torstai 1. kesäkuuta 2017

Miten kuuntelen puhumatonta lasta


Kommunikaatiossa keskeistä on löytää yhteinen kieli. Aika usein me aikuiset keskitymme opettamaan lapselle meidän kieltämme, eli sovittuihin symboleihin ja tietynlaiseen, aika rajoittuneeseen logiikkaan perustuva puhekieltä (tai muuta symboleihin perustuvaa kieltä, kuten kuvakommunikaatiota). Entäs jos kuitenkin me – oletetusti lasta suuremmalla kielten oppimiskokemuksella varustetut – aikuiset opettelisimme ensin lapsen kielen, joka on toiminnan kieli?

Niinhän me lasten kanssa yleensäkin teemme: yritämme ymmärtää vastasyntyneen toiminnallista kommunikaatiota, ääniä ja liikehdintää. Me tuuditamme levotonta, hymyilemme seuranhaluiselle ja kutitamme leikinhaluista lasta. Samalla toki, vähän kerrallaan, me sanoitamme lapselle maailmaa meidän kielellämme.

Autistisen lapsen kommunikointi voi olla hyvin erilaista verrattuna siihen, mihin olemme tottuneet, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Ehkä vaadimme liikaa joskus niin lapselta kuin itseltämmekin sitä, että kaiken pitäisi olla sanoitettavissa. Voisiko tärkeintä olla kuitenkin yhteyden löytyminen tavalla tai toisella?

Kun lasten kuulluksi tulemista myös sanattoman kommunikaation osalta on tutkittu vammaisten lasten näkökulmasta, on todettu, että keskeiset kuulluksi tulemisen mahdollistajat ja estäjät liittyvät aikuisten asenteisiin, aikuisten kommunikaatiotaitoihin sekä instituutioiden rakenteellisiin seikkoihin (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). Aikuinen voi edistää lapsen kuulluksi tulemista asennoitumalla lapseen arvostavasti, kehittämällä omaa kommunikaatiotaan dialogisemmaksi ja muuttamalla instituutioiden toimintatapoja lasta kuuntelevammiksi.

Aikuisilla on siis paljon valtaa ja vastuuta. Kommunikaatiossa päähenkilö on kuitenkin hän, jota halutaan kuunnella, eli tässä tapauksessa puhumaton lapsi. Päähenkilö tarjoaa meille ne keinot, jolla juuri häntä voi kuunnella – jos vain maltamme pysähtyä hetkeksi ja ottaa käyttöön paitsi korvat, myös silmät, kaikki aistit ja koko kehon. Toiminnan avulla voi yhteys löytyä niihinkin, joita sanat eivät tavoita.

Omassa tutkimuksessani (Olli ym., tulossa) tein mielenkiintoisen havainnon sairaanhoitajan ja puhumattoman lapsen leikkitilanteesta. Hoitajan ja lapsen yhteisleikistä ei aluksi meinannut tulla mitään, kun kumpikin vaikutti puhuvan eri kieltä. Yhteys löytyi vasta sitten, kun hoitaja malttoi pysähtyä ja olla tekemättä mitään muuta kuin vain katsella ja kuunnella lasta. Sen jälkeen yhteinen kieli löytyi leikkiin heittäytymisestä ja kommunikoinnista leikin keinoin.

Joskus voi olla tärkeä yhtyä lapsen toimintaan, vaikkei itse ymmärtäisi sen merkitystä. Näin teki tutkimusprosessissaan Susan L. Spitzer (2003), joka näki autistisen lapsen paukuttavan nukkea lattiaan. Tutkija meni lapsen viereen lattialle ja alkoi hänkin paukuttaa toista nukkea. Lapsi kuitenkin otti nuken pois häneltä. Vähitellen tutkijalle selvisi, että kyse oli tietynlaisen äänen aikaansaamisesta, eikä sitä saanut muuten kuin tarpeeksi rennolla ranneliikkeellä – mutta kun aikuinen sen vihdoin oppi, sitten olikin mahdollista tehdä yhdessä musiikkia!

Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja jokaisella on jotain sanottavaa, olipa hänellä siihen sanoja tai ei. Meidän velvollisuutemme aikuisina on tarjota lapselle mahdollisuus ilmaista näkemyksensä hänelle ominaiseen tapaan ja vastata siihen hänelle ymmärrettävällä tavalla (Olli 2012). Se ei kuitenkaan ole pelkästään velvollisuus, vaan myös ilo, sillä yhteyden löytyminen ihmisten välillä on ehkä parasta maailmassa – ja ihmeellisen hienoa on myös löytää (uudelleen) oma kykynsä läsnäoloon, leikkiin ja sanattomaan ymmärtämiseen.


****** 

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Autismi-lehdessä 1/2017. 

Lähdeluettelo löytyy Kirjallisuutta-välilehdeltä

Avainsanoja: autismi, autisminkirjo, autismikirjo, autistinen lapsi, puhumattomuus, lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, dialogisuus, ei-kielellinen viestintä, sanaton kommunikaatio, nonverbaali kommunikaatio, leikki, toiminnallisuus, kuuntelu, toiminnallinen kuuntelu, lapsen oikeus tulla kuulluksi

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kauneus


Kaunista on se, kun ihminen uskaltautuu toisen katseen kohteeksi ja se toinen katsoo niin, että silmät säteilevät. Kaunista on se, kun aidot tunteet saavat tulla nähdyiksi; suru, pelko, ilo, rohkeus – ihan kaikki. Kaunista on se, kun ihminen uskaltaa antaa epätäydellisyytensä näkyä ja tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Kaunista on se, kun ammattilainen uskaltaa luopua toisen puolesta tietämisestä ja opetella katsomaan toisen silmin. Kaunista on se, kun joku uskoo hyvään jo silloin, kun se ei vielä ole nähtävissä.

Tämä kaikki on sellaista sisäistä kauneutta, jota ei aina ole helppoa tallentaa muille nähtäväksi. "Lempeä katse IV"-näyttelyssä siinä on kuitenkin onnistuttu. Näyttelyssä esitellään valtavan hienoja voimauttavan valokuvauksen projekteja, joiden takana on pitkä dialoginen prosessi, jossa päähenkilöt ovat saaneet tulla nähdyiksi omilla ehdoillaan ja itselleen merkityksellisellä tavalla. Näyttely tuo esiin harvinaislaatuisia, tavallisesti tietosuojan vuoksi piiloon jääviä projekteja, joissa syntyy korjaavien katseiden ketju, kuten näyttelyn esitteessä osuvasti kuvataan.



Lempeä katse -näyttelyssä ja -seminaarissa mieleeni painuneita ajatuksia
-          Miten haluat minun sut näkevän? (opettajan kysymys oppilaalle)
-          Ota minut tällaisena kuin oon (erityisluokan pojan musiikkivalinta oman kuvaesityksensä taustalle)
-          On hyvä olla erilainen, omanlaisensa (maahanmuuttajanuoren oivallus projektin myötä)
-          Näyttäkää että välitätte, menkää luokse, olkaa läsnä! (sijoitetun nuoren neuvot omahoitajille)
-          Miksi on niin vaikeaa olla minä? (aikuisen naisen pohdintaa)
-          Johtamisen välineeksi häpeämättömän rakastava katse (yhteisön johtaja omasta työtavastaan)
-          En näe enää ympärilläni esimiehiä, näen ihmisiä (osallistujan kommentti esimiesprojektista)
-          Hoitojärjestelmässä olimme rooliemme vankeja, projektissa pääsimme niistä vapaaksi (päihdelääkäri projektista asiakkaan kanssa)
-          En ole vuosiin kokenut ylpeyttä mistään. En uskonut, että mun sisältä löytyis rohkeus – mutta se löytyi. Näistä kuvista olen ylpeä ja toivon että ihmiset tulevat niitä katsomaan (asiakas projektista päihdelääkärin kanssa)
-          Että kaikki ihmiset ovat erilaisia, eikä ketään pidä määritellä sen mukaan, miltä hän näyttää (mitä hoitoalan ihmiset voisivat koulukiusaamisesta sairastuneen pojan mielestä voimauttavan valokuvan työtavasta oppia)


Siis kauneutta on.
Rakkautta on. Iloa on.
Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!
-Eeva Kilpi

Näyttely on nähtävissä 15.6.2017 asti Helsingin keskustassa, aivan Rautatientorin vieressä kulttuurikeskus Caisassa (Fennia-kortteli, Mikonkatu 17 C / Vuorikatu 14) ja sinne on vapaa pääsy. Erityisesti suosittelen menemään paikalle maanantaina 29.5. klo 15.30–18 tai perjantaina 2.6. klo 15.30–18, jolloin voimauttavan valokuvan menetelmän kehittäjä Miina Savolainen ja näyttelyn tekijät ja päähenkilöt tutustuttavat sinut esillä oleviin projekteihin sekä voimauttavan valokuvan menetelmään.
 

