Kampanjafiiliksiä

Suunnitellessani väitöskirjani joukkorahoituskampanjaa luin ohjeita, joissa sanottiin, että kampanjaan osallistujat ovat tärkeämpiä kuin rahoitus, toteutuipa kampanjan tavoite tai ei. Pidin sitä siinä vaiheessa lähinnä kauniina sanahelinänä. Jos tarkoituksena on hankkia jokapäiväinen leipä, niin rahoitus vaan on aika tärkeä. Mutta nyt luulen ymmärtäväni, mitä siinä tarkoitettiin.

Rahoituskampanjani on vasta alkumetreillään. Tähän mennessä koossa on 630 euroa, ja sillä ei pitkälle pötkitä. Koko rahoitushan peruuntuu, jos minimitavoite 6000 euroa ei tule täyteen. Mutta näiden eurojen takana on kaksikymmentä kampanjaan osallistujaa, ja heidän osallistumisestaan tuntemaani kiitollisuutta ei kukaan voi ottaa minulta pois – kävi miten kävi. Olen riemuissani ihan jokaisesta, joka on osallistumisellaan osoittanut arvostusta työlleni ja tutkimusaiheelleni!

On ihan käsittämättömän hienoa, kun tutkijat, joita itse arvostan suuresti, ryhtyvät tukemaan minun tutkimustani. Sydäntä lämmittää myös valtavasti, kun sukulaiset ja ystävät kiiruhtavat osallistumaan ensimmäisten joukossa. Aivan mahtavaa on nähdä mukana niitä lasten asioiden parissa työskenteleviä, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä tai jakanut somessa samaa ajatusmaailmaa. 

Ja ihan riemastuttavaa on sekin, kun joukkoon alkaa liittyä sellaisia, jotka eivät tunne minua henkilökohtaisesti, mutta ovat kuulleet kampanjasta somen tai lähipiirini kautta. Ja sitten vielä sellaisiakin tuttuja, jotka tunnen vain harrastuspiireistä ja sellaisia, joiden kanssa en pitkään aikaan ole ollut tekemisissä. Te kaikki olette tuottaneet minulle paljon iloa!

Siis todella lämmin kiitos jokaiselle, joka on jo nyt levittänyt tietoa kampanjasta tai osallistunut siihen itse! Ja kiitos kaikille, jotka vielä aikovat sen tehdä! Olette kullan arvoisia kaikki!

Täältä voitte seurata kampanjan etenemistä:

https://mesenaatti.me/1635/vammaisten-lasten-osallisuuden-tukeminen/

 

Avainsanoja: joukkorahoitus, kiitollisuus, mesenaatti, tutkimusta joukkorahoituksella, väitöskirja joukkorahoituksella. 

Väitöskirja valmiiksi joukkorahoituksella

Poikkeuksellinen aika vaatii poikkeuksellisia keinoja. Niinpä olen päättänyt järjestää joukkorahoituskampanjan mahdollistamaan väitöskirjatutkimukseni viimeisen puolen vuoden työskentelyn.

Toisaalta ei se nyt aivan poikkeuksellista ole, sillä niinhän oma opinahjoni Turun yliopisto perustettiin sata vuotta sitten: keräämällä varoja tavallisilta kansalaisilta, jotka halusivat edistää tiedettä ja koulutusta.  Siitä syntyi yliopistomme tunnuslause vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle.

Turun yliopiston perustamiseen osallistui 22 040 lahjoittajaa. Ihan niin monen en odota osallistuvan oman tutkimukseni rahoittamiseen, mutta jos vaikka 300 henkilöä lahjoittaisi 20 euroa, saisin kampanjan toteutumiseen vaadittavan minimisumman kokoon. Jos minimisumma ei toteudu, rahat palautetaan lahjoittajille. Jos vähän enemmän tai jopa maksimisumma toteutuu, olen todella onnellinen työlleni osoittamasta tuesta ja tutkimukseni aihetta kohtaan osoittamastanne arvostuksesta.

Miksi tutkimustani kannattaa rahoittaa?

