mitä itse olen lukenut, kokenut, tutkinut, oppinut ja oivaltanut olisi hyötyä mahdollisimman monelle. Sehän on koko tämän blogin tarkoitus: laittaa tieto lisääntymään jakamalla, laittaa hyvä kiertämään. 

Koen itseni onnekkaaksi, kun kokopäiväisenä väitöskirjatutkijan saan keskittyä siihen, miten vammaisten lasten hoitotyötä ja lasten kohtaamista ylipäätään voidaan kehittää. Mutta työni on jokseenkin turhaa, jos en levitä tietoa muillekin. Blogin päätin aikoinani aloittaa, kun tajusin, ettei ole mitään järkeä alkaa jakaa aihepiiristä tietoa vasta väitöskirjan valmistuttua, kun sitä kuitenkin kertyy koko ajan. Ajattelin myös, että blogi voisi olla hyvä paikka keskusteluttaa omia ajatuksiani ja oppia itsekin uutta. Keskustelua täällä kuitenkin syntyy tosi harvoin, ja välillä mietinkin, onko tässä mitään järkeä. Sitten katson noita kävijämääriä ja ajattelen, että kaipa kuitenkin on. Ainakaan toivottavasti tilastoluvut eivät ole pelkkien bottien vierailuja. 

No, olisi kyllä kovasti kiinnostavaa tietää, ketkä tätä blogia oikein lukevat ja miten te tänne löysitte. Ja seuraako tätä tosiaan jokunen jostain ulkomailtakin, niin kuin tilastot näyttävät, vai ovatko ne niitä botteja? Entä käykö joku usein sen takia, että seuraa twiittejä tuolta oikeasta alareunasta?

Mutta hei: jos joku onnistuu huomaamaan olevansa se sadastuhannes kävijä* (ja lähettää mulle siitä ruutukaappauksen tai valokuvan ja osoitteensa meiliin pj.lane.ry(ät)gmail.com**), niin hän saa palkinnoksi uusimman Lasten asialla -lehden kotiin postitettuna kuvakortin kera!


* Kävijälaskuri on sivun oikeassa alareunassa
** Tuo gmail-osoitteeni on edelleen voimassa, vaikka ilokseni sain kuuden vuoden Lane ry:n puheenjohtajuuden jälkeen seuraajakseni Päivi Kyllösen, johon voitte tutustua täällä.


torstai 21. joulukuuta 2017

Yhteistyön ihmeitä



Pertti Kurikan Nimipäivät yllättää aina. Ajattelin, ettei miesten karisma ehkä kirjan muodossa purisi, mutta voi vitsit, kyllä se vaan puree. En tiedä, mikä siinä on, mutta näistä miehistä on helppo hurmaantua. 

Kun neljä keskenään aivan eri-ikäistä ja erilaista persoonaa perustaa bändin, seuraa kaikenlaista - osa ihan sitä samaa, kuin minkä tahansa bändin kanssa, ja osa jotain ihan omanlaistansa. En tiedä, miten We are coming to let’s go -kirja puhuttelee niitä, jotka eivät aiemmin ole Perttiin, Kariin, Toniin ja Samiin elokuvissa tai keikoilla tutustuneet. Minusta siinä kuuluu hienosti jokaisen oma, kiinnostava ääni ja paljon sellaista asiaa, jota ei ole julkisuudessa vielä kuultu. 

Omasta näkökulmastani mielenkiintoista on, miten kehitysvammaisuus näyttäytyy tässä tarinassa. Se on yksi osa näiden miesten elämää, mutta ei koko elämä. Koko elämään kuuluvat yksilöllinen luonne, elämänkokemukset, soittotaito, kiinnostuksen kohteet, ympäristö ja moni muu asia. 

Kirjassa kuullaan PKN:n tarina bändin jäsenten itsensä kertomana, ja juuri se tekee siitä kiinnostavan. Kirjan tekijät Pekka Elomaa ja Jouni K. Kemppainen ovat onnistuneet saamaan mahtavan aineiston häivyttäen itsensä pois näkyvistä. Autenttiset kuvat matkan varrelta ja kirjan hienosti toteutettu ulkoasu kiiltävine sivuineen tekevät siitä tyylikkään kaikessa karuudessaan.  

