torstai 21. joulukuuta 2017

Yhteistyön ihmeitä



Pertti Kurikan Nimipäivät yllättää aina. Ajattelin, ettei miesten karisma ehkä kirjan muodossa purisi, mutta voi vitsit, kyllä se vaan puree. En tiedä, mikä siinä on, mutta näistä miehistä on helppo hurmaantua. 

Kun neljä keskenään aivan eri-ikäistä ja erilaista persoonaa perustaa bändin, seuraa kaikenlaista - osa ihan sitä samaa, kuin minkä tahansa bändin kanssa, ja osa jotain ihan omanlaistansa. En tiedä, miten We are coming to let’s go -kirja puhuttelee niitä, jotka eivät aiemmin ole Perttiin, Kariin, Toniin ja Samiin elokuvissa tai keikoilla tutustuneet. Minusta siinä kuuluu hienosti jokaisen oma, kiinnostava ääni ja paljon sellaista asiaa, jota ei ole julkisuudessa vielä kuultu. 

Omasta näkökulmastani mielenkiintoista on, miten kehitysvammaisuus näyttäytyy tässä tarinassa. Se on yksi osa näiden miesten elämää, mutta ei koko elämä. Koko elämään kuuluvat yksilöllinen luonne, elämänkokemukset, soittotaito, kiinnostuksen kohteet, ympäristö ja moni muu asia. 

Kirjassa kuullaan PKN:n tarina bändin jäsenten itsensä kertomana, ja juuri se tekee siitä kiinnostavan. Kirjan tekijät Pekka Elomaa ja Jouni K. Kemppainen ovat onnistuneet saamaan mahtavan aineiston häivyttäen itsensä pois näkyvistä. Autenttiset kuvat matkan varrelta ja kirjan hienosti toteutettu ulkoasu kiiltävine sivuineen tekevät siitä tyylikkään kaikessa karuudessaan.  

Hienointa kirjassa on kuitenkin kaikkien treeni- ja keikkamuisteluiden läpi kulkeva kertomus siitä, miten vaikeaa yhteistyö ihmisten kesken välillä on, ja miten kuitenkin aina löytyy mahdollisuus jatkaa ystävyyttä. Välillä riidellään, sitten sovitaan, välillä lähdetään pois ja sitten palataan. Kunnioitus bändin sielua, Pertti Kurikkaa kohtaan on niin suuri, että kun hän sanoo jäävänsä eläkkeelle, niin sitä kunnioitetaan, vaikka pahalta tuntuu. Ei pakoteta jatkamaan, ei oteta uutta kitaristia hänen tilalleen. Ja niin kuin Sami sanoo jälkikäteen Pertille:”Vaikka ei oo bändiä, sulla on me kolme aina. Muista, että sulla on me aina.”  

Siksi suosittelen kirjaa kaikille aikuisille ja aikuistumassa oleville, vaikkeivät tästä bändistä mitään tietäisikään. Se ei ole vain bänditarinaa, se on ihmisenä elämisen tarinaa.  Bändistä jo aiemmin tykänneille kirja on tietenkin ihan ehdoton ostos.  

”Ajatelkaa mitä. Hei. Ajatelkaa, on bändejä, josta ei ikinä oo kahta dokkaria tehty. On bändejä, josta ei välttämättä tehdä kirjoja ikinä.” - Sami

”Emme saaneet voittoa, mutta sen ei ole väliä, PKN soitti itsensä satojentuhansien ihmisten sydämiin Euroopassa. On vain yksi PKN. Kiitos siitä.” -Pertti


P.S. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Teokselta. Kirjoitin siitä aidon näkemykseni, joka perustuu samaan näkökulmaan kuin tämä koko blogi: mikä edistää ihmisten yhteistä hyvää.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Kohti kuuntelevaa vuorovaikutusta


Omien arkisten toimintatapojen muuttaminen voi olla todella vaikeaa. Varsinkin vuorovaikutustavat - työyhteisöstä tai ehkä jo lapsuuden ympäristöistä omaksutut - ovat usein iskostuneet niin syvään meihin, ettemme niitä edes tiedosta. Ja vaikka tiedostaisimmekin, on niihin vaikea tarttua, vaikka olisimme saaneet niistä paljonkin teoriatietoa.

Olen itse väitöskirjaprosessini myötä oivaltanut, miten tärkeää olisi oikeasti osata kuunnella toista. Se tieto on kuitenkin lisännyt tuskaa, kun olen huomannut, etten kuitenkaan osaa. Siksi lähdin voimauttavan valokuvan ammatillisen perusteiden kurssille. Halusin jotain konkreettista, jonka avulla opetella kuuntelua.