Väitöskirjassani luon mallin vammaisten lasten osallisuuden tukemiseen hoitotyössä. Osallisuudella tarkoitan tässä kohtaa sitä, että lapsen näkökulma tulee kuulluksi ja lapsella on mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä asioihin. Väitöskirjani on ensimmäinen tutkimus maailmassa, joka tarkastelee lastenneurologista hoitotyötä vammaistutkimusta ja lapsuudentutkimusta hoitotieteeseen yhdistämällä nimenomaan lapsinäkökulmasta.

Lastenneurologian hoitotyötä on koko maailmassa tutkittu todella vähän.  En ole löytänyt yhtään sellaista tutkimusta, jossa sitä tarkasteltaisiin pienten ja muuten kuin puheella kommunikoivien lasten omasta näkökulmasta. Ja uskokaa pois, olen vuosikausia etsinyt ja rakentanut verkostoja saadakseni kaiken tiedon, mitä aiheesta vain on!

Pienten vammaisten lasten näkökulmaa on muissakin tieteissä tutkittu todella vähän, kuten esimerkiksi Vänskän, Pollarin ja Siparin kattava kansainvälisen kirjallisuuden katsaus vuodelta 2016 osoittaa).  Suomessa vammaisten lasten asioita ylipäätään on sekä tutkimuksissa että eri alojen palveluissa kysytty näihin aikoihin asti useimmiten heidän vanhemmiltaan (Peltola & Moisio 2017). Vaikka tutkimukseni on toteutettu hoitotyön ympäristössä, voin jo nyt sanoa, että sen tuottama tieto on hyödynnettävissä monissa muissakin ympäristöissä, joissa aikuiset kohtaavat vammaisia lapsia. Ja väittäisin, että oikeastaan kaikkialla, missä aikuiset kohtaavat keitä tahansa lapsia. 

Olen tutkimusvuosieni aikana tehnyt valtavan määrän ilmaista työtä jakaakseni tietoa sekä Lastenneurologian hoitajat ry:n, sosiaalisen median että lehtikirjoitusten kautta (tässä aiemmassa kirjoituksessani enemmän siitä, miksi). Olisi hienoa, jos ne, jotka kokevat saaneensa kauttani hyödyllistä tietoa tai innostusta, voisivat osallistua kampanjaan joko rahallisesti tai levittämällä siitä tietoa eteenpäin.

Vastikkeeksi rahallisesta osallistumisesta saa tietoa tutkimuksestani esimerkiksi uutiskirjeen, väitöskirjan tai luennon muodossa. Lue lisää ja osallistu rahoituskampanjaan  31.5.2020 mennessä täällä: https://mesenaatti.me/1635/vammaisten-lasten-osallisuuden-tukeminen/

Voit mielelläni kysyä lisää tutkimuksestani tai rahoituskampanjasta klikkaamalla tässä alla kohtaa, jossa lukee ”ei kommentteja / lisää kommenttisi”.

Somessa voit liittää viesteihin tunnukset #tiedemesenaatti ja #lastentähden.

Pidetään yhdessä lasten lippu korkealla! 

 

Avainanoja: hoitotiede, joukkorahoitus väitöskirjaan, lapsuudentutkimus, Mesenaatti.me, tiedettä joukkorahoituksella, vammaistutkimus, väitöskirja joukkorahoituksella, väitöskirjan rahoitus 

Hiljaa hyvä tulee

Kerron nyt teille jotain, mitä kukaan ei kertonut minulle silloin, kun aloitin väitöstutkimusta. Vaikka yleisesti puhutaan vain yhdestä tavasta tehdä tutkimusta, oikeasti on kaksi tapaa: nopea ja hidas.

Tai no, on kai jotain tapoja siitä väliltäkin ja eri yhdistelminä, mutta asioiden selkiyttämiseksi esitän nyt teille tällaisen dikotomisen jaottelun.

Jotkut muutkin ovat huomanneet, että nopea tapa ei ole ainoa. Eräs ystäväni kuvasi omaa väitöskirjaprosessiaan näin: ”Minä vain hyppäsin vauhdissa olevan junan kyytiin, tein töitä jonkin aikaa, ja hyppäsin sitten pois.” Minun tavastani tehdä väitöskirjaa hän sanoi: ”Sä sen sijaan raivaat polkuasi umpimetsään.”