Hienointa kirjassa on kuitenkin kaikkien treeni- ja keikkamuisteluiden läpi kulkeva kertomus siitä, miten vaikeaa yhteistyö ihmisten kesken välillä on, ja miten kuitenkin aina löytyy mahdollisuus jatkaa ystävyyttä. Välillä riidellään, sitten sovitaan, välillä lähdetään pois ja sitten palataan. Kunnioitus bändin sielua, Pertti Kurikkaa kohtaan on niin suuri, että kun hän sanoo jäävänsä eläkkeelle, niin sitä kunnioitetaan, vaikka pahalta tuntuu. Ei pakoteta jatkamaan, ei oteta uutta kitaristia hänen tilalleen. Ja niin kuin Sami sanoo jälkikäteen Pertille:”Vaikka ei oo bändiä, sulla on me kolme aina. Muista, että sulla on me aina.”  

Siksi suosittelen kirjaa kaikille aikuisille ja aikuistumassa oleville, vaikkeivät tästä bändistä mitään tietäisikään. Se ei ole vain bänditarinaa, se on ihmisenä elämisen tarinaa.  Bändistä jo aiemmin tykänneille kirja on tietenkin ihan ehdoton ostos.  

”Ajatelkaa mitä. Hei. Ajatelkaa, on bändejä, josta ei ikinä oo kahta dokkaria tehty. On bändejä, josta ei välttämättä tehdä kirjoja ikinä.” - Sami

”Emme saaneet voittoa, mutta sen ei ole väliä, PKN soitti itsensä satojentuhansien ihmisten sydämiin Euroopassa. On vain yksi PKN. Kiitos siitä.” -Pertti


P.S. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Teokselta. Kirjoitin siitä aidon näkemykseni, joka perustuu samaan näkökulmaan kuin tämä koko blogi: mikä edistää ihmisten yhteistä hyvää.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Kohti kuuntelevaa vuorovaikutusta


Omien arkisten toimintatapojen muuttaminen voi olla todella vaikeaa. Varsinkin vuorovaikutustavat - työyhteisöstä tai ehkä jo lapsuuden ympäristöistä omaksutut - ovat usein iskostuneet niin syvään meihin, ettemme niitä edes tiedosta. Ja vaikka tiedostaisimmekin, on niihin vaikea tarttua, vaikka olisimme saaneet niistä paljonkin teoriatietoa.

Olen itse väitöskirjaprosessini myötä oivaltanut, miten tärkeää olisi oikeasti osata kuunnella toista. Se tieto on kuitenkin lisännyt tuskaa, kun olen huomannut, etten kuitenkaan osaa. Siksi lähdin voimauttavan valokuvan ammatillisen perusteiden kurssille. Halusin jotain konkreettista, jonka avulla opetella kuuntelua.

Menetelmän ideat

Voimauttavassa valokuvauksessa tärkeintä ei ole valokuvaus, vaikka niin voisi kuvitella. Tärkeintä on uudenlainen tapa katsoa: lempeä katse, joka hyväksyy toisen sellaisenaan. Se on kaiken kuuntelemisen pohja, koska jos mielessä on vaatimuksia siitä, mitä toisen pitäisi sanoa, tehdä tai olla, sulkee jo korvansa siltä, mitä toinen on - tai mitä voisi olla. Keskeisiä periaatteita menetelmässä ovat itsemäärittelyn oikeus, valta-asetelmien purkaminen ja vastavuoroisuus.

Menetelmässä kuvauksen kohde on päähenkilö, joka saa määritellä, miten haluaa tulla nähdyksi. Kuvausprojekteissa etsitään sitä, mikä on päähenkilölle tärkeää. Kuvaajan tehtävänä on opetella laittamaan sivuun omat toiveensa ja kehittämisideansa ja keskittyä innostumaan kaikesta, mitä päähenkilö haluaa. Siinä on opettelemista ammattilaiselle, joka on tottunut siihen, että hänen tehtävänsä on kehittää asiakasta, sillä nyt kehitetäänkin minua ja sitä, miten minä katson asiakasta.

