Lapsinäkökulmaista seikkailua ja puhetta vammaisuudesta

 

Luin Sanna Kalmarin kirjoittaman ja Ilona Partasen kuvittaman lastenkirjan Junaillaan ja jutellaan. Heti kirjan lähtöasetelma ilahduttaa: neljä lasta ja yksi täti (nimenomaan tässä järjestyksessä!) ovat lähdössä seikkailemaan ulkomaille. Ensin tuntuu hurjalta, että pärjäisikö tosiaan yksi täti neljän lapsen kanssa, kun vielä yksi heistä on kehitysvammainen ja joissain tilanteissa toisen lyhytkasvuisuuskin on haaste pitkäläisille suunnitellussa maailmassa. Mutta kun lapset ovat niin toimeliaita ja pitävät myös toisistaan huolta, niin miksipä ei!

Kirjassa on hienosti tavoitettu lasten näkökulmia, minkä vahvistamiseksi on kirjaa tehdessä ansiokkaasti ymmärretty konsultoida aiheen asiantuntijaa eli lasta, Pihla Palosta. Lapset ovat kirjassa vahvasti toimijoita, joilla on oikeasti sanottavaa, eivätkä he odota aikuisen puhuvan puolestaan, vaan menevät itse puhumaan vieraillekin aikuisille. Ei ehkä kovin tyypillistä suomalaisille lapsille, mutta juuri tällaiselle lapsuudelle meidän olisi raivattava tilaa suomalaisessakin kulttuurissa: lapsuudelle, joka saa näkyä ja kuulua. Sillä meillä aikuisilla on lapsilta paljon opittavaa. Esimerkiksi siinä, miten vammaisuudesta puhutaan ja miten vammaisiin ihmisiin suhtaudutaan.

Mainiota on se, että kirjassa on käsitelty lasten näkökulmasta oleellisia vammaisuuteen liittyviä asioita, kuten sitä, että laivan buffetissa suklaasuihkulähde on liian korkealla pöydällä tai ettei lyhytkasvuisuuden takia pääse kaikkiin tivolin laitteisiin, mihin ikänsä ja luonteensa puolesta uskaltaisi.  Siinä olisi todellisessakin maailmassa lasten oikeuksien kannalta hoidettava asia: niissä huvipuistojen laitteissa, joissa vähäinen pituus ei ole turvallisuustekijä, pitäisi ikänsä todistamalla voida päästä laitteeseen.

Kirja kuvaa siis tarinan kautta vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin, joka tekee näkyväksi sen, että usein huonosti suunniteltu ympäristö estää ihmisen toimintaa enemmän kuin vamma. Aina, kun ajattelemme vamman aiheuttavan jonkin ongelman, olisi syytä nostaa katse vammasta ja nähdä, mikä on ympäristön osuus ongelmaan.

Tarinassa vammat ovat vahvasta mukanaolostaan huolimatta sivuseikka ja vain yksi arkinen ominaisuus toisten joukossa, eivät tragedia eivätkä edes tarinassa oleellisinta. Päällimmäiseksi jää mieleen lapsijoukon energisyys ja toiminnallisuus; se, mitä tehdään ja millaista on seikkailla yhdessä. Lapset eivät ole supersankareita, vaan ihan tavallisia lapsia, joilla on kullakin omat ominaisuutensa, eikä siinä ole sen ihmeellisempää. Välillä heitä harmittaa, välillä he ovat avuliaita, välillä puhutaan vakavia, välillä riehutaan.

Kirjassa ilahduttaa sekin, että myös tavislapsi on välillä ”hankala” (toisten mielestä liian puhelias) ja että aikuinenkin mokailee; hänenhän vastuullaan olisi ollut huolehtia oikeaan junaan menemisestä. On virkistävää, että hankaluutta ja ongelmia ei sijoiteta vain vammaisiin lapsiin. Moninaisuuden ymmärtäminen on juuri tätä: me olemme kaikki erilaisia ja samanlaisia yhtä aikaa. Olemme samanlaisia siinä, ettei kukaan ole täydellinen, ja erilaisia siinä, millä yksilöllisellä tavalla olemme yhtä aikaa ihania ja epätäydellisiä.

Tämän kirjan soisi pääsevän kaikkiin päiväkoteihin ja myös eskari-ikäisille jaettavaan kirjakassiin, jos sellainen toteutuu. Silloin ehkä myös aiemmat Harvinaiskeskus Norion julkaisemat kirjat (https://www.tukiliitto.fi/harvinaiskeskusnorio/tietoa/lastenkirjat/) perimästä ja siihen liittyvistä sairauksista ja vammoista löytäisivät tiensä yhä laajemmalle joukolle ja vähentäisivät vammaisuuden tuntemattomuuden aiheuttamia ongelmia. Kirjasta jää iloinen ja toivorikas olo, jota ja kirjan värikäs ja lämminhenkinen kuvitus vahvistaa: maailma menee parempaan päin, kun lapsia kuunnellaan!

