tiistai 25. huhtikuuta 2017

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?


Asiakkaat on yhä useammin alettu ottaa mukaan palveluiden kehittämiseen. Lasten näkemyksiä kuitenkin selvitetään edelleen vain harvoin, ja vammaisten lasten näkemyksiä vielä harvemmin. Tutkimuskatsauksemme mukaan tähän on kolme syytä: aikuisten asenteet, aikuisten kommunikointitaidot ja niin yhteiskunnan kuin eri instituutioidenkin rakenteet (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). 

Aikuisten (niin ammattilaisten kuin vanhempienkin) asenteissa vikana voi olla se, etteivät he ylipäätään pidä lasten ajatuksia tärkeinä. Tämä voi liittyä siihen, ettei aikuisia itseään ole lapsena kuunneltu, joten heillä ei ole siitä kokemusta. Toinen vika voi olla se, että he näkevät lapsen aina vain vamman läpi, eivätkä näe omaa vaikutustaan lapsen itseilmaisuun. Esimerkiksi valintatilanteissa saattaa olla tarjolla vain aikuisten valitsemia vaihtoehtoja, jolloin lapsi ei ehkä halua valita niistä mitään ja tällöin tulkitaan, ettei hän osannut valita.

Aikuisten kommunikaatiotaidoissa on usein pahoja puutteita. Kaikki eivät aina osaa luoda lapseen sellaista vastavuoroista suhdetta, jossa ymmärretään, ettei toisen ajatuksia voi tietää hänen puolestaan. Monet eivät myöskään osaa käyttää lapsille luontaisia kommunikointitapoja eivätkä osaa kommunikoida sellaisten lasten kanssa, jotka eivät käytä puhetta.

Yhteiskunnan ja esimerkiksi monien sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden rakenteet tukevat vain harvoin lasten kuuntelemista. Nopeutta ja lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia vaativat järjestelmät eivät jätä tilaa hitaasti rakentuville vuorovaikutussuhteille, joiden vaikutukset näkyvät usein vasta pitkässä juoksussa.

Jos halutaan muuttaa lasten kuuntelemisen käytäntöjä, täytyy siis muuttaa asenteita, kommunikaatiotaitoja ja rakenteita. Nämä ovat hitaita prosesseja. Mutta eivät mahdottomia! On olemassa välineitä, jotka muuttavat aikuisten ajattelua ja ammatillisia käytäntöjä - tutkimusten mukaan esimerkiksi sadutus on tällainen keino (Karlsson 2103). Uusia välineitä kehitettäessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei niistä ole hyötyä, jos niitä käytetään samalla tavalla kuin vanhoja. Tämän vuoksi kehittämiseen tarvitaan myös tieteellistä tutkimusta, jotta käytäntöjen taustalla olevat ilmiöt saadaan näkyviin ja päästään muuttamaan myös niitä.

Koululaisten kysymyksiä THL:n Kasvun kumppanit -seminaarissa 1.2.13
*********

Tämä blogiteksti perustuu pääasiassa väitöskirja-artikkeliini vammaisten lasten toimijuudesta. Artikkelin preprint-versio löytyy Lastenneurologian hoitajat ry:n tietopankista.  Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014.

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.3.2013 Innokylän blogissa ja julkaistaan heidän luvallaan uudelleen täällä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Potilasnäkökulma ja hoitajan omatunto


Istut luennolla ja koet omantunnon pistoksen, kun puhutaan potilaan oikeuksista ja potilaan näkökulmasta. Jos olisi kyse jostain muusta pistoksesta, tietäisit, mitä tehdä - hyttysenpistoon hydrokortisonia, neulanpistoon puhdistusta ja niin edelleen. Mutta mitä tehdä omantunnon pistokselle?

Sen voi kyllä puhua hiljaiseksi; voi vakuuttaa sille, etteivät luennoitsijat tiedä mitään siitä, millaista juuri sinun työsi on, ja näin ollen heidän puheensa ei koske sinua. Tai voi odottaa, että aikaa vain kuluu tarpeeksi ja omatunto lakkaa pistelemästä, tai sitten sen pistelylle voi turruttaa itsensä.

Mutta uskaltaisitko kokeilla jotain muuta? Uskaltaisitko oikein kuunnella, mistä kohtaa se omatunto ja kolkuttaa ja miksi? Jos sitten huomaat, että sillä on hyvä syy siihen, niin voit olla ylpeä itsestäsi: olet hoitaja, joka todella välittää potilaista ja haluaa heidän parastaan. Jos et välittäisi, ei omatunto pistelisi tai et ainakaan kuuntelisi sitä. Olet siis hoitaja, joka haluaa kehittyä paremmaksi. Ja sellaiset ovat ihan parhaita hoitajia.

Ehkä pystyt tässä kohtaa hetkeksi irrottamaan silmiltäsi tottumuksen ja organisaation edustajan silmälasit (”näin meillä on aina tehty, ei tämä muuten onnistuisi”, ”näin se vain on pakko tehdä”, ”ei tätä voi yhden potilaan takia toisin tehdä, muuten koko systeemi kaatuu”) ja voit katsoa omaa työtäsi potilaan silmin - näinkö minä itse haluaisin tulla kohdelluksi, jos olisin potilaana? Edistänkö todella toiminnallani potilaan parasta vai aiheutanko oikeaoppisen lääketieteellisen hoidon sivutuotteena potilaalle hoitokärsimystä sen sijaan että hyvän hoitotyön avulla lievittäisin kärsimystä?