Olemme terveydenhuollossa tottuneet siihen, että hyvään uskotaan vasta sitten, kun se on todistettavasti näkyvissä. Voimauttavassa valokuvauksessa kuitenkin ajatellaan, että hyvä voi tulla näkyväksi vasta sitten, kun joku siihen uskoo.

Eräs voimauttavan valokuvan vahvuuksista on se, että sen avulla voidaan tavoittaa asioita, joita on vaikea käsitellä kielen avulla. Kaikki tärkeä kun ei ole sanallistettavissa, vaikka useimmat työtapamme perustuvat sanojen valtaan. Tämän sisäistäminen saattaa auttaa meitä kohtaamaan niitä asiakkaita, jotka eivät kommunikoi kielen avulla.

Menetelmän toimivuus

Tutkimustietoa menetelmästä on vasta tulossa, mutta sen teoreettiset, tieteeseen pohjaavat perustelut löytyvät Savolaisen (2016) artikkelista. Jokainen tähän menetelmään kouluttautunut voi kuitenkin itse testata, toimiiko se, jos siihen oikein tosissaan heittäytyy, sillä pragmaattisen totuuskäsityksen mukaan totta on se, mikä toimii.

Olen itse onnistunut toteuttamaan tätä kaikkea ehkä vain muutaman pienen hetken ajan joidenkin kuvausprojektien kuluessa. Mutta ne pienetkin hetket antavat toivoa siitä, että voin pystyä siihen ehkä joskus vielä enenevässäkin määrin. Sillä voimauttavan valokuvan ihme ei koske vain kuvausprojektien päähenkilöitä, vaan myös kuvaajia: se ihme, että voidaan tehdä näkyväksi sellaista, jota ei aivan vielä kokonaan ole edes olemassa. Ja silloin siitä voi vähitellen tullakin totta. Minä voin olla vähän kärsivällisempi, vähän lempeämpi ja vähän enemmän omat odotukseni sivuun laittava kuin olenkaan - mutta haluaisin olla.

Se, mihin pystyn voimauttavan valokuvan menetelmää käyttämällä, heijastuu toiseen ja saa hänessä aikaan saman ihmeen - se, mikä ei näyttänyt mahdolliselta, onkin yhtäkkiä silmiemme edessä ja ehkä vielä kuviin ikuistettuna. Tämän olen jo saanut kokea.

Hyödynnettävyys hoitotyössä

Voimauttava valokuvaus sopii mielestäni erittäin hyvin yhdeksi hoitotyön menetelmäksi sairaiden ja vammaisten lasten kanssa työskenteleville. Menetelmään kannattaa tutustua, vaikkei valokuvaus tuntuisi itselle sopivalta menetelmältä. Jotain menetelmän takana olevasta ajatusmaailmasta saattaa silti tarttua ja herättää halun etsiä itselle sopiva menetelmä, jonka avulla voisi oppia katsomaan sekä itseään että toisia lempeämmin ja tekemään hyvää näkyväksi. Sillä sehän hoitotyön tehtävä on tässä maailmassa - lisätä sitä hyvää, joka auttaa elämään rikasta elämää myös sairauksien ja vammojen kanssa.



Lähteet

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.


****** 

Tämä kirjoitukseni on julkaistu alun perin 10.11.2017 Lasten asialla -lehdessä. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin.  

Aiempia voimauttavaan valokuvaan liittyviä kirjoituksiani tässä blogissa: Kauneus ja Kun hyvästä tulee totta

Avainsanoja: dialogisuus, hyväksyminen, kuuntelu, voimaantuminen, voimauttava valokuva, valokuvaus, vuorovaikutus. 

tiistai 14. marraskuuta 2017

Helppoa kuin hengittäminen?

