perjantai 30. toukokuuta 2014

Miten ihmeitä tehdään?

On pakko palata uudelleen aiheeseen nimeltä Duudsonit tuli taloon, jotta ne, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, ehtisivät ainakin viimeiset osat netistä katsoa. Kauden ensimmäistä jaksoa ei harmillisesti enää näe Katsomosta, mutta toinen on nähtävissä 31.5. asti ja muut kukin aina viikon pidempään.

Olen sen Yksinäiset kehitysvammaiset -jakson innoittamana katsonut muutkin tämän kauden jaksot. Niissä on haluttu auttaa milloin koulukodin poikia, milloin yksinhuoltajaisää, avioeron partaalla olevaa lapsiperhettä, maahanmuuttajia tai koulukiusattuja.

Voihan sitä ihmetellä, miksi auttamiseen tarvitaan niin paljon sekasotkua; ruokien heittämistä seinille, pyykkien lennättämistä puiden oksille tai kaikkea muuta hölmöilyä, mutta joka tapauksessa on todettava: tämä auttamismetodi on huikea.

Eräs metodin hienoimmista piirteistä on se, että puolet kunkin tapauksen ajasta käytetään tutustumiseen ja kuunteluun. Siis puolet!  Ei yhden haastattelutunnin verran tai jossain välissä, jos ehditään, eikä minkään lomakkeen mukaan vaan heittäytymällä mukaan heidän elämäänsä.

Ensimmäinen päivä ollaan siis mukana apua tarvitsevien arjessa. Katsotaan ja ihmetellään, kysellään ja kuunnellaan. Vähän provosoidaankin, katsotaan mihin kukakin lähtee mukaan. (Ja kun julkkikset yllyttävät, niin ah ja voih, ihmiset lähtevät mukaan melkein mihin vain, melkein yhtä sokeasti kuin meidän ammattilaisten yllyttäminä joskus – olettaen, että niin kuuluu tehdä.)

Mutta siis ensimmäinen päivä kuunnellaan. Avoimin mielin. Ja kunnioitetaan. Ei katsota säälien alaspäin, vaikka kovat kohtalot saavat raavaiden miestenkin silmät kyyneliin.

Ja sitten toisena päivänä muuttuu ääni kellossa. Nostetaan Duudson-isäntien viiri salkoon, sanotaan nähdyt ongelmat suorin sanoin ja otetaan täysi määräysvalta - ja apua tarvitsevien ei auta kuin totella. Kuulostaako julmalta? Idea piilee tässä: johto otetaan vasta, kun on saatu luottamus. Ja sitä käytetään määräämään apua tarvitsevat tehtäviin, josta nämä ovat aina haaveilleet tai tehtäviin, jotka ohjaavat asioita suuntaan, jota he ovat itse toivoneet.

Ja mihin tämä kaikki perustuu?

Että uskotaan ihmisiin. Uskotaan, että ne itse tietävät, mikä niille on parasta ja että osaavat sen toteuttaakin. Kun vain hiukan muutetaan asetelmia. Ja kannustetaan.

Ja että uskotaan ihmeisiin. Ja että mahdollistetaan niiden tapahtuminen.

Ehkä sitä kaikkea sotkemista ja hölmöilyä tarvitaan, että ihminen saataisiin ravisteltua irti jähmettyneestä olotilastaan. Että löytyisi luovuus ja lapsenmieli, uskallus muutokseen.

Kaiken lisäksi (ja tämä saa minut epäilemään, että Duudsonit ovat salaa lukeneet yhteiskunnallista vammaistutkimusta  tai ehkä jopa minun artikkelini): koskaan ei pyritä muuttamaan pelkästään yksilöiden elämää. Aina otetaan mukaan yhteisö! 

Siinä on taas jo tosi monta asiaa, josta olisi meillä ihmisalojen ammattilaisilla oppimista.


”Ja kun päivä on ohi, te opitte, 
että yhdessä te voitte tehdä ihmeitä.” 
 – Duudsonit 
 

torstai 29. toukokuuta 2014

Lapsuudentutkimus, menetelmät ja luovuus



Itse pidän lapsuudentutkimuksen yhtenä keskeisenä lähtökohtana sitä, että lasten elämään liittyviä asioita yritetään tarkastella lasten näkökulmista. Siis ettemme yrittäisi pelkästään oppia uutta lapsista, vaan myös oppia uutta lapsilta. Sen tavoittelu tutkimuksessa vaatii omien lähtökohtien perusteellista pohtimista ja uskallusta menetelmien kehittelyssä tai valinnassa. 