Jos näet omassa toiminnassasi sellaista, mitä et haluaisi nähdä, voit vielä sulkea silmäsi. Mutta entä jos et suljekaan? Mitä sitten voisit tehdä?

Voisitko ottaa asian puheeksi työyksikössäsi? Jos sinä olet ainoa, jonka olisi muutettava toimintaansa, niin voisitko saada siihen neuvoja ja apua työtovereiltasi? Vai ovatko ne enemmän järjestelmää kuin potilasta kuuntelevat käytännöt teidän yhteiseen hoitokulttuuriinne pesiytyneitä tottumuksia, joita täytyisi lähteä porukalla muuttamaan?

Tällaiset asiat eivät todennäköisesti muutu yhdellä päätöksellä tai yksittäisen koulutuksen avulla, vaan vaativat pidemmän muutosprosessin, jossa sekä ajatustavoilla että käytännöillä on oikeasti mahdollisuus muuttua. Mutta siihen muutosprosessiin lähteminen kannattaa. Merkillistä siinä on, että se kannattaa sekä potilaiden että työntekijöiden takia.

Kun potilaita / asiakkaita / lapsia aletaan kuunnella ja käyttää asiakaslähtöisiä menetelmiä, työstä voi tulla työntekijöille helpompaa ja innostavampaa, kuten Niikon ja Korhosen (2014) tutkimassa päiväkodissa, josta kerron täällä. Myönteinen ilmapiiri ja keskusteleva kulttuuri voivat lisääntyä, kuten Veijolan (2004) tutkimassa lasten kuntoutuksen moniammatillisessa tiimissä. Työn kuormittavuus voi vähen­tyä ja hoitajien työhyvin­vointi lisääntyä, kuten Stenmanin ja kumppaneiden (2016) tutkimilla geriatrian osastoilla työskentelevillä hoitajilla. Lisäksi: ammattilaisten asenteet lapsia kohtaan voivat muuttua (Karlsson 2000, Niikko & Korhonen 2014) ja aikuiset voivat oppia kuuntelemaan paremmin myös toisiaan (Niikko & Korhonen 2014).

Niin, ja sitten aiemmin yhteistyöhaluttomatkin lapset voivat tulla mielellään sairaalaan ja heidän tutkimuksensa onnistuvat hyvin yhteistyöhaluisesti, kuten Lindbergin tutkimuksessa (2005, 2006), josta kerron täällä. Lasten itsehoitotaidot ja terveyskin voivat parantua, kuten Tieffenbergin ja kumppaneiden (2000) tutkimuksessa, jossa opetettiin astmaa tai epilepsiaa sairastavia lapsia lapsikeskeisillä ja lasten autonomiaa korostavilla menetelmillä.   Ja ennen kaikkea: potilaan oikeudet voivat toteutua.  

Kysymyshän on siitä, välitämmekö potilaan tai asiakkaan näkökulmasta vai asetammeko organisaation näkökulman tai oman näkökulmamme tärkeämmäksi. Siitä on Savolainen (2016) kirjoittanut näin:

Työntekijä, joka välittää, tekee työn itselleen helpoksi, koska silloin kaikki, mitä hän tekee, on asiakkaalle vaikuttavaa, jolloin myös työ on tekijälleen palkitsevaa. Sen sijaan oman persoonansa ja (positiiviset) tunteensa asiakkaalta piilottava työntekijä joutuu kohtaamaan paljon valtataistelua ja asiakkaan osoittamaa halveksuntaa, sillä hoiva ilman välittämistä ei ole arvostavaa.

Todella hyvää hoitotyötä voi tehdä vain asettamalla potilaan näkökulman tärkeimmäksi. Siinä omatuntosi on aivan oikeassa. Sitä kannattaa siis kuunnella!


P.S. 1 Nämä Sairaanhoitajapäivien luennot saivat vastikään kuulijoiden omatunnon pistelemään: Johanna Ollin Lapsen näkemyksen huomioiminen iän ja kehitystason mukaan, Tiina Marttilan Lastentiedonsaannin ja päätöksenteon tukeminen hoitotyössä ja Oili Papinahon Pakkokeinojen käyttö lasten somaattisessa hoitotyössä

P.S. 2 Jos joku tietää lisää tutkimuksia, joissa tuodaan esiin toteutuneen asiakaslähtöisen työn vaikutuksia sekä asiakkaisiin että ammattilaisiin, kuulisin niistä mielelläni (erityisesti lasten hoitotyön osalta, mutta myös muiden asiakas- ja ammattilaisryhmien).


Lähteet:

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita. Väitöskirja.

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48–52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.

Stenman Päivi, Turkki Leena, Vähäkangas Pia, Hantikainen Virpi & Elo Satu. 2016. Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3), 106–118. (artikkeli löytynee jossain vaiheessa Dorian kautta: http://www.doria.fi/handle/10024/7311 )

Tamminen-Peter, Leena 2005. Hoitajan fyysinen kuormittuminen potilaan siirtymisen avustamisessa – kolmen siirtomenetelmän vertailu. Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, työterveyshuolto. Sarja: C 228. Scripta lingua Fennica edita 0082-6995.Turku.

Tieffenberg J, Wood E, Alonso A, Tossutti M & Vincente M. 2000. A randomized trail of ACINDES: a child centered training model for children with chronic illnesses (asthma and epilepsy). Journal of Urban Health 77, 280–297.


Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakaslähtöinen hoitotyö, hoitokärsimys, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten kuuntelu, lasten ja nuorten hoitotyö, potilaan oikeudet, lapsen oikeudet, oikeus tulla kuulluksi, lapsinäkökulma

tiistai 14. helmikuuta 2017

Yhteys ihmisten välillä


"Ihanat ystävät"
Oletko koskaan miettinyt, miten syntyy yhteys kahden ihmisen välillä? Sellainen yhteys, jossa kohdataan ja tullaan kohdatuksi, luotetaan ja uskalletaan tulla lähelle?

Sen salaisuutta ei ehkä koskaan voida täysin määritellä, mutta se on varmasti kaikissa muodoissaan parasta, mitä ihmiselle voi toisen ihmisen kanssa tapahtua. Se voi olla vauvan ja vanhemman sanatonta vuoropuhelua, ystävien avointa ja kohtaavaa keskustelua, rakastavaisten yhteen kietoutumista tai yhteisen leikin syntymistä entuudestaan vieraan aikuisen ja lapsen välillä.

Parhaimmillaan yhteys voi syntyä myös kuntoutusalan ammattilaisen ja vammaisen lapsen kohtaamisessa, vaikka kummallakin on omat rajoituksensa. 

Ammattilaisella saattaa olla aikuisille yleisiä puutteita vuorovaikutustaidoissaan: osaamattomuutta heittäytyä leikkiin, kiireen tunteeseen jumittamista, liiallista tavoitteisiin tuijottamista ja sanallisen viestinnän yliarvostamisesta johtuvaa sanattoman kommunikaation puutteellisuutta. Lapsella, jos hänellä on vaikka autistisia piirteitä, saattaa olla esimerkiksi vaikeuksia puhumisessa, katsekontaktissa, toisen ihmisen lähelle tulemisessa ja vastavuoroisessa toiminnassa. 

Kun lapsi, jolla on autistia piirteitä tapaa ammattilaisen, jälkimmäinen saattaa ottaa ohjat käsiinsä ja yrittää saada lapsen toimimaan omasta mielestään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tai sitten ammattilainen voi katsoa lapselle luontaista toimintaa ja tarjota siihen mahdollisuuden - ja sen kautta vaikka mihin. 

Tällaisesta tilanteesta kuulin kertomuksen eräältä lanelaiselta sairaanhoitajalta Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta eli Eija Lappalaiselta. Hänen piti huolehtia itselleen tuntemattomasta lapsesta, josta ei tiennyt oikeastaan muuta kuin sen, että lapsi oli kova juoksemaan edestakaisin sairaalan käytävällä (aikuiset perässään). Lapsen juoksumieltymyksen takia hän päätti mennä lapsen kanssa jumppahuoneeseen, jossa olisi hyvät mahdollisuudet aktiiviseen liikuntaan.
Jumppahuoneessa hoitaja ei ryhtynyt ohjaamaan lasta tai vaatimaan häneltä jotain, vaan alkoi vain heitellä palloa koriin muina naisina. Molemmat näkivät toisensa isosta seinän kokoisesta peilistä. 

Lapsi tarkkaili hoitajaa ilmeisesti hieman ihmeissään, kun tämä korin saatuaan aina taputti ja hihkui itselleen, mutta ryhtyi työntämään taaperokärryä – ja sitten juoksi heti heittämään palloa itse, kun hoitaja irrotti pallosta otteensa. Peilin kautta hoitaja seuraili lasta ja taputti äänekkäästi ja huusi ”jee”, kun pallo meni korin lähelle, mutta ei katsonut lapseen suoraan. 
 
Yleensä aikuiset lähestyvät lasta ylhäältä päin, tai mahdollisesti jopa samalle tasolle kyykistyen. Mutta nyt hoitaja käänsikin asetelman ylösalaisin. Hän asettui patjalle makaamaan ja tarjosi lapselle mahdollisuuden lähestyä häntä omilla ehdoillaan.

Ja lapsi lähestyi.  Hän tuli hoitajan viereen makaamaan laulaen itselleen tuttua laulua, johon hoitaja yhtyi. Kohta lapsi otti hoitajan kasvot käsiensä väliin ja katsoi silmiin! Eikä siinä vielä kaikki. Kun lapsen vanhemmat tulivat, lapsi kiipesi hoitajan syliin. Vanhemmat olivat tästä hyvin hämmästyneitä - eihän heidän lapsensa koskaan mennyt vieraiden ihmisten lähelle, kun ei usein tuttujenkaan.

Mitä, jos kaikki hoito- ja kuntoutussuhteet alkaisivatkin näin? Millaisia mahdollisuuksia se tarjoaisikaan kuntoutuksen suunnittelemiselle ja toteuttamiselle yhdessä! Silloin yhteys, lapsen kuuleminen ja osallisuus olisivat kaiken lähtökohta, ja samalla myös keino ja tavoite. Sillä jos jotain niin hienoa olisi jo saavutettu, ei saavutetuista eduista varmaan kukaan haluaisi luopua, vaan yhteyttä haluttaisiin lisätä ja vahvistaa. Eikö yhteyden syntyminen olekin lopulta ihan tärkeintä elämässä - meille jokaiselle?


P.S. Kuva on Värivitamiini-taiteilijan luvalla hänen Facebook-sivultaan.