P.S. Suosittelen edelleen lämpimästi myös Valokuvan voimaa -sarjan katsomista Yle Areenasta.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Onko pakko leikkiä?


Kun aikuinen kysyy, onko pakko leikkiä lapsen kanssa, ajattelen hänen vain unohtaneen, miten hauskaa leikkiminen on. Sillä lapsenahan se oli siitä kysyjästäkin ihan varmasti hauskaa. Tarvisi siis vain muistuttaa mieleen, miten siihen hauskuuteen pääsee käsiksi. 

Nythän on niin onnellisesti, että olen yhdessä väitöskirjani osatyössä tutkinut juuri tätä asiaa. Tai itse asiassa tutkin sitä, miten lapsi voi tulla kuulluksi leikissä, mutta se näyttää liittyvän tiiviisti yhteen sen kanssa, miten aikuinen suhtautuu leikkiin.

Jos joku kysyy, onko pakko leikkiä, niin vastaisin, että ei ole – koska silloin se ei edes ole leikkiä, jos sitä tehdään pakosta. Leikin olemukseen kuuluu nimittäin vahvasti vapaus ja vapaaehtoisuus. Mutta ihan jokaiselle kysyjälle suosittelisin, että kannattaa kokeilla, voisiko leikkiminen sittenkin olla hauskaa.

Näin se voisi onnistua:

Suhtaudu leikkiin kuten lapsi. Tärkeintä leikissä on tekeminen, ei päämäärä. Sen ei tarvitse olla kehittävää, sen ei tarvitse olla hyödyllistä tai järkevää tai huolellisesti suunniteltua. Ja siitä voi seurata ihan mitä vain!

Anna lapsen opettaa. Kuuntele ja katsele ja jäljittele lasta. Malta olla hiljaa – anna lapsen puhua toiminnallaan. Kaikkea ei tarvitse koko ajan sanallistaa.

Heittäydy leikkiin. Älä mieti, onko se järkevää tai miltä se näyttää, vaan anna mennä. Vakavakin aikuinen voi löytää itsestään hassuttelijan, kun antaa leikin viedä mukanaan. Minäkin olen löytänyt!


P.S. Nämä ovat siis vinkkejä siihen, miten leikin hauskuus löydetään – ja miten lasta kuunnellaan leikin avulla. Sitten jos haluat käyttää leikillisiä keinoja lapsen opettamiseen, kasvattamiseen tai kuntouttamiseen, tarvitaan erilaisia vinkkejä.

P.S. 2 Lauantaina 13.5.2017 vietetään valtakunnallista leikkipäivää. Se on oikein hyvä syy lähteä jonnekin leikkitapahtumaan tai itse järjestää jotain hauskaa! Täältä lisätiedot: https://www.leikkipäivä.fi/mika-on-leikkipaiva/

P.S.3 Täältä voit lukea muut leikkiaiheiset bloggaukseni tässä blogissa ja olen kirjottanut aiheesta myös Lapsinäkökulma-blogiin, Terveyttä tieteestä -blogiin ja Koko Suomi leikkii -blogiin. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?


Asiakkaat on yhä useammin alettu ottaa mukaan palveluiden kehittämiseen. Lasten näkemyksiä kuitenkin selvitetään edelleen vain harvoin, ja vammaisten lasten näkemyksiä vielä harvemmin. Tutkimuskatsauksemme mukaan tähän on kolme syytä: aikuisten asenteet, aikuisten kommunikointitaidot ja niin yhteiskunnan kuin eri instituutioidenkin rakenteet (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). 

Aikuisten (niin ammattilaisten kuin vanhempienkin) asenteissa vikana voi olla se, etteivät he ylipäätään pidä lasten ajatuksia tärkeinä. Tämä voi liittyä siihen, ettei aikuisia itseään ole lapsena kuunneltu, joten heillä ei ole siitä kokemusta. Toinen vika voi olla se, että he näkevät lapsen aina vain vamman läpi, eivätkä näe omaa vaikutustaan lapsen itseilmaisuun. Esimerkiksi valintatilanteissa saattaa olla tarjolla vain aikuisten valitsemia vaihtoehtoja, jolloin lapsi ei ehkä halua valita niistä mitään ja tällöin tulkitaan, ettei hän osannut valita.