Lapsuudentutkimuksen konferenssissa Oulussa näitä asioita pohdittiin monissa esityksissä. Yksi varteenotettava huomio oli Debbie Watsonin toteamus siitä, että lasten kanssa tehty tutkimus on ”incredibly messy” eli uskomattoman sotkuista. Hän ei siinä niinkään viitannut mahdollisiin kuraroiskeisiin aineistonkeruuvaiheessa, vaan siihen, ettei lasten maailma ja heidän tapansa kertoa siitä tarjoudu meille siistissä paketissa ja valmiiksi muotoiltuina lauseina. Sen sotkuisuuden kanssa on vain opittava elämään, ja jos haluaa lapsinäkökulmaista tutkimusta tehdä.

Sekamelskaisen maailman tutkimiseen mitä oivallisin menetelmä on etnografia, sillä kuten Pia Christensen muotoili, se koostuu tieteestä, taiteesta ja taidosta (science, art & craft). Taiteella hän tarkoittaa intuitiota, innovaatioita, mielikuvitusta, luovuutta, empaattista ymmärrystä – ja jonkin uuden näkemistä ihan tutuissakin asioissa.

Luovien menetelmien käyttämisessä lasten kanssa tehdyssä tutkimuksessa on Debbie Watsonin mukaan sekin etu, että se asettaa lapset oman maailmansa asiantuntijoiksi ja mahdollistaa lasten demokraattisemman osallistumisen tutkimukseen. Luovat menetelmät myös mahdollistavat tunnekokemusten lähestymisen vähemmän uhkaavalla tavalla.

Oulussa kuultiinkin monenlaisia luovia ratkaisuja tutkimusprosessien eri vaiheisiin. James Reid oli esimerkiksi keksinyt tarjota tutkittavan yhteisönsä aikuisille mahdollisuuden haastatella häntä, tutkijaa, saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Reid hyödynsi sitten haastatteluissa sanomaansa myös analysoimalla sen tutkiskellakseen omaa vaikutustaan tutkimukseen. Sofia Grunditz taas oli käyttänyt piirtämistä apuna litteroidessaan videoaineistoa päiväkodin päiväunihetkistä, kun sanat eivät riittäneet kuvaamaan kaikkea. 

Tutkijoiden luovuutta voi joskus rajoittaa se nykyään tiedemaailmassa vallitseva ”julkaise tai tuhoudu” –peli, johon Tomi Kiilakoski viittasi puheenvuorossaan. Ehkä meidän kannattaisikin noudattaa vanhanaikaiseksi tunnustautuneen Tarja Pösön neuvoa olla enemmän kiinnostunut lukemisesta kuin julkaisemisesta. Lukeminen on parhaimmillaan ajatusten äärelle pysähtymistä, rauhoittumista, ajan antamista myös omien ajatusten kuuntelulle ainaisen tuottamisen ja kiireen sijaan.

P.S. Kuulin konferenssissa vinkin uudesta kiinnostavasta julkaisusta, jota en ole vielä saanut käsiini, mutta olen kyllä tehnyt siitä hankintapyynnön yliopistomme kirjastoon. Teillekin joka tapauksessa jo nyt vinkiksi tämä kirja: Pilvi Hämeenaho & Eerika Koskinen-Koivisto (toim.) 2014: Moniulotteinen etnografia. 

P.S.2 Luovuudesta tieteessä on vastikään kirjoittanut tutkimusblogissaan myös Anja Terkamo-Moisio, käykäähän lukemassa!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Lapsuudentutkimuksen antia


Mitä jäi käteen Values of Childhood and Childhood Studies -konferenssista Oulussa viime viikolla? Joitain käyntikortteja, muutamia uusia LinkedIn-kontakteja, jokunen Twitter-seuraaja ja -seurattava, oman osaamisen epäilyä, omien näkemysten vahvistumista, ehkä jokunen uusikin ajatus.

Tässä joitain poimintoja mieleen jääneiden esitysten tuloksista tai johtopäätöksistä (metodologiset pohdinnat jääkööt toiseen kirjoitukseen).  Osa perustuu esitysten keskeisiin teemoihin, osa saattaa olla ihan sivuseikoista poimittuja yksittäisiä ajatuksia, jotka vain minusta olivat merkityksellisiä.
Kävin kuuntelemassa erityisesti esityksiä, jotka liittyivät leikkiin, kuunteluun ja kuulumiseen. Kuinka ollakaan, ne kaikki myös tuntuvat kietoutuvan toisiinsa.