Avainsanoja: lapsen kohtaaminen hoitotyössä, autistisen lapsen kohtaaminen,  vuorovaikutus hoitotyössä, autistisen lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, lapsen kuuntelu, leikki kohtaamisen paikkana, dialoginen kohtaaminen, kuulluksi tuleminen, toiminnallinen kuuntelu, toiminnallisuus. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Äitielämä*



Se on sellaista, että on sata rautaa tulessa. Pitäisi pestä pyykit, pitäisi maksaa laskut, pitäisi viedä lapsi harrastukseen, pitäisi huolehtia siitä ja tästä ja tuosta. Mahdollisesti palkkatöitäkin pitäisi tehdä.

Koko ajan päässä soi tuo pitäisi-laulu. Ja syyllisyys kaikesta, mitä ei ole tehnyt – ei ollenkaan tai ei tarpeeksi hyvin tai ei tarpeeksi paljon. Niin kuin vaikka keskittynyt lapsensa kanssa olemiseen.

Vaikka se lapsi onkin kaikista kallisarvoisinta, mitä elämässä on.

Mitähän, jos päättäisit alkaa leikkiä lapsen kanssa joka päivä? Aloittaisit vaikka vartista; sen nipistäminen muilta töiltä ei kai olisi mahdotonta.

Ja sitten kun huomaisit, miten kivaa se on, ja miten siitä voimaantuu tekemään ne muutkin työt, niin pidentäisit aikaa tai ottaisi monta varttia päivän mittaan. Siis sellaista aikaa, jolloin heittäytyisit kokonaan lapsen kanssa olemaan, sulkisit pois kaikki muut ajatukset ja nauttisit omasta lapsestasi. Ja antaisit lapsen johtaa leikin maailmaan, jos tie sinne tuntuu unohtuneen. Saisit iloa lapsesta – ja lapsi saisi iloa aikuisesta. Se kun on tutkitustikin** ihan tosi tärkeää.


*Äitielämää voivat elää myös isät.
** Täällä lisää julkaisuja aiheesta. 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Näkymättömät lapset


Näin unta, että jotkut lapset olivat muuttuneet peukalon pituisiksi ja näkymättömiksi. Aikuisten kesken ihmeteltiin lasten katoamista. Lauri Tähkä oli ensimmäinen, joka alkoi nähdä niitä lapsia, ja vähitellen me muutkin.

Sitten huomattiin, että aika moni muukin asia oli muuttunut meille näkymättömäksi. Lapset antoivat käsiimme värikyniä ja kysyivät, montako niistä nähdään. Minä näin neljä ja halusin tietää, kuinka monta oli vielä näkymätöntä. Kaksi oli, kertoivat lapset.

Jotkut aikuiset eivät halunneet tietää, onko vielä jotain, mitä eivät näe. Masentaisi liikaa.

Mietin jo unessa, että tämä pitää muistaa: ei voi edes tietää, miten paljon on sellaista, mitä ei itse näe, ja se kuitenkin on.

Pahinta varmaan, jos luulee näkevänsä kaiken eikä suostu kuulemaan, että jotain muutakin voisi vielä olla. 





perjantai 6. tammikuuta 2017

Lasten vuosi




Unelmoin siitä, että Suomen 100-vuotisjuhlavuosi muistettaisiin vuonna, jolloin Suomi todella alkoi arvostaa lapsiaan.

Tästä vuodesta voisi tulla vuosi, jolloin kuntapäättäjiksi valittiin ainoastaan niitä, jotka ovat luvanneet tehdä kunnastaan lapsiystävällisemmän. Siinä valinnassa jokaisen äänestäjän ääni on tärkeä – lapsillahan ei vaaleissa ääniä ole. (Lasten asioita voit edistää ryhtymällä Anna ääni lapselle -agentiksi, jolloin saat sähköpostiisi lapsijärjestöjen tuottamaa infoa, jota voit jakaa eteenpäin.)

Ehkä tänä vuonna tehdään vain päätöksiä, joiden lapsivaikutukset on huomioitu. Päätöksiä, joissa osataan katsoa tätä hetkeä pidemmälle ja joissa ymmärretään, että sekä ihmisoikeuksien kannalta välttämätöntä että taloudellisesti järkevintä on pitää kiinni kaikille yhteisistä ja laadukkaista peruspalveluista.  

Ehkä tänä vuonna lasten oikeudet aletaan ottaa tosissaan niin kodeissa, kouluissa, sairaaloissa, lastensuojelussa kuin kaikessa poliittisessa päätöksenteossakin. Ehkä tänä vuonna jokainen ammattilainen todella perehtyy lasten oikeuksiin ja alkaa arkisissa ratkaisuissaan toimia niiden mukaan. (Sairaanhoitajille on muuten kerrankin tarjolla koulutustakin aiheesta!)  

Ja ehkä tänä vuonna lapsen oikeuksien päivästä vihdoin tulee almanakkaan merkitty vakiintunut liputuspäivä. Ehkä tänä vuonna jokainen meistä tekee lasten oikeuksien toteutumiseksi jotain, mitä ei ole ennen tehnyt!