Aikuisten kommunikaatiotaidoissa on usein pahoja puutteita. Kaikki eivät aina osaa luoda lapseen sellaista vastavuoroista suhdetta, jossa ymmärretään, ettei toisen ajatuksia voi tietää hänen puolestaan. Monet eivät myöskään osaa käyttää lapsille luontaisia kommunikointitapoja eivätkä osaa kommunikoida sellaisten lasten kanssa, jotka eivät käytä puhetta.

Yhteiskunnan ja esimerkiksi monien sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden rakenteet tukevat vain harvoin lasten kuuntelemista. Nopeutta ja lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia vaativat järjestelmät eivät jätä tilaa hitaasti rakentuville vuorovaikutussuhteille, joiden vaikutukset näkyvät usein vasta pitkässä juoksussa.

Jos halutaan muuttaa lasten kuuntelemisen käytäntöjä, täytyy siis muuttaa asenteita, kommunikaatiotaitoja ja rakenteita. Nämä ovat hitaita prosesseja. Mutta eivät mahdottomia! On olemassa välineitä, jotka muuttavat aikuisten ajattelua ja ammatillisia käytäntöjä - tutkimusten mukaan esimerkiksi sadutus on tällainen keino (Karlsson 2103). Uusia välineitä kehitettäessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei niistä ole hyötyä, jos niitä käytetään samalla tavalla kuin vanhoja. Tämän vuoksi kehittämiseen tarvitaan myös tieteellistä tutkimusta, jotta käytäntöjen taustalla olevat ilmiöt saadaan näkyviin ja päästään muuttamaan myös niitä.

Koululaisten kysymyksiä THL:n Kasvun kumppanit -seminaarissa 1.2.13
*********

Tämä blogiteksti perustuu pääasiassa väitöskirja-artikkeliini vammaisten lasten toimijuudesta. Artikkelin preprint-versio löytyy Lastenneurologian hoitajat ry:n tietopankista.  Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014.

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.3.2013 Innokylän blogissa ja julkaistaan heidän luvallaan uudelleen täällä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Potilasnäkökulma ja hoitajan omatunto


Istut luennolla ja koet omantunnon pistoksen, kun puhutaan potilaan oikeuksista ja potilaan näkökulmasta. Jos olisi kyse jostain muusta pistoksesta, tietäisit, mitä tehdä - hyttysenpistoon hydrokortisonia, neulanpistoon puhdistusta ja niin edelleen. Mutta mitä tehdä omantunnon pistokselle?

Sen voi kyllä puhua hiljaiseksi; voi vakuuttaa sille, etteivät luennoitsijat tiedä mitään siitä, millaista juuri sinun työsi on, ja näin ollen heidän puheensa ei koske sinua. Tai voi odottaa, että aikaa vain kuluu tarpeeksi ja omatunto lakkaa pistelemästä, tai sitten sen pistelylle voi turruttaa itsensä.

Mutta uskaltaisitko kokeilla jotain muuta? Uskaltaisitko oikein kuunnella, mistä kohtaa se omatunto ja kolkuttaa ja miksi? Jos sitten huomaat, että sillä on hyvä syy siihen, niin voit olla ylpeä itsestäsi: olet hoitaja, joka todella välittää potilaista ja haluaa heidän parastaan. Jos et välittäisi, ei omatunto pistelisi tai et ainakaan kuuntelisi sitä. Olet siis hoitaja, joka haluaa kehittyä paremmaksi. Ja sellaiset ovat ihan parhaita hoitajia.

Ehkä pystyt tässä kohtaa hetkeksi irrottamaan silmiltäsi tottumuksen ja organisaation edustajan silmälasit (”näin meillä on aina tehty, ei tämä muuten onnistuisi”, ”näin se vain on pakko tehdä”, ”ei tätä voi yhden potilaan takia toisin tehdä, muuten koko systeemi kaatuu”) ja voit katsoa omaa työtäsi potilaan silmin - näinkö minä itse haluaisin tulla kohdelluksi, jos olisin potilaana? Edistänkö todella toiminnallani potilaan parasta vai aiheutanko oikeaoppisen lääketieteellisen hoidon sivutuotteena potilaalle hoitokärsimystä sen sijaan että hyvän hoitotyön avulla lievittäisin kärsimystä?