Leikistä tiedetään, että lapset tarvitsevat tilaa ja aikaa häiritsemättömälle leikille. Anne Greven ja Knut Olav Kristensenin toimintatutkimuksessa oli todettu, että juonelliset leikit (dramatic play) häiriintyvät siitäkin, jos lapsia on liikaa. Tutkimusprojektissa lastentarhanopettajat järjestivät erillisiä leikkituokioita 3-4 lapsen ryhmille ja raportoivat kokemuksistaan tutkijoille. Tutkijat havaitsivat yhdeksi ongelmaksi opettajien puutteelliset leikkitaidot. Onneksi aikuisetkin voivat oppia paljon, jos lähtevät mukaan lasten leikkiin.

Eräs merkityksellinen havainto tuossa tutkimuksessa oli se, että ajan antaminen lasten juonileikeille ja niihin mukaan meneminen sai opettajat ja pääsemään lähelle lapsia ja tutustumaan heihin ihan uudella tavalla. Ennen projektia joidenkin opettajien mielestä varsinkin pienten lasten leikki oli ollut toistavaa ja tylsää, mutta lähelle meneminen sai heidät näkemään uusin silmin.

Lähelle pääsemiseen ja luottamuksen syntymiseen tarvitaan aikaa, ja luottamusta tarvitaan, jos halutaan auttaa vaikeissa ongelmissa. Tämä oli nuorten lastensuojeluasiakkaiden viesti, jonka Mikko Oranen välitti meille nuorten ideoimasta Uskomme sinuun –usko sinäkin -projektista , joka ei ollut tieteellinen, vaan oppaan kehittämisprojekti sijaishuollossa oleville nuorille.

Luottamuksen syntymiseen tarvitaan myös kokemusta kuulluksi tulemisesta. Mielenkiintoinen havainto Susanna Kinnusen tutkimuksessa oli, että kun päiväkodissa kuunneltiin lapsia, se lisäsi luottamusta myös päiväkodin henkilökunnan ja vanhempien välillä. Lasten kuuntelu välittyi vanhemmille uudenlaisten reissuvihkojen avulla: niihin oli kirjoitettu lasten spontaanisti kertomia tarinoita, ei aikuisten ajatuksia. Tarinoista kuuluivat lasten näkökulmat tärkeisiin ”mitä sinulle kuuluu” ja ”kuka sinä olet” -kysymyksiin, joita meidän aikuisten pitäisi useammin kuunnella sen tyypillisemmän ”mitä sinä osaat”-kysymyksen sijaan.
 
Erityistä tukea tarvitsevien lapsen lasten kohdalla pitäisi kuuntelun lisäksi huomioida mahdollisuudet heidän toiminnalliseen osallistumiseensa. Kysyin aiheesta väitöskirjatutkimuksen tehneeltä Kristine Järnefeltiltä mikä mahdollistaa sen, että lapsi saisi olla lapsena toisten lasten joukossa.  ”Että keskipisteessä on lapsi itse, ei hänen vammansa eivätkä ammattilaiset”, kuului vastaus, ”silloin lapsen on mahdollista kuulua joukkoon.”  

Kuuluminen (belonging) oli aiheena myös Annu Hahon esityksessä, ja mielenkiinnolla jään odottamaan hänen tulevaa artikkeliaan, jotta saisin kuulla lisää hänen Buberin, Weilin ja Levinasin käsityksiin pohjautuvasta jaottelustaan yksilölliseen, yhteisölliseen, toiminnalliseen ja kompetenttiin kuulumiseen.

Haluaisin myös nähdä, mitä tapahtuisi, jos valtaa saisi Sirkka Komulaisen ajatus siitä, että riippuvuutta ei tarvitsisi nähdä alempiarvoisena kuin vapautta. Ehkä silloin kaikkien erilaisten ja erityisten olisi helpompi kuulua joukkoon. 


P.S. Kirjoitukseni perustuu milloin vajavaisella ja milloin valtavan vauhdikkaalla englannilla pidettyihin esityksiin ja niistä kiireessä kirjoittamiini muistiinpanoihin. Eli hyvin mahdollista on, että olen ymmärtänyt joitain asioita toisin, kuin esittäjät ovat tarkoittaneet. Mikäli lukijoissa on konferenssissa läsnä olleita, olisi kiva kuulla sekä samoista että eri esityksistä mieleen jääneitä ajatuksia. Samoin kuin tietenkin niiden ajatuksia, jotka eivät siellä olleet, mutta joilla tämä kirjoitus herätti jotain!


P.S. 2. Tänään on kansainvälinen sairaanhoitajan päivä. Tämä ei ollut oikein siihen teemaan sopiva kirjoitus, joten lukekaa sopivampi täältä: Hoitajien päivä