 Uudet polut eivät löydy vanhoja seuraamalla

Nopeaan tapaan kuuluu usein tutkimusryhmä, joka on suunnitellut tutkimusprojektin, josta väitöskirjantekijä tekee jonkun osion. Usein on siis jo valmiina aihe, näkökulma, menetelmät, ehkä jopa aineisto. Ja taustakirjallisuuttakin löytyy helposti ainakin tutkimusryhmäläisten omista aiemmista julkaisuista. Parhaimmillaan tutkimusryhmässä on paljon osaamista aiheesta ja sitä jaetaan aktiivisesti ryhmän kesken. Tämä on tehokas tapa tuottaa paljon tietoa lyhyessä ajassa.

Hitaassa tavassa nämä kaikki on luotava alusta lähtien.  Hidasta tapaa käytetään silloin, kun halutaan tutkia aihetta, jota kukaan muu ei ole tutkinut. Silloin tutkijan pitää itse suunnitella kaikki alusta lähtien ja tulla itse aiheen parhaaksi asiantuntijaksi.

Pitää selvittää, mistä näkökulmasta ja millaisilla menetelmillä tällaista aihetta kannattaisi lähestyä. Pitää miettiä tutkimuseettiset kysymykset, hankkia tutkimusluvat, kerätä aineisto itse. Pitää luoda verkostot, joiden kautta saa tietoa ja tukea eri suunnilta. Pitää keksiä, mitkä konferenssit ovat juuri tälle tutkimukselle sopivia kanavia.  Ja niin edelleen.

Jos tutkimusaihe osuu tieteidenväliseen kohtaan tai sen tutkimiseen tarvitaan monen tieteenalan taustatietoa ja menetelmiä, tutkijan pitää käyttää monin verroin aikaa oman osaamisensa lisäämiseen. Tämä tekee tutkimisesta erittäin antoisaa ja mahdollistaa tieteenalan kehittymistä.

Jos tutkimuksessa yritetään löytää uusia ajattelutapoja, tutkija tarvitsee aikaa päästäkseen eroon niistä ajatusmalleista, jotka aiemmin ovat ohjanneet hänen toimintaansa ja ajatteluaan (Christensen ja Prout 2002). Pinnallisesti tämä on helppo tehdä, mutta syvällinen muutos ottaa aikansa. Uuden luominen vaatii erilaisten reittien kokeilemista ja uusien polkujen raivaamista – eikä suorin tie yleensä löydy ensimmäisellä yrittämällä.

Kvalitatiiviseen tutkimukseen hidas tapa sopii erityisen hyvin, sillä sen tarkoituksena on uusien näkökulmien löytäminen ja asioiden syvällinen ymmärtäminen. Kvalitatiiviseen tutkimukseen kuuluu myös tyypillisesti se, ettei alussa tiedetä tarkkaan, miten tutkimusprosessi tulee etenemään, koska aineiston on tarkoitus antaa ohjata yllättäviinkiin suuntiin. Olennaista on myös se, että tutkija itse on tutkimusinstrumentti, joten instrumentin kehittäminen on tärkeää.

Oma ajatteluni on väitöskirjaprosessin myötä muuttunut monissa asioissa. Silti edelleen joskus joudun huomaamaan vanhan ajattelutavan pilkottavan jostakin. Olen kuitenkin erityisen ylpeä siitä kaikesta, mitä olen lapsilta tämän tutkimustavan mahdollistamana oppinut. Olen ehkä oppimassa sitäkin, että vaikka nykymaailmassa arvostetaan nopeutta, niin joissain asioissa hitaus on suorastaan välttämätöntä. Esimerkiksi silloin, kun haluaa kuunnella toista. Tai tutkia sitä, miten toisia kuunneltaisiin paremmin.

Rahoitusviidakossa tarpominen ottaa aikansa

Hitaan tavan yksinäisyydestä seuraa myös se, ettei mikään ryhmä järjestä tutkimuksen rahoitusta. Yksinkertaisin tapa olisi saada palkallinen tutkijakoulupaikka, mutta kun niissä useimmiten arvostetaan nopeaa tapaa, ei se välttämättä ole hitaan tutkimuksen tekijälle varsinainen vaihtoehto. Jäljelle jää siis apurahojen hakeminen, ja se on kuulkaa aikaa vievää puuhaa.