P.S. Nyt löytyy Allianssin sivuilta lapsi- ja nuorisojärjestöjen laatima lasten ja nuorten asioita ajavien huoneentaulu, jonka kuntavaaliehdokkaat saavat allekirjoittaa.Haasta kaikki ehdokkaat perehtymään lasten asioihin ja allekirjoittamaan! Ja seuraa sitten vaalien jälkeen valittuja ja muistuta, mitä ovat luvanneet!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Tiedettä ja täytekakkua


Hoitotyö on näyttöön perustuvaa – tällainen teksti on jossain vaiheessa ilmestynyt monien sairaanhoitopiirien hoitotyön toimintaohjelmiin. Sen minä vain haluaisin tietää, että miten se yhtäkkiä itsestään alkaisi olla sellaista? Tuore suomalainen väitöskirjakin (Saunders 2016) kertoo, että sairaanhoitajilla on puutteelliset valmiudet näyttöön perustuvaan toimintaan ja näin ollen se ei sitten käytännössä juurikaan toteudu.

Jotain siis tarttis tehdä. Me Lanessa on jo alettu tehdä. Kahden vuoden ajan olemme järjestäneet Helsingissä tutkimusklubeja, jotka ovat olleet erittäin pidettyjä. Ideana tutkimusklubeissamme on ollut, että jokainen osallistuja lukee etukäteen saman tutkimusartikkelin, ja yhdessä sitten keskustellaan siitä, miten artikkelista saatua tietoa voitaisiin hyödyntää hoitotyön käytäntöjen kehittämisessä.

Kuva:Saila Horsma
Nyt olemme sitten viisivuotisjuhlavuotemme kunniaksi lanseeranneet klubitoiminnan ympäri Suomea seitsemällä eri paikkakunnalla – kaikilla niillä, jotka ilmoittautuivat halukkaiksi klubin järjestämään, kun Lane tarjosi materiaalit, ohjeet, vetäjän sekä juhlan kunniaksi vielä täytekakunkin.

Kokemukset tutkimusklubitoiminnasta ovat todella lupaavat. "Ei meillä koskaan ole aikaa vain istua ja puhua hoitotyöstä", sanoivat hoitajat monessa paikassa – ja olivat todella onnellisia, että nyt siihen oli aikaa järjestetty. Tietystä teemasta puhuminen koettiin mielekkääksi ja artikkelit olivat aina avanneet joitain uusia ajatuksia. Ja yhdessä keskustelu avasi vielä lisää.

Mikä parasta, kaikissa paikoissa osallistujat ovat olleet innostuneita jatkamaan klubitoimintaa ja keksineet keinoja, joilla se heillä järjestyisi ilman Lanen tukea jatkossa. Yhdessä paikassa ideoitiin, että opiskelijoita voisi hyödyntää artikkeleiden alustamisessa ja toisessa aiottiin pyytää kehittämisylihoitajaa klubin vetäjäksi. Eräässä paikassa aiottiin hyödyntää Lanen kotisivujen tietopankista löytyviä suomenkielisiä lähteitä ja opinnäytetöitäkin, kun englanninkielisten artikkeleiden lukeminen tuntui vaikealta – ja valmista kokoelmaa hyödyntämällä jokainen työyhteisön jäsen voisi vuorollaan valita aiheen ja käsiteltävän kirjallisuuden.

Koska kokemukset ovat näin huikean hienot, päätimme syyskokouksessa jatkaa tutkimusklubien järjestämisen tukemista vielä vuonna 2017 niillä paikkakunnilla, joissa on Lanen jäseniä, mutta ei ole vielä klubia järjestetty. Mutta täytekakkua ei kyllä enää tipu, juhlat meni jo!

Joissain sairaaloissa ylihoitajat ovat luvanneet, että tutkimusklubit saa järjestää työajalla. Vaikka siis senhän pitäisi itse asiassa olla aivan itsestään selvää – ei kai kouluttautumista ja työn kehittämistä muutenkaan omalla vapaa-ajalla pitäisi joutua tekemään? Tässähän on kyse paitsi konkreettisesta hoitotyön kehittämisestä jonkin aiheen osalta, niin myös tutkitun tiedon lukemisen ja käyttämisen opettelusta.  Jos joku taho (kuten Lane) tarjoaa ilmaista koulutusta, niin eikö se kannattaisi riemusta kiljuen ottaa vastaan ja tehdä kaikkensa, että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi? Varsinkin, jos siellä hoitotyön toimintaohjelmissa lukee, että hoitotyö on näyttöön perustuvaa toimintaa.  Ja jos ei lue, niin se kannattaisi sinne kiireen vilkkaa kirjoittaa. Ja sitten alkaa tehdä asioita, jotka edistävät sen toteutumista.


P.S. Lue lisää tutkimusklubeista tästä Lasten asialla -lehden artikkelista: Tutkimusklubi: käytännön työn kehittämistä ja eräästä tutkimusklubin synnyttämästä oivalluksesta täältä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Erityisen äiti

Tiedätkö sinä, millaista on olla erityislapsen vanhempi? Eihän sitä voi tietää tai ainakaan ymmärtää, jos ei itse ole sellainen. Me hoitajat kuitenkin haluamme ja yritämme ymmärtää, ja joskus ehkä jopa luulemmekin ymmärtävämme.