Menetelmän ideat

Voimauttavassa valokuvauksessa tärkeintä ei ole valokuvaus, vaikka niin voisi kuvitella. Tärkeintä on uudenlainen tapa katsoa: lempeä katse, joka hyväksyy toisen sellaisenaan. Se on kaiken kuuntelemisen pohja, koska jos mielessä on vaatimuksia siitä, mitä toisen pitäisi sanoa, tehdä tai olla, sulkee jo korvansa siltä, mitä toinen on - tai mitä voisi olla. Keskeisiä periaatteita menetelmässä ovat itsemäärittelyn oikeus, valta-asetelmien purkaminen ja vastavuoroisuus.

Menetelmässä kuvauksen kohde on päähenkilö, joka saa määritellä, miten haluaa tulla nähdyksi. Kuvausprojekteissa etsitään sitä, mikä on päähenkilölle tärkeää. Kuvaajan tehtävänä on opetella laittamaan sivuun omat toiveensa ja kehittämisideansa ja keskittyä innostumaan kaikesta, mitä päähenkilö haluaa. Siinä on opettelemista ammattilaiselle, joka on tottunut siihen, että hänen tehtävänsä on kehittää asiakasta, sillä nyt kehitetäänkin minua ja sitä, miten minä katson asiakasta.

Olemme terveydenhuollossa tottuneet siihen, että hyvään uskotaan vasta sitten, kun se on todistettavasti näkyvissä. Voimauttavassa valokuvauksessa kuitenkin ajatellaan, että hyvä voi tulla näkyväksi vasta sitten, kun joku siihen uskoo.

Eräs voimauttavan valokuvan vahvuuksista on se, että sen avulla voidaan tavoittaa asioita, joita on vaikea käsitellä kielen avulla. Kaikki tärkeä kun ei ole sanallistettavissa, vaikka useimmat työtapamme perustuvat sanojen valtaan. Tämän sisäistäminen saattaa auttaa meitä kohtaamaan niitä asiakkaita, jotka eivät kommunikoi kielen avulla.

Menetelmän toimivuus

Tutkimustietoa menetelmästä on vasta tulossa, mutta sen teoreettiset, tieteeseen pohjaavat perustelut löytyvät Savolaisen (2016) artikkelista. Jokainen tähän menetelmään kouluttautunut voi kuitenkin itse testata, toimiiko se, jos siihen oikein tosissaan heittäytyy, sillä pragmaattisen totuuskäsityksen mukaan totta on se, mikä toimii.

Olen itse onnistunut toteuttamaan tätä kaikkea ehkä vain muutaman pienen hetken ajan joidenkin kuvausprojektien kuluessa. Mutta ne pienetkin hetket antavat toivoa siitä, että voin pystyä siihen ehkä joskus vielä enenevässäkin määrin. Sillä voimauttavan valokuvan ihme ei koske vain kuvausprojektien päähenkilöitä, vaan myös kuvaajia: se ihme, että voidaan tehdä näkyväksi sellaista, jota ei aivan vielä kokonaan ole edes olemassa. Ja silloin siitä voi vähitellen tullakin totta. Minä voin olla vähän kärsivällisempi, vähän lempeämpi ja vähän enemmän omat odotukseni sivuun laittava kuin olenkaan - mutta haluaisin olla.

Se, mihin pystyn voimauttavan valokuvan menetelmää käyttämällä, heijastuu toiseen ja saa hänessä aikaan saman ihmeen - se, mikä ei näyttänyt mahdolliselta, onkin yhtäkkiä silmiemme edessä ja ehkä vielä kuviin ikuistettuna. Tämän olen jo saanut kokea.

Hyödynnettävyys hoitotyössä

Voimauttava valokuvaus sopii mielestäni erittäin hyvin yhdeksi hoitotyön menetelmäksi sairaiden ja vammaisten lasten kanssa työskenteleville. Menetelmään kannattaa tutustua, vaikkei valokuvaus tuntuisi itselle sopivalta menetelmältä. Jotain menetelmän takana olevasta ajatusmaailmasta saattaa silti tarttua ja herättää halun etsiä itselle sopiva menetelmä, jonka avulla voisi oppia katsomaan sekä itseään että toisia lempeämmin ja tekemään hyvää näkyväksi. Sillä sehän hoitotyön tehtävä on tässä maailmassa - lisätä sitä hyvää, joka auttaa elämään rikasta elämää myös sairauksien ja vammojen kanssa.



Lähteet

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.


****** 

Tämä kirjoitukseni on julkaistu alun perin 10.11.2017 Lasten asialla -lehdessä. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin.  

Aiempia voimauttavaan valokuvaan liittyviä kirjoituksiani tässä blogissa: Kauneus ja Kun hyvästä tulee totta

Avainsanoja: dialogisuus, hyväksyminen, kuuntelu, voimaantuminen, voimauttava valokuva, valokuvaus, vuorovaikutus.