Hakemusten tekeminen on monivaiheinen prosessi. Pitää selvittää rahoitusta myöntävän tahon vaatimukset ja ohjeet, pyytää suositukset, muokata tutkimussuunnitelma, päivittää CV ja tehdä itse hakemus. 

Kun hakemuksia tekee paljon, voisi kuvitella, että sen kuin vain kopioisi saman hakemuksen joka paikkaan. Jokainen lomake on kuitenkin erilainen ja jokaiselle apurahojen myöntäjälle kannattaa kirjoittaa sillä kielellä, jota hän ymmärtää parhaiten. Enkä tarkoita nyt suomea tai englantia vaan esimerkiksi lääketiedekieltä tai yhteiskuntatiedekieltä.  Itse olen tainnut kehittyä tässä lajissa aika hyväksi, koska olen saanut apurahoja todella erilaisilta tahoilta. 

Hakemusten tekoon menee siis valtavasti aikaa, jos todella haluaa saada rahoitusta tutkimukselleen ja tekee esimerkiksi 23 hakemusta vuodessa, niin kuin minä eräänä vuonna. Haettujen ja saatujen apurahojen hallinnoiminen vaatii myös suurta järjestelmällisyyttä, jotta niiden saamisesta tulee ilmoitettua ja käyttämisestä raportoitua kaikille tarpeellisille tahoille oikeaan aikaan oikealla tavalla.

Uudet reitit yhteisiksi

Tutkijalla on vastuu siitä, että tekee eettistä ja laadukasta tutkimusta. Itse ajattelen, että hänen vastuullaan on myös se, että tieto leviää muidenkin hyödyksi. Enkä nyt tarkoita vain tiedepiirejä. (Tästä olen kirjoittanut enemmän Mitä kuuluu tutkijan työhön -kirjoituksessani).

Luennoiminen ja yleistajuisten artikkeleiden kirjoittaminen on tietenkin pois itse tutkimuksen tekemisestä. Mutta jos tutkimuksesta oppimaansa pitää tärkeänä, niin kuinka voisi olla kertomatta siitä muille?

Pidän todella arvokkaana myös sitä, että esimerkiksi koulutustilaisuuksissa ja somessa saan itse oppia siitä, mitä ajatuksia tutkimukseni vammaisten lasten kanssa työskentelevien mielessä herättää ja miten he asioita kokevat.  

Tämä onkin yksi hitaan tutkimuksen hienoista puolista: ehtii saada ja antaa paljon. Ehtii kylvää uusien ajatusten siemeniä ympärilleen sitä mukaa, kuin niitä itse löytää. 

Tätä polkua olen itse ollut raivaamassa. Ei se vielä kummoiselta näytä, mutta odottakaas, kun sadat polkujuoksijat ovat siitä juosseet, niin  kyllä erottuu!

Mitä kuuluu tutkijan työhön?

Väitöskirjatutkijana joudun raportoimaan tutkimusprosessini ajankäyttöä niin apurahojen myöntäjille kuin yliopistollekin. Jotkut tahot ovat kiinnostuneita vain tutkimustyön numeroissa mitattavasta etenemisestä (eli tieteellisistä julkaisuista), mutta itse ajattelen tutkijan työhön kuuluvan paljon muutakin.

Jos rahoitusjärjestelmiä ja yliopistojen ranking-listoja katsotaan, kuuluu tutkijan työhön vain ja ainoastaan mahdollisimman nopeaa tutkimustyön tekemistä ja mahdollisimman paljon julkaisemista tieteellisissä (englanninkielisissä) lehdissä.  Mutta yliopistolaki kyllä määrittelee yliopistojen kolmeksi tehtäväksi tutkimisen, opettamisen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Myös esimerkiksi Tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa 2015–2020 tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttamista halutaan vahvistaa. Kannattaa lukea myös professori Erkki Karvosen kirjoitus aiheesta Valtioneuvoston sivuilta.

Ja jos maalaisjärjellä ajatellaan, niin mitä järkeä on tehdä tutkimusta, jonka tuloksista kukaan ei kuule tiedepiirien ulkopuolella? Tai hyvä jos sisäpuolellakaan – monet tutkimuksista jäävät todella harvojen lukemaksi.