Eilen saimme kurkistaa sielumme silmillä yhden erityisen äidin elämään. Annu Sankilammen esitys Erityisen äiti puhui suoraan sydämestä sydämeen. Hetken aikaa tuntui siltä, että ymmärtää, millaista voi erityislapsen kanssa eläminen olla - ja samalla kuitenkin tajusi, ettei oikeasti voi ymmärtää siitä juuri paljon mitään. Ymmärsi sen, että siinä on oikea ihminen, oikeita ihmisiä, oikeaa elämää. Sellaista kuin ihmisen arki on; toiveita ja pettymyksiä, hellyyttä, pelkoa, onnea, kipua, toisten ihmisten hyväksyntää ja hyväksymättömyyttä, arjesta selviytymistä, pieniä ja isoja iloja, pieniä ja isoja suruja. Ja kuitenkin juuri tämän lapsen, tämän äidin, tämän perheen ja näiden olosuhteiden yhdistelmä on jotain, mitä ei voi kokematta kokonaan koskaan tavoittaa.

Ihmisyys on meissä kaikissa yhteistä. Mutta miten jokainen sen oman ihmisenä elämisensä kokee - sitä emme voi tietää emmekä ymmärtää pääsemättä hyvin lähelle toista ihmistä, ja silloinkin vain vajavaisesti. Taiteella on kuitenkin se ihmeellinen voima, että se voi koskettaa sydäntä. Taide voi ohittaa puhutun kielen riittämättömyyden ja tuoda esiin sitä sanatonta todellisuutta, joka on yhtä todellista kuin se sanoitettavissa oleva, mutta jota niin harvoin terveydenhuollon ammattilaiskäytännöissä edes yritetään tavoittaa.

Annu Sankilammen luoma ja esittämä teos oli huikean hieno kokonaisuus sanoja, liikettä, musiikkia, valoja ja varjoja. Vähällä rekvisiitalla saatiin luotua koko perhe silmiemme eteen. Ei voi kuin ihailla taitoa, jolla tämä kaikki oli nivottu yhteen ehyeksi tarinaksi, joka oli valtavan rohkea, kekseliäs, älykäs, koskettava ja todella taidokkaasti esitetty jokaista ilmettä ja elettä myöten. 

Toivoisin, että kaikki erityislasten perheiden kanssa työskentelevät sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset voisivat nähdä tämän esityksen. Erityisesti toivoisin alan oppilaitosten tarttuvan mahdollisuuteen tilata esitys katsottavaksi, sillä näitä asioita on luennoilla vaikea opettaa: ihmisyyden ymmärtämistä ja sen ymmärtämisen tärkeyttä.


P.S. Kannattaa lukea esityksestä arvio myös Ystävänblogista.


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Puuttuvat palikat

Lapsi kiukuttelee, hänen mielestään kaikki on ihan kakkaa. Mitä tekee aikuinen? Komentaa olemaan hiljaa ja käyttäytymään kunnolla – vai kuuntelee, mitä voisi olla kakkapuheiden takana?

Kuulin Lanen tutkimusklubissa kertomuksen tällaisesta tilanteesta eräällä lastenneurologisella osastolla. Tutkimusklubin aiheena oli Lobmanin (2006) artikkeli lasta kuuntelevasta vuorovaikutuksesta, jossa aikuinen toteuttaa onnistuneen improvisaation periaatteita; toisen ehdotusten tosissaan ottamista ja niiden varaan tilanteen rakentamista sekä vuorovaikutuksen arvaamattomuuteen uskaltautumista (josta olen kirjoittanut toisaalla). Artikkelin lukenut sairaanhoitaja Airi Venn oli inspiroitunut laittamaan lukemaansa käytäntöön ja kertoi silmät loistaen, että se todella toimi.

Aikuisten mielestä lapset usein kiukuttelevat ilman syytä. Tässäkään kyseisessä tilanteessa ei aikuisen silmiin näkynyt mitään, mikä voisi olla syynä kiukkuisiin puheisiin. Mutta aikuinen päättikin tieteellisen tutkimuksen innoittamana kokeilla kuuntelun taktiikkaa. Ja kas kummaa, antamalla hieman aikaa löytyikin hyvä syy lapsen harmille: rakentamiseen tarvittavista legopalikoista puuttui tärkeitä osia.

Voisihan aikuinen kuitata legopalikoiden puuttumisenkin riittämättömäksi syyksi kiukutella. Tässä tapauksessa aikuinen onneksi ymmärsi, että lapselle se oli merkittävä asia – ja kenellepä ei olisi, jos työn loppuun saattamiseen puuttuvat välineet puuttuvat? Parasta tarinassa on, ettei lapsen kuuntelu jäänyt nyökyttelyn tasolle vaan siirtyi toimintaan asti: puuttuvat legopalikat luvattiin etsiä ja löydettiinkin lapsen seuraavaa käyntiä varten.  


P.S. Lue lisää Lanen tutkimusklubeista ja tässä kerrotusta esimerkistä 
Lasten asialla -lehdestä.  

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Puhumattoman lapsen osallisuus

Miten puhumaton lapsi voi vaikuttaa oman elämänsä asioihin? Jos lapsi on vauva, on aika selvää, että sinun tehtäväsi on yrittää asettua juuri tämän vauvan taajuudelle ja yrittää kuunnella häntä kaikin aistein; katsomalla kehonkieltä, tunnustelemalla niskan kuumuutta, huomaamalla hajut vaipassa, kuuntelemalla itkun sävyä. Vauvan osallistuminen on hyvin toiminnallista ja sellaista pitäisi vauvan kuuntelunkin olla.