Tekisi mieli ajatella, että vuorovaikutus on yhtä helppoa kuin hengittäminen - kaikkihan sen osaavat, vauvasta asti. Mutta taitaa kyllä olla niin, ettei moni meistä aikuisista osaa edes kunnolla hengittää, tai ainakin stressin keskellä unohdamme syvään hengittämisen rauhoittavan voiman. Yhtä lailla toiveajattelua taitaa olla, että meidän tapamme kommunikoida olisi aina kaikille osapuolille voimauttavaa.

Uskon, että monet lasten hoitotyön ammattilaiset ovat luonnostaan hyviä vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Me kyykistymme lapsen tasolle, otamme leikin avuksi, välitämme lapsesta ja osoitamme sen hänelle ymmärrettävällä tavalla. Mutta sitten tulevat järjestelmät - sairaalan historiallisen hierarkkiset käytännöt, kuntoutuksen ammattilaiskeskeiset perinteet ja muut järjestelmäkeskeiset järjestelmät - ja estävät meitä toteuttamasta sitä vuorovaikutusta, jossa olemme hyviä. Kun järjestelmä ottaa vallan, me alistumme sen palvelijoiksi ja tyydymme yrittämään kuljettaa lapsen systeemin läpi ilman suurempia vahinkoja.

Uusimmassa Lasten asialla -lehdessä esitellään monia menetelmiä, joilla vuorovaikutusta voidaan parantaa sekä aikuisten välillä että aikuisten ja lasten välillä. Ne luovat toivoa siitä, että näidenkin järjestelmien sisällä tai ehkä vähitellen järjestelmiä muuttamalla lapsetkin voisivat oikeasti tulla kuulluiksi. Lisää vuorovaikutusaiheesta kuulet muuten myös Lanen koulutuspäivillä Turussa huhtikuussa 2018.

Muista kuitenkin se, että pelkkä uuden menetelmän käyttöönotto ei riitä. Mikään menetelmä ei saa onnistuneen vuorovaikutuksen ihmeitä toteutumaan, jos eivät meidän asenteemme toista kohtaan muutu. Mutta asenteita - uutta tapaa nähdä toinen - voi kyllä oppia. Ja hengittämistäkin.


****

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 10.11.2017 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tämänkertaisessa numerossa olen kirjoittanut kuuntelevan vuorovaikutuksen oppimisesta voimauttavan valokuvauksen avulla.   Kannattaa lukea myös tieteellistä tietoa uusista näyttöön perustuvistavälineistä lapsen osallistumiseen kuntoutumisessa, kertomuksia lastenneurologian hoitotyön arjesta ( Työnä perheiden kohtaaminen ja Mitä ajattelin tänään vuorovaikutuksesta)  sekä lukuvinkkejä. Lehden jutuista saa mielellään keskustella ja antaa palautetta täällä blogissa tai lehden kotisivulla!)


Avainsanoja: vuorovaikutus, lapset ja aikuiset, hoitajat, sairaanhoitajat, lasten ja nuorten hoitotyö, lastenneurologinen hoitotyö, hoitotyön kehittäminen, lapsen oikeudet, voimaantuminen, voimauttava valokuva

torstai 9. marraskuuta 2017

Tuetun kommunikaation tutkiminen



Katsoitko Salainen metsäni -elokuvan (Yle Areenalla 14.11.2017 asti), jossa esitetään fasilitointimenetelmän avulla autismikirjolla olevan nuoren miehen elämään liittyviä ajatuksia? Jäitkö miettimään, mistä siinä oikein on kyse?

Fasilitoinnissa eli tuetussa kirjoittamisessa puhevammainen henkilö kirjoittaa toisen henkilön fyysisellä tuella. Avustaja kannattelee ja tukee henkilön sormea, kättä, kyynär- tai olkavartta. Fasilitoinnin tutkimusnäyttö on ristiriitaista, minkä takia ainakin Suomen Lastenneurologinen yhdistys (SLNY) ja Suomen Puheterapeuttiliitto ry ovat ilmaisseet kielteisen kantansa siihen. Havainnointitutkimuksissa fasilitointi on osoitettu toimivaksi kommunikointimenetelmäksi, mutta kokeellisissa tutkimuksissa fasilitoitu kommunikaatio ei ole onnistunut. Kielteiset kannat perustuvat siis siihen, että ainoastaan kokeellisia tutkimuksia pidetään luotettavina.