Itselleni tämän blogin pitäminen sekä kahdessa tutkijoiden yhteisblogissa (Terveyttä tieteestä ja Lapsinäkökulma) kirjoittaminen yhdistettynä twiittaamiseen on ollut tärkeä osa tutkijana kehittymistä. Vaikka kaikki tekstit eivät tässä blogissa suoraan tutkimukseeni liitykään, hyödynnän niissä kuitenkin lapsiin, vammaisuuteen ja hoitotyöhön liittyvää asiantuntemustani. Lisäksi olen kirjoittanut paljon erilaisia yleistajuisia netti- ja lehtiartikkeleita. Päätoimittajana Lastenneurologian hoitajat ry:n Lasten asialla -lehdessä pääsen vaikuttamaan myös muiden tutkijoiden tärkeiden tutkimusten esiin tuomiseen.

Voisihan sitä ajatella, että tekee nyt vain äkkiä sen väitöskirjan, ja rupeaa sitten vuorovaikuttamaan. Mutta ensinnäkin: miksi pantata itsellään tietoa, josta voi olla monelle hyötyä jo nyt? Tämä sai minut aikoinani aloittamaan bloggauksen, kun tuntui niin epäreilulta pitää vain omana tietonani sitä kaikkea, mitä opin.

Toiseksi: mikään ei muutu hetkessä. Tieto muuttaa maailmaa vähän kerrallaan. Tieto leviää verkostoissa, ja niiden rakentaminen on hidasta. Ne on rakennettava jo ennen kuin niitä tarvitsee, vaikka se siinä kohtaa voisi näyttää ajan tuhlaamiselta. Sitä paitsi: kuka minua kuuntelee, jos ilmestyn väitöskirjoineni tyhjästä, ilman että kukaan on koskaan kuullutkaan tällaisesta tyypistä? Kyllä se vaan taitaa olla niin, että sellaista helpommin kuunnellaan, johon entuudestaan luotetaan. Ja luottamus syntyy pikkuhiljaa sekin.

Kolmanneksi: yhteiskunnallinen vuorovaikutus vaikuttaa myös tutkijaan, jonka tutkimus ei silloin (toivottavasti) jää vain tutkijankammiossa pyöritetyksi ajatusrakennelmaksi, vaan on paremmin yhteydessä elävään elämään. Itse arvostan suuresti esimerkiksi sitä, että Lastenneurologian hoitajat ry:n kautta saan kuulla käytännön työtä tekeviltä hoitajilta, mitä käytännön kentille ympäri Suomea nykyään kuuluu. Todella tärkeitä ovat myös somen kautta avautuneet verkostot ja siellä käytävät keskustelut, jotka avaavat minulle lasten kanssa eri aloilla työskentelevien näkökulmia.

Onhan se tietenkin niin, että viestintä vie aikaa ja nopeammin saisi tutkimuksensa valmiiksi, kun keskittyisi vain sen tekemiseen. Ratkaisu voi sopia joillekuille, mutta ei minulle, joka haluan tutkimuksellani muuttaa maailmaa.

Haluan muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi vammaisille lapsille ja aikuisille heidän ympärillään. Koska se on hidasta, ei kannata odottaa siihen asti, että koko tutkimusprojekti olisi valmis.  Matkan varrella olen sekä lukemistani että tekemistäni tutkimuksista tehnyt löytöjä, joiden jakamisesta voi moni hyötyä.  Siksi ainakin tämän tutkijan työhön kuuluu vahvasti myös yhteiskunnallinen vuorovaikutus.

Oikeus täysipainoiseen elämään

Kaikki lasten oikeudet kuuluvat myös vammaisille lapsille.  Yksi lapsen oikeuksien sopimuksen artikla on kuitenkin omistettu erityisesti heille, koska vammaiset lapset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa ja siksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten heidän oikeutensa toteutuisivat yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa. Artiklan (nro 23) ensimmäisessä pykälässä sanotaan:

Vammaisen lapsen tulisi saada nauttia 

täysipainoisesta ja hyvästä elämästä

oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja

helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan.