Kun lapsi kasvaa, me helposti unohdamme toiminnallisuuden ja alamme vaatia aikuismaisia osallistumisen muotoja. Kaiken pitäisi tapahtua puheen kautta ja aikuisen laatimassa järjestyksessä, vaikka toiminnallisuus on keskeinen lasten olemukseen kuuluva asia myös myöhemmässä lapsuudessa. Jos lapsi jostain syystä, esimerkiksi vammasta johtuen ei alakaan puhua, hänen vaikutusmahdollisuutensa saattavat jäädä hyvin heikoiksi ihan arkisissakin asioissa.

Vammaisten lasten osallistumiseen olisi syytä panostaa nimenomaan arkisissa tilanteissa kaikilla aisteilla ja kaikilla keinoilla kuunnellen. Keinoja voivat olla esine- ja kuvakommunikaation ja viittomien lisäksi esimerkiksi aikuisen ja lapsen yhteinen leikkiin heittäytyminen, kameran antaminen lapsen käyttöön, lapsen toiminnan videoiminen - tai jos lapsi on hyvin varhaisella kehitystasolla, niin hänen kehonkieleensä samanlaisella kehonkielellä vastaaminen.

Puhumattomasta lapsesta saattaa tulla aikuinen, joka on täysin hoidettavana laitoksessa, tai itsenäisesti elävä veronmaksaja tai jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa lapsista, joita kuunnellaan ja jotka saavat osallistua siihen, mihin muutkin lapset, kasvaa aikuisia, jotka uskovat tulevansa kuulluiksi ja osaavat ja uskaltavat vaikuttaa oman elämänsä asioihin sen sijaan, että olisivat alistuneet siihen, että aina joku tietää heidän puolestaan; äiti, lääkäri, puheterapeutti tai Kelan virkailija.

Sekä eri alojen ammattilaiset että vammaisten lasten vanhemmat tarvitsisivat koulutusta lasten kuuntelemisesta, sillä kaikille vanhemmillekaan se ei ole tuttua. Lapsen asioista ei saisi päättää kukaan sellainen, joka ei ole lasta kuullut - tai kuten varsinkin puhumattoman lapsen osalta voisi sanoa: joka ei ole lapseen ajan kanssa tutustunut. Päättäjät tarvitsisivat ymmärrystä siihen, että lasten kuuntelu vaatii aikaa (esimerkiksi kasvatuksen, kuntoutuksen, opetuksen ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa), mutta on se panostuksen arvoista.

Sillä sehän tiedetään, että oman elämän vaikutusmahdollisuuksien puute on yhteydessä syrjäytymiseen, mielenterveysongelmiin ja muihin hyvinvoinnin ongelmiin. Eli lasten osallisuuden tukeminen on taloudellisestikin merkittävää, sillä lapsen syrjäytymisen kustannukset ovat aina suuremmat kuin ehkäisevään toimintaan sijoitetut panokset. Vielä tärkeämpää on kuitenkin eriarvoisuuden vähentäminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös niillä, jotka eivät ehkä koskaan voi puhua puolestaan.

Jos aikuiset oppivat kuuntelemaan puhumatonta lasta jokapäiväisessä arjessa, he voivat paremmin edustaa lasta niissä tilanteissa, joissa puhetta tarvitaan lapsen edun toteutumiseksi.


(Tämä on hieman muotoiltuna puheenvuoroni, jonka pidin 31.10.2016 Säätytalolla Lapsiasiavaltuutetun pyöreän pöydän keskustelussa 
lasten osallisuudesta.)

Lisäys: 
Muistio ja laajemmat alustukset 
osallisuuskeskustelusta löytyvät täältä. 



Lähteinä käytetty mm.:

Karlsson, L. 2000. Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Väitöskirja. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita.

Lapsinäkökulma-blogi. https://lapsinakokulma.wordpress.com/

Loijas, S. 1994. Rakas rämä elämä. Vammaisten nuorten elämänhallinta ja elämänkulku. Raportteja 155. Stakes. Helsinki.

Lämsä, A-L. 2009. Tuhat tarinaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Lasten ja nuorten syrjäytyminen sosiaalihuollon asiakirjojen valossa. Acta Univ. Oul. E 102. Kasvatustieteiden tiedekunta, Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikkö, Oulun Yliopisto.

Olli, J. 2012. Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa. Kuntoutus 35 (3), 17–20. http://www.kuntoutusportti.fi/files/attachments/kuntoutus-lehden_artikkelit/2012/olli.pdf

Olli J., Vehkakoski ,T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807. http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09687599.2012.679023

(edellisestä suomeksi tiivistetty versio: Olli, J. 2014. Tulla kuulluksi omana itsenään - Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen. Teoksessa  Gissler Mika, Kekkonen Marjatta, Känkänen Päivi, Muranen Päivi & Wrede-Jäntti Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot -vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki. http://www.julkari.fi/handle/10024/120384)

Sosiaali- ja terveysministeriö 2003. Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastainen kansallinen toimintasuunnitelma vuosille 2003–2005. Työryhmämuistioita 2003:23. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.

Vaitti, Lea. 2013. Suuntaviivoja erityistä tukea tarvitsevien lasten perheiden vertais- ja vaikuttamistoiminnan kehittämiseen. Vaikuttava vertaistoiminta -hanke 2011-2013. Kehitysvammaisten Tukiliitto ry.

Valtiontalouden tarkastusvirasto 2007. Nuorten syrjäytymisen ehkäisy. Valtiontalouden tarkastusviraston Toiminnantarkastuskertomus nro 6/54/06. Helsinki.


YK 1989. Yleissopimus lapsen oikeuksista. Luettavissa www-muodossa osoitteesta http://www.ykliitto.fi/iotieto/lapsen.htm

YK 2006. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. 