Jos näet omassa toiminnassasi sellaista, mitä et haluaisi nähdä, voit vielä sulkea silmäsi. Mutta entä jos et suljekaan? Mitä sitten voisit tehdä?

Voisitko ottaa asian puheeksi työyksikössäsi? Jos sinä olet ainoa, jonka olisi muutettava toimintaansa, niin voisitko saada siihen neuvoja ja apua työtovereiltasi? Vai ovatko ne enemmän järjestelmää kuin potilasta kuuntelevat käytännöt teidän yhteiseen hoitokulttuuriinne pesiytyneitä tottumuksia, joita täytyisi lähteä porukalla muuttamaan?

Tällaiset asiat eivät todennäköisesti muutu yhdellä päätöksellä tai yksittäisen koulutuksen avulla, vaan vaativat pidemmän muutosprosessin, jossa sekä ajatustavoilla että käytännöillä on oikeasti mahdollisuus muuttua. Mutta siihen muutosprosessiin lähteminen kannattaa. Merkillistä siinä on, että se kannattaa sekä potilaiden että työntekijöiden takia.

Kun potilaita / asiakkaita / lapsia aletaan kuunnella ja käyttää asiakaslähtöisiä menetelmiä, työstä voi tulla työntekijöille helpompaa ja innostavampaa, kuten Niikon ja Korhosen (2014) tutkimassa päiväkodissa, josta kerron täällä. Myönteinen ilmapiiri ja keskusteleva kulttuuri voivat lisääntyä, kuten Veijolan (2004) tutkimassa lasten kuntoutuksen moniammatillisessa tiimissä. Työn kuormittavuus voi vähen­tyä ja hoitajien työhyvin­vointi lisääntyä, kuten Stenmanin ja kumppaneiden (2016) tutkimilla geriatrian osastoilla työskentelevillä hoitajilla. Lisäksi: ammattilaisten asenteet lapsia kohtaan voivat muuttua (Karlsson 2000, Niikko & Korhonen 2014) ja aikuiset voivat oppia kuuntelemaan paremmin myös toisiaan (Niikko & Korhonen 2014).

Niin, ja sitten aiemmin yhteistyöhaluttomatkin lapset voivat tulla mielellään sairaalaan ja heidän tutkimuksensa onnistuvat hyvin yhteistyöhaluisesti, kuten Lindbergin tutkimuksessa (2005, 2006), josta kerron täällä. Lasten itsehoitotaidot ja terveyskin voivat parantua, kuten Tieffenbergin ja kumppaneiden (2000) tutkimuksessa, jossa opetettiin astmaa tai epilepsiaa sairastavia lapsia lapsikeskeisillä ja lasten autonomiaa korostavilla menetelmillä.   Ja ennen kaikkea: potilaan oikeudet voivat toteutua.  

Kysymyshän on siitä, välitämmekö potilaan tai asiakkaan näkökulmasta vai asetammeko organisaation näkökulman tai oman näkökulmamme tärkeämmäksi. Siitä on Savolainen (2016) kirjoittanut näin:

Työntekijä, joka välittää, tekee työn itselleen helpoksi, koska silloin kaikki, mitä hän tekee, on asiakkaalle vaikuttavaa, jolloin myös työ on tekijälleen palkitsevaa. Sen sijaan oman persoonansa ja (positiiviset) tunteensa asiakkaalta piilottava työntekijä joutuu kohtaamaan paljon valtataistelua ja asiakkaan osoittamaa halveksuntaa, sillä hoiva ilman välittämistä ei ole arvostavaa.

Todella hyvää hoitotyötä voi tehdä vain asettamalla potilaan näkökulman tärkeimmäksi. Siinä omatuntosi on aivan oikeassa. Sitä kannattaa siis kuunnella!