Tämä kuulostaa minusta tosi hienolta ja kauniilta, kuin runolta melkein. Mutta miten ihmisarvo taataan? Itse ajattelen, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo joka tapauksessa, mutta ihmisarvoista kohtelua kaikki eivät saa, ja ehkäpä tässä tarkoitetaan juuri että sitä pitäisi saada. Taitaa joka tapauksessa olla niin, että nämä kaikki kolme (ihmisarvo, itseluottamus ja osallistuminen) kietoutuvat yhteen. Itseluottamus ainakin syntyy suhteessa toisiin ihmisiin ja niissä varmasti syntyvät myös kokemukset ihmisarvoisesti kohdelluksi tulemisesta.

Tämän kohdan selityksessä Lapsen oikeuksien komitea on yleiskommentissaan (YK 2006) tarkentanut, että kaiken toiminnan tulisi tähdätä vammaisten lasten mahdollisimman täydelliseen osallisuuteen yhteiskunnassa. Hienoa, että tämä tarkennus on tehty, sillä osallisuus on vielä paljon enemmän kuin osallistuminen - se, että on paikalla jossain - sillä siihen kuuluu myös kuulluksi tuleminen ja asioihin vaikuttaminen.

Mielestäni tärkeä oivallus tuossa artiklassa on se, että OLOJEN pitää olla sellaiset, että ne helpottavat lapsen osallisuutta. Eli meidän aikuisten pitää järjestää olosuhteet sellaisiksi, että kaikki lapset voivat alusta asti tulla kuulluiksi – sillä lasten oikeudet kuuluvat myös vauvoille. Ettei kenenkään tarvitsisi elää aikuisuuteen asti, ennen kuin joku alkaa kuunnella. 

Miten sellaiset olosuhteet järjestetään? Tutkimuskatsauksemme mukaan (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012) oleellista vammaisten lasten ja nuorten kuulluksi tulemisessa ovat aikuisten asenteet ja kommunikaatiotaidot ja instituutioissa (kuten koulussa tai sairaalassa) ja yhteiskunnassa myös rakenteelliset seikat. Näissä olisi tutkimusten mukaan paljon parantamisen varaa, ja Lapsen oikeuksien komitean (YK 2006) mukaan valtion tulisi huolehtia siitä, että sekä ammattihenkilöitä että perheitä koulutetaan tukemaan lapsia osallistumaan oman elämänsä päätöksiin.

Valtiota kehotetaan myös priorisoimaan vammaisten lasten elämään liittyvää tutkimusta mm. myöntämällä siihen tarvittavaa rahoitusta. Sopii toivoa, että joku kaikista niistä säätiöistä, joista olen apurahaa tänä syksynä hakenut, on noteerannut tämän kehotuksen…  Toivoisin kyllä myös hartaasti, että yhä useampi tutkija kiinnostuisi vammaisten lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien toteutumisen tutkimisesta ja erityisesti lasten omasta näkökulmasta, jota on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän. Minulla olisi siihen monia tutkimusideoita, joten kannattaa ottaa yhteyttä, jos kiinnostusta on, mutta ideoita puuttuu!

Jokainen voi kuitenkin tehdä oman osuutensa vammaisten lasten oikeuksien edistämisessä, vaikkei olisikaan tutkija, rahoittaja, lasten kanssa työskentelevä ammattilainen tai lapsen vanhempi. Nimittäin edellä mainitussa yleiskommentissa kehotetaan myös levittämään tietoa vammaisten lasten oikeuksista ja hyödyntämään joukkotiedotusvälineitä (lisään: ja somea!) positiivisten asenteiden luomiseksi vammaisia lapsia kohtaan.

Kuka tahansa voi edistää lasten oikeuksia myös tukemalla vammaisten hyväksi tekevien yhdistysten toimintaa (esimerkiksi Autismi- ja Aspergerliittoa pankkiautomaateilla vuoden loppuun asti). Tärkeää olisi muistaa vammaiset lapset myös kehittyvissä maissa, joissa heidän asemansa on usein todella heikko. Heitä voi auttaa esimerkiksi Nenäpäivän tai Abiliksen kautta. 