En tiedä, onko fasilitointi "totta" vai ei. Mutta sen tiedän, että maailmankuva, jossa uskotaan, että kokeellisilla tutkimuksilla voidaan saada esiin totuus kaikista maailman asioista, on aika yksipuolinen. Kuka on esimerkiksi pystynyt tekemään koe-kontrolliasetelman, jolla voidaan todistaa, että joku rakastaa toista tai ei rakasta? Ja voidaanko siitä päätellä, ettei rakkautta ole?

Kokeellisissa tutkimuksissa fasilitointia tutkitaan niin, että joku ulkopuolinen määrittelee, mitä asioita henkilön pitäisi haluta ilmaista siinä kohtaa, kun sitä sitten testataan. Tässä on jo lähtökohtaisesti monta ongelmaa. Kommunikaation tärkein lähtökohta kun on se, että henkilö haluaa ilmaista jotain toiselle. Ja esimerkiksi autismikirjon henkilöille tyypillistä on se, että heille on erityisen vaikeaa tehdä niin, kuin joku toinen käskee. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että koehenkilöt koetilanteissa edes pystyvät ymmärtämään, mitä heiltä halutaan, jos sellaisen teennäisesti tuotetun informaation välittäminen on heidän ajatusmaailmassaan aivan absurdia. Lisäksi kokeellisiin tutkimuksiin saattaa liittyä eettisiä ongelmia – esimerkiksi Saloviidan ja kumppaneiden (2014) tutkimuksissa lapsilta itseltään ei kysytty halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Sitä paitsi kommunikaation pitäminen vain yksilön ominaisuutena ja riippumattomana kommunikaatio-kumppaneista on aika vanhanaikaista. Tai ehkä sitä luonnontieteisiin perustuvassa ajattelussa pidetään vielä ihan relevanttina käsityksenä, mutta muissa tieteissä on jo pitkään ymmärretty, että se, miten minä sinun kanssasi kommunikoin, ei kerro vain minusta, vaan myös sinusta ja tilanteesta, jossa kommunikoimme (sekä kaikesta siitä, mikä on siihen tilanteeseen johtanut ja myös siitä, mitä voi olla odotettavissa sen jälkeen). (Tähän ajattelutapaan tutustumiseksi suosittelen lukemaan esimerkiksi Komulaisen artikkelit vuosilta 2005 ja 2007.)

Tutkimuksen toteutus perustuu aina tutkimuksen lähtöoletuksiin, olipa niitä kirjoitettu näkyviin tai ei. Esimerkiksi Saloviidan ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa näyttää siltä, että ainakin tällaiset lähtöoletukset johtavat koko tutkimusta, vaikkei niitä ole kirjoitettu näkyviin eikä niiden mielekkyyttä ole lainkaan tarkasteltu:
-          Kommunikointi (myös tuettuna) on kiinni vain viestijän taidoista
·  Viestijän tunteilla, motivaatiolla tai tilanteen tulkinnalla ei ole merkitystä
·   Avustajan tunteilla, motivaatiolla tai tilanteen tulkinnalla ei ole merkitystä
-          Jos fasilitoitu kommunikaatio toimii, sen täytyy toimia kaikissa tilanteissa; jos se ei toimi tutkimustilanteessa (eli täysin keinotekoisessa tilanteessa), se ei voi toimia missään muuallakaan

Tutkimuksissa on toki toisinaan pakko yksinkertaistaa asioita, jotta niitä voitaisiin tutkia. Mutta joskus siinäkin mennään liiallisuuksiin ilman, että sitä edes huomataan. Kommunikaatio on hyvin moniulotteinen asia, saati avustettu kommunikaatio. Sitä voisi verrata vaikka tanssimiseen. Vapaaseen vientiin ja seuraamiseen perustuvan paritanssin kautta tiedän omasta kokemuksestani, että ihmisen toiminta ei tosiaankaan ole aina kyseisen yksilön taidoista kiinni, vaan sen hetken tunnetilasta, vuorovaikutuksesta ja monista muista seikoista. Joidenkin viejien kanssa pystyn melkein mihin vaan, toisten kanssa taas en melkein mihinkään – eikä kyse ole heidänkään taidoistaan, koska joku muu taas pystyy heidän kanssaan siihen, mihin minä en pysty.