YK 2009. Yleinen huomautus nro 9 / 2009. CRC/C/GC/12. Lapsen oikeus tulla kuulluksi. http://www.minedu.fi/export/sites/default/lapset_nuoret_perheet/lapsenoikeudet/CRC_General_Comment_no_12_julk.pdf

******

Avainsanoja: vammaisen lapsen osallisuus, arjen osallisuus, monimenetelmäinen kommunikaatio, ei-kielellinen viestintä, nonverbaalinen kommunikaatio, nonverbaalinen vuorovaikutus, AAC-keinot, puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio, lapsen kohtaaminen hoitotyössä, lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, lapsen kuuntelu, kuulluksi tuleminen, toiminnallinen kuuntelu, toiminnallisuus.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lasten lippu korkealle!



Useimmat sanovat perheen yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Perheiden äidit ja isät onkin jo huomioitu liputuspäivällä, mutta lapsilta päivä vielä virallisesti puuttuu.

Lapsen oikeuksien päivä 20.11. on mitä erinomaisin päivä liputtaa lasten kunniaksi ja lasten oikeuksien puolesta. Kaikki Suomen liputuspäivät ovat aikuisten kunniaksi - mitä se kertoo lasten arvostamisesta? Mielestäni se kertoo, ettei lapsia edelleenkään pidetä yhdenvertaisina eli samanarvoisina aikuisten kanssa.

Sisäministeriö on jo usean vuoden ajan määrännyt valtion virastot liputtamaan ja antanut yleisen liputussuosituksen. Mutta päivän lisäämisestä kalenteriin vakiintuneena liputuspäivänä päättää Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, ja siihen päätökseen vaikuttaa se, miten moni osoittaa pitävänsä päivää liputtamisen arvoisena.

Joten: osallistu Liputa lapselle -kampanjaan, niin saadaan lasten lippu korkealle! Kampanjassa liputtamaan ilmoittautuneet yksityiset henkilöt, kunnat, yritykset ja yhteisöt merkitään karttaan, jolloin saadaan näkyväksi se, miten moni tässä maassa lapsen oikeuksia arvostaa.

Jos sinulla ei ole omaa lipputankoa, voit osallistua kampanjaan levittämällä tietoa siitä mahdollisimman monelle lipputangon omistajalle. Jaa viestiä somessa ja laita meiliä isännöitsijällesi, työpaikallesi, kunnallesi, seurakunnallesi, ammattijärjestöllesi ja ihan kenelle vaan. Sillä lasten asian pitäisi olla kaikkien asia.

Paljon on jo saatu aikaan aikaisempien liputuskampanjoiden ansiosta, joista kerron kirjoituksissani Lapsen oikeuksien päivä ja Liputa lasten oikeuksien puolesta, joten kyllä me se almanakkatoimistokin saadaan vielä vakuutettua!

torstai 20. lokakuuta 2016

Viisi vuotta – eikä suotta!


Tänään on Lastenneurologian hoitajat ry:n eli Lanen viisivuotissyntymäpäivä. Paljon on viidessä vuodessa ehditty saada aikaan: yksi yksipäiväinen ja kolme kaksipäiväistä koulutusta (Helsingissä, Oulussa ja Tampereella), monipuoliset kotisivut, kolme Lasten asialla -lehden numeroa, neljä tutkimusklubia Helsingissä ja monta Tampereen koulutuspäivillä, kaksi hienoa kannatustuotetta, Twitter-tili (jolla 1156 seuraajaa) sekä yhteistyötä muun muassa Epilepsialiiton, Ensitietoverkoston, Vammaisperheiden monitoimikeskus Jaatinen ry:n ja Lapsen oikeuksien verkoston sekä Suomen Lastenneurologisen Yhdistyksen kanssa. 

Mutta ennen kaikkea: ollaan luotu koko Suomen kattava lastenneurologian hoitajien verkosto, jossa kollegiaalinen tiedon ja kokemusten jakaminen on mahdollista – ja paljon on jo jaettukin. Lanelaiset ovat upea porukka, jolla on valtava tietomäärä ja kokemus lastenneurologian hoitotyöstä. Lanelaisten kokoontumisissa aina voimaantuu!

Tätä kaikkea juhlitaan tänä syksynä monessa paikassa. Synttärien kunniaksi Lanen tarjoaa tiedettä ja täytekakkua eli tutkimusklubeja seitsemällä eri paikkakunnalla. Lisäksi Lane tarjoaa paljon kehutun Erityisen äiti -esityksen, joka on näyttelijä Annu Sankilammen omakohtainen esitys kehitysvammaisen lapsen äitiydestä. Esitys on Lanen jäsenille ilmainen ja ei-jäsenillekin osallistuminen maksaa vain viisi euroa. Niin, ja jäseneksi liittymisenkin saa nyt loppuvuonna ihan lahjaksi!

Synttärilahjaksi  Lanelle toivoisin uusia jäseniä, jotta saataisiin joukkovoima entistä vahvemmaksi. Vain neljä puuttuu, että sata olisi täynnä! Toivoisin myös paljon käyntejä kotisivuillamme, mistä löytyy vaikka kuinka paljon hyödyllistä tietoa luettavaksi ja jaettavaksi – lasten parhaaksi. Siksi Lane on olemassa: lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Sitä työtä jatketaan!


P.S. Koko Lanen tarina on luettavissa täältä.