Ja koska kaikki lasten oikeudet kuuluvat myös vammaisille lapsille, on tärkeä liputtaa lapsen oikeuksien päivänä 20.11. ja merkitä liputtaminen etukäteen Liputa lapselle -sivulle. Silloin kaikkien lasten oikeudet saavat mahdollisimman paljon näkyvyyttä ja sitä kautta vähitellen toivottavasti myös arvostusta.

 

P.S. Oletko jo tutustunut uuteen lapsen oikeuksia käsittelevään blogiin Lapsenoikeudet.fi-sivustolla?  

Avainsanoja: vammaisen lapsen oikeudet, lapsen oikeudet, lapsenoikeuksien päivä, vammaiset lapset, osallisuus, tutkimus, vammaistutkimus, lapsinäkökulma 

Sairaan hyvä hoitaja somessa

Tänään, kansainvälisenä sairaanhoitajan päivänä on hyvä miettiä, millainen olisi sairaan hyvä hoitaja somessa. Varmasti hänen ainakin pitäisi noudattaa samoja eettisiä periaatteita kuin kaikessa muussakin sairaanhoitajan työssä.

Yksi sairaanhoitajien eettisten ohjeiden unohdettu – tai ainakin valitettavan vähän toteutettu – ajatus on tämä: 

Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten 

terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia

koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon 

kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Somehan olisi mitä mainioin kanava tämän sairaanhoitajien eettisen velvollisuuden toteuttamiseen. Harva kuitenkaan sitä siihen tarkoitukseen käyttää, vaikka sairaanhoitajien sosiaalisen median ohjeissakin siihen kannustetaan.

Mutta pelkkä keskusteluun miten tahansa osallistuminen ei ole hyvää hoitajuutta somessa – eettisyys vaatii kirjoittamista potilaiden ihmisarvoa kunnioittavasti sekä hoitotyötä ja kollegoita arvostavasti. Oleellista on myös käyttää kirjoittamista sekä hoitotyön vahvuuksien esille tuomiseen että heikkouksien kehittämiseen.

Yksi juuri tällä tavoin somessa vaikuttava sairaanhoitaja on Rayan Hämäläinen, ja siksi ilmoitin hänet Sairaanhoitajaliiton Nousevat tähdet -kilpailuun. Onneksi olkoon palkinnosta! Rayan on rohkeasti ylpeä työstään ja ammattikunnastaan, valmis sekä jakamaan omaa osaamistaan kollegoille että ottamaan heiltä vastaan neuvoja. Hän uskaltaa tuoda esiin myös oman toimintansa puutteita (esimerkiksi tässä kirjoituksessaan) ja osaa ottaa ne oppimiskokemuksina, joista muutkin voivat hyötyä.

Rayan aloitti oman ammatillisen bloginsa pitämisen vain muutamia kuukausia sairaanhoitajaksi valmistumisensa jälkeen keväällä 2014. Jokin aika sitten hänet valittiin yhdeksi Tehy-lehden blogi-kirjoittajista. Lisäksi Rayan osallistuu myös muiden aloittamiin keskusteluihin ja vaikuttaa Twitterissäkin.

Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka eivät odota yleistä hyväksyntää alkaakseen toimia – kuten eräässä blogissa toisaalla vastikään kirjoitettiin.  Rayan aloitti bloginsa tietämättä, saako siitä enemmän hyväksyntää vai paheksuntaa – juuri sellaista rohkeutta hoitotyön kehittämisessä tarvitaan. Hoitotyö tarvitsee rohkeita idealisteja (jollaiseksi Rayan tässä kirjoituksessaan tunnustautuu), jotka näkevät työssä vastaan tulevat ongelmat kehittämiskohteina eivätkä valittamiskohteina.

Kaikkihan me kuljemme loassa,
mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
– Oscar Wilde

Joka tähtää tähtiin, voi olla varma siitä, ettei saavuta päämääräänsä.
Mutta hän voi olla varma myös siitä, että ylettää korkeammalle

kuin se, joka tähtää pensaikkoon.
– Sir Philip Sidney

Onnea kaikille hoitoalan nouseville tähdille!

Tehdään yhdessä tästä maasta parempi paikka 

hoitaa ja olla hoidettavana!