P.S. 1 Nämä Sairaanhoitajapäivien luennot saivat vastikään kuulijoiden omatunnon pistelemään: Johanna Ollin Lapsen näkemyksen huomioiminen iän ja kehitystason mukaan, Tiina Marttilan Lastentiedonsaannin ja päätöksenteon tukeminen hoitotyössä ja Oili Papinahon Pakkokeinojen käyttö lasten somaattisessa hoitotyössä

P.S. 2 Jos joku tietää lisää tutkimuksia, joissa tuodaan esiin toteutuneen asiakaslähtöisen työn vaikutuksia sekä asiakkaisiin että ammattilaisiin, kuulisin niistä mielelläni (erityisesti lasten hoitotyön osalta, mutta myös muiden asiakas- ja ammattilaisryhmien).


Lähteet:

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita. Väitöskirja.

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48–52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.

Stenman Päivi, Turkki Leena, Vähäkangas Pia, Hantikainen Virpi & Elo Satu. 2016. Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3), 106–118. (artikkeli löytynee jossain vaiheessa Dorian kautta: http://www.doria.fi/handle/10024/7311 )

Tamminen-Peter, Leena 2005. Hoitajan fyysinen kuormittuminen potilaan siirtymisen avustamisessa – kolmen siirtomenetelmän vertailu. Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, työterveyshuolto. Sarja: C 228. Scripta lingua Fennica edita 0082-6995.Turku.

Tieffenberg J, Wood E, Alonso A, Tossutti M & Vincente M. 2000. A randomized trail of ACINDES: a child centered training model for children with chronic illnesses (asthma and epilepsy). Journal of Urban Health 77, 280–297.


Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakaslähtöinen hoitotyö, hoitokärsimys, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten kuuntelu, lasten ja nuorten hoitotyö, potilaan oikeudet, lapsen oikeudet, oikeus tulla kuulluksi, lapsinäkökulma

tiistai 14. helmikuuta 2017

Yhteys ihmisten välillä


"Ihanat ystävät"
Oletko koskaan miettinyt, miten syntyy yhteys kahden ihmisen välillä? Sellainen yhteys, jossa kohdataan ja tullaan kohdatuksi, luotetaan ja uskalletaan tulla lähelle?

Sen salaisuutta ei ehkä koskaan voida täysin määritellä, mutta se on varmasti kaikissa muodoissaan parasta, mitä ihmiselle voi toisen ihmisen kanssa tapahtua. Se voi olla vauvan ja vanhemman sanatonta vuoropuhelua, ystävien avointa ja kohtaavaa keskustelua, rakastavaisten yhteen kietoutumista tai yhteisen leikin syntymistä entuudestaan vieraan aikuisen ja lapsen välillä.

Parhaimmillaan yhteys voi syntyä myös kuntoutusalan ammattilaisen ja vammaisen lapsen kohtaamisessa, vaikka kummallakin on omat rajoituksensa. 

Ammattilaisella saattaa olla aikuisille yleisiä puutteita vuorovaikutustaidoissaan: osaamattomuutta heittäytyä leikkiin, kiireen tunteeseen jumittamista, liiallista tavoitteisiin tuijottamista ja sanallisen viestinnän yliarvostamisesta johtuvaa sanattoman kommunikaation puutteellisuutta. Lapsella, jos hänellä on vaikka autistisia piirteitä, saattaa olla esimerkiksi vaikeuksia puhumisessa, katsekontaktissa, toisen ihmisen lähelle tulemisessa ja vastavuoroisessa toiminnassa. 

Kun lapsi, jolla on autistia piirteitä tapaa ammattilaisen, jälkimmäinen saattaa ottaa ohjat käsiinsä ja yrittää saada lapsen toimimaan omasta mielestään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tai sitten ammattilainen voi katsoa lapselle luontaista toimintaa ja tarjota siihen mahdollisuuden - ja sen kautta vaikka mihin. 

Tällaisesta tilanteesta kuulin kertomuksen eräältä lanelaiselta sairaanhoitajalta Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta eli Eija Lappalaiselta. Hänen piti huolehtia itselleen tuntemattomasta lapsesta, josta ei tiennyt oikeastaan muuta kuin sen, että lapsi oli kova juoksemaan edestakaisin sairaalan käytävällä (aikuiset perässään). Lapsen juoksumieltymyksen takia hän päätti mennä lapsen kanssa jumppahuoneeseen, jossa olisi hyvät mahdollisuudet aktiiviseen liikuntaan.
Jumppahuoneessa hoitaja ei ryhtynyt ohjaamaan lasta tai vaatimaan häneltä jotain, vaan alkoi vain heitellä palloa koriin muina naisina. Molemmat näkivät toisensa isosta seinän kokoisesta peilistä. 