Jos joku siis mittaisi kokeellisella tutkimusasetelmalla minun tanssijan taitojani, ja kokeessa viejiksi sattuisi sellaisia (toisten kanssa taitavaksi todistettuja) henkilöitä, joiden kanssa yhteys ei pelaisi, niin kokeessa voitaisiin yksiselitteisesti todeta, että minä en osaa tanssia (tai mahdollisesti: tanssiminen ei ole totta, eli ei voi olla olemassa vapaata vienti-seurantasuhdetta, jossa toinen sanattomasti välittää viestin toiselle). Ja jos koetilanteessa viejänä olisi sellaisia, joiden kanssa yhteys on minullakin ennen toiminut, voi silti erittäin hyvin olla, että tilanne hermostuttaisi minua (tai meitä molempia) niin paljon, ettei tanssimisesta vain tulisi yhtään mitään. Varsinkin jos lähtöasetelma olisi se, että tutkijat olisivat paikalla todistaakseen, että minä en osaa tanssia tai tanssi ei ole totta, niin ihan varmasti aistisin sen – enkä tosiaankaan osaisi tanssia. Ja silti itselläni on vahva kokemus siitä, että joskus, hetkittäin, joidenkin kanssa, jossain mielentilassa ja joissain olosuhteissa olen hetken aikaa osannut ihan mitä vain. Sellaisia kokemuksia toivoisin kaikille, jotka tanssivat - tai kommunikoivat.

Joskus tanssissa seuraaja alkaa arvailla, mitä viejällä on mielessään ja yrittää toimia sen mukaan. Silloin tanssi menee pieleen. Kokeellisissa tutkimuksissa (kuten Saloviita ym. 2014) fasilitoinnilla kommunikaatiota avustavien henkilöiden on päätelty arvailevan oikeita vastauksia. Tämän merkitystä ei ole kuitenkaan osattu tarkastella monipuolisemmin, vaan on vain tehty johtopäätös, että fasilitoitu kommunikaatio on siis avustajien tuottamaa. Ei ole mietitty, että voisiko se kertoa vaikka siitä, että kokeellinen tutkimus hermostutti avustajia ja he ehkä siksi (hetkellisesti) kadottivat kuuntelevan tukemisen kykynsä. Kyseisessä tutkimuksessahan tutkimuksen hermostuttavuutta on arvioitu vain tutkittavien lasten osalta, ja selitetty, että tutkimustilanteet oli pyritty järjestämään aivan tavallisten puheterapiasessioiden kaltaisiksi. No, se on mielestäni ensinnäkin lasten aliarvioimista (aivan kuin he eivät huomaisi, että tilanne on tosi poikkeava!) ja toiseksi osoittaa, ettei tutkijoille ole tullut edes mieleen, että avustajien hermostuneisuudella voisi olla jotain merkitystä.

Jos fasilitointia haluttaisiin tutkia tutkimusaiheeseen soveltuvilla menetelmillä, ehdottaisin etnografiaa. Sillä ei tokikaan saataisi tilastollisesti yleistettävää tietoa, jonka perusteella voitaisiin todistaa fasilitoinnin toimivuus tai toimimattomuus yleisesti kaikille, mutta sillä voitaisiin oppia ymmärtämään ilmiötä. Voitaisiin nähdä, miten se toimii tai ei toimi jonkun ihmisen oikeassa elämässä. Voitaisiin ehkä nähdä tilanteita, joissa ulkopuolinenkin pystyy päättelemään, että nyt tämä ihminen halusi kommunikoida jotain ja se joko onnistui tai ei onnistunut. Voitaisiin tehdä havaintoja siitä, millaisissa tilanteissa tai millaisten henkilöiden kanssa kommunikointi näytti onnistuvan tai epäonnistuvan ja mitkä kaikki tekijät niissä tilanteissa ja niitä tilanteita edeltävissä hetkissä olivat läsnä. Voitaisiin tutustua kaikkiin niihin ihmisiin, jotka ovat jo pitkään tunteneet henkilön, jonka kommunikointitapaa tässä tutkitaan. Voitaisiin päästä itse kommunikoimaan hänen kanssaan aidoissa tilanteissa, joissa oikeasti on jotain keskusteltavaa.

Tutkimusmenetelmillä nimittäin todellakin on tulosten kannalta väliä. Eräs loistava esimerkki siitä, miten menetelmien rajoitukset vaikuttavat tuloksiin, on Winstonen ja kumppaneiden tutkimus (2015). Siinä vertailtiin tuloksia, jotka saatiin haastattelemalla autismikirjolla olevia poikia perinteisillä menetelmillä ja sitten toiminnallisilla menetelmillä. Perinteisen haastattelumenetelmän tulokset antoivat pojista perinteisen autistisen kuvan: heidän oli vaikea kuvailla itseään, he käyttivät vähän itseensä viittaavia ilmaisuja eivätkä näyttäneet tunnistavan autistisia piirteitään. Toiminnalliset menetelmät sen sijaan saivat pojat tuottamaan aivan toisenlaisen aineiston, jossa heillä näkyi selvä käsitys itsestään ja omista autistisista piirteistään. Tutkijan vastuu on siis valtavan suuri: kohteeseen sopimattomilla menetelmillä voidaan saada aikaiseksi aivan väärä kuva todellisuudesta.

Erityisesti autismin kohdalla saattaa olla niin, että perinteiset tutkimusmenetelmät eivät tuota ollenkaan luotettavaa tietoa. Esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassaan Katja Dindar (2017) osoittaa, miten tutkimusmenetelmät vaikuttavat saatuihin tuloksiin autismikirjon lasten kommunikaation tutkimisessa. Aitoja vuorovaikutustilanteita tutkimalla autismikirjon lapsilla voitiin havaita sellaista sosiaalisen vuorovaikutuksen osaamista, mikä ei pelkkää lapsen toimintaa ”kategorisoimalla ja kvantifioimalla” (kuten kokeellisessakin tutkimuksessa tehdään) tullut esiin. Tämä edellytti vuorovaikutuskumppaneiden toiminnan tarkkaa huomiointia sen sijaan, että olisi keskitytty ainoastaan lapsen toimintaan.

Myös Elina Kontu on väitöskirjassaan (2004) osoittanut, miten autismikirjon lapsista saadaan aivan erilaista tietoa riippuen siitä, millaisessa kommunikaatiosuhteessa tietoa kerätään. Tutkimuksen mukaan instruktionaalisessa kommunikaatiosuhteessa (jollaisia kokeelliset testaustilanteet ovat) korostuu autismikirjon lasten satunnainen suoriutuminen eivätkä heidän vahvuutensa, toisin kuin dialogisessa kommunikaatiosuhteessa (jota ei kokeellisessa tutkimuksessa ole mahdollista toteuttaa).

Jotenka siis totean: Ihmisten välinen vuorovaikutus on niin monimutkainen ja niin moneen tekijään liittyvä asia, että sitä pitää tutkia menetelmillä, joilla se monimutkaisuus pystytään ottamaan huomioon. Liian yksinkertaisilla menetelmillä sellaisesta aiheesta ei saada luotettavaa tietoa, vaikka joistain toisista aiheista saadaankin.

 ***

Tämän kirjoituksen ja muidenkin kirjoitusteni lähteet löytyvät kirjallisuutta -välilehdeltä.

Avainsanoja: autismi, autismikirjo, autisminkirjo, etnografia, etnografinen tutkimus, fasilitointi, fasilitoitu kommunikointi, kokeellinen tutkimus, kommunikaatio, kommunikointi, kommunikaatiotutkimus, kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät, kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät, metodologia, tuettu kirjoittaminen, tutkimusetiikka, tutkimuksen luotettavuus, vuorovaikutus