Lapsi tarkkaili hoitajaa ilmeisesti hieman ihmeissään, kun tämä korin saatuaan aina taputti ja hihkui itselleen, mutta ryhtyi työntämään taaperokärryä – ja sitten juoksi heti heittämään palloa itse, kun hoitaja irrotti pallosta otteensa. Peilin kautta hoitaja seuraili lasta ja taputti äänekkäästi ja huusi ”jee”, kun pallo meni korin lähelle, mutta ei katsonut lapseen suoraan. 
 
Yleensä aikuiset lähestyvät lasta ylhäältä päin, tai mahdollisesti jopa samalle tasolle kyykistyen. Mutta nyt hoitaja käänsikin asetelman ylösalaisin. Hän asettui patjalle makaamaan ja tarjosi lapselle mahdollisuuden lähestyä häntä omilla ehdoillaan.

Ja lapsi lähestyi.  Hän tuli hoitajan viereen makaamaan laulaen itselleen tuttua laulua, johon hoitaja yhtyi. Kohta lapsi otti hoitajan kasvot käsiensä väliin ja katsoi silmiin! Eikä siinä vielä kaikki. Kun lapsen vanhemmat tulivat, lapsi kiipesi hoitajan syliin. Vanhemmat olivat tästä hyvin hämmästyneitä - eihän heidän lapsensa koskaan mennyt vieraiden ihmisten lähelle, kun ei usein tuttujenkaan.

Mitä, jos kaikki hoito- ja kuntoutussuhteet alkaisivatkin näin? Millaisia mahdollisuuksia se tarjoaisikaan kuntoutuksen suunnittelemiselle ja toteuttamiselle yhdessä! Silloin yhteys, lapsen kuuleminen ja osallisuus olisivat kaiken lähtökohta, ja samalla myös keino ja tavoite. Sillä jos jotain niin hienoa olisi jo saavutettu, ei saavutetuista eduista varmaan kukaan haluaisi luopua, vaan yhteyttä haluttaisiin lisätä ja vahvistaa. Eikö yhteyden syntyminen olekin lopulta ihan tärkeintä elämässä - meille jokaiselle?


P.S. Kuva on Värivitamiini-taiteilijan luvalla hänen Facebook-sivultaan.

Avainsanoja: lapsen kohtaaminen hoitotyössä, autistisen lapsen kohtaaminen,  vuorovaikutus hoitotyössä, autistisen lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, lapsen kuuntelu, leikki kohtaamisen paikkana, dialoginen kohtaaminen, kuulluksi tuleminen, toiminnallinen kuuntelu, toiminnallisuus. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Äitielämä*



Se on sellaista, että on sata rautaa tulessa. Pitäisi pestä pyykit, pitäisi maksaa laskut, pitäisi viedä lapsi harrastukseen, pitäisi huolehtia siitä ja tästä ja tuosta. Mahdollisesti palkkatöitäkin pitäisi tehdä.

Koko ajan päässä soi tuo pitäisi-laulu. Ja syyllisyys kaikesta, mitä ei ole tehnyt – ei ollenkaan tai ei tarpeeksi hyvin tai ei tarpeeksi paljon. Niin kuin vaikka keskittynyt lapsensa kanssa olemiseen.

Vaikka se lapsi onkin kaikista kallisarvoisinta, mitä elämässä on.

Mitähän, jos se äiti päättäisikin alkaa leikkiä lapsen kanssa joka päivä? Aloittaisi vaikka vartista; sen nipistäminen muilta töiltä ei kai olisi mahdotonta.

Ja sitten kun huomaisi, miten kivaa se on, ja miten siitä voimaantuu tekemään ne muutkin työt, niin pidentäisi aikaa tai ottaisi monta varttia päivän mittaan. Siis sellaista aikaa, jolloin heittäytyisi kokonaan lapsen kanssa olemaan, sulkisi pois kaikki muut ajatukset ja nauttist omasta lapsestastaan. Ja antaisi lapsen johtaa leikin maailmaan, jos tie sinne tuntuu unohtuneen. Saisi iloa lapsesta – ja lapsi saisi iloa aikuisesta. Se kun on tutkitustikin** ihan tosi tärkeää.


*Äitielämää voivat elää myös isät.
** Täällä lisää julkaisuja aiheesta.