*****

Lisää kirjoituksiani löytyy nykyään 
Kohtaamisia-blogista sekä koottuna täältä: 
https://lastentahden.blogspot.com/p/kirjoituksiani-muualla.html. 

Tähän teemaan liittyy erityisesti kirjoitukseni 
Lapsi pohtii omaa erityisyyttään.  

Voit myös tilata minut kouluttamaan 
tässä kirjoituksessa mainituista aiheista! 

Lue lisää: https://kohtaamistaito.net/koulutuspalvelut/

 

 

Lapsi näkee kukkia

Lapsi näkee kukkia ja seppeleitä, aikuinen rikkaruohoja, työtä ja vaivaa.

Kumpi on oikeassa? 

Molemmat! On totta, että voikukka leviää nopeasti ja valtaa alaa muilta kasveilta, joten sen leviämistä kannattaa estää, jos haluaa muidenkin kasvien elävän. Mutta yhtä lailla on totta, että auringonkeltaiset valopilkut voivat olla ilo silmälle ja seppelepäiset lapset vielä isompi ilo.

Voikukka-ajatus kannattaa pitää mielessä, kun mietitään lapsen ja aikuisen näkökulmaa. Monessa kohtaa on löydettävissä tämä ”molemmat ovat oikeassa” -ajatus, mutta olemme silti tottuneet ajattelemaan ja toimimaan niin, kuin pelkästään aikuisten näkökulmilla olisi merkitystä. Tämä liittyy lapsikäsitykseen, jossa lapsen tulevaisuus painottuu tämän hetken kustannuksella (josta olen kirjoittanut enemmän Lapsinäkökulma-blogissa: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/ ja tässäkin blogissa: http://lastentahden.blogspot.com/2021/06/lapsilta-opittua.html ). Esimerkiksi vammaisten lasten elämään liittyvissä palveluissa kuten kuntoutuksessa (Fahy ym. 2020, Nordström ym. 2020, Olli ym. 2014, Olli ym. 2021) ja sosiaalityössä (Engwall & Hultman 2020) tämä on todella tyypillistä.

Lasten näkökulmia arvostamalla voisimme siis saada paljon iloa ja keveyttä omaankin ajatteluumme ja olemiseemme. Mutta luultavasti on niin, että lasten näkökulmia arvostamalla voisimme usein saada vielä paljon enemmänkin, kuten voi huomata viemällä voikukkaesimerkkiä pitemmälle. Nimittäin voikukkien hyvät arvothan eivät ole vain silmänilon tuottamisessa. Niiden kukkiminen on hyväksi pörriäisille, ja pörriäiset ovat hyväksi muulle luonnolle. Ja kaiken lisäksi ihmiset voisivat suoraankin hyödyntää voikukkia salaateissaan sen sijaan, että tuhoaisivat ne alkutekijöissään. Voi siis olla, että koko maailmassa olisivat asiat paljon paremmin, jos asioita tarkasteltaisiin useammin lasten näkökulmista, jolloin aikuisetkin voisivat ehkä löytää uusia näkökulmia tai ainakin laajentaa aikaisempia ajatuksiaan.  

Itse haluan kuitenkin korostaa lasten näkökulmien arvostamista nimenomaan lasten itsensä takia. Sillä, että tässä hetkessä aidosti arvostamme sitä, miltä maailma heidän silmissään näyttää, on merkitystä sekä lasten tämän hetken että tulevaisuuden kannalta.  Tässä hetkessä se mahdollistaa sekä lapsen kokemuksen omasta arvokkuudestaan että sellaiset aikuisten ratkaisut, jotka ovat lapsen elämän kannalta mielekkäitä. Se taas mahdollistaa lapselle mielekkään elämän tulevaisuudessakin, koska silloin omaa arvoaan ei tarvitse tavoitella epäterveillä tavoilla tai toisia alas painamalla.

Olemme usein vain niin keskittyneet kehittämään lasten käyttäytymistä ja osaamista tulevaisuutta varten, että unohdamme kehittää omaa ajatteluamme ja toimintaamme tässä hetkessä. Onneksi lapset voivat meitä siinä opettaa!

 

P.S. Jos haluat oppia lisää lapsilta, mutta et tiedä miten, kannattaa tutustua Pelastakaa Lapset ry:n Lapsilta opittua -sivujen käytännöllisiin työkaluihin: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/

 

Asiasanoja: Aikuiskäsitys, beings ja becomings, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lasten kuntoutus, lasten kuuntelu.

Lapsilta opittua

”Lapsikin sen ymmärtää”, ”lapsellisen helppoa” – tämäntyyppisiä sanontoja on kielenkäyttömme pullollaan. Se kertoo aikuisnäkökulmaisesta ajattelustamme, jossa lapsi on aina jotain vähemmän kuin aikuinen. Me tiedämme paremmin, me osaamme paremmin, ja vain jos joku asia on päivänselvä, niin silloin sanotaan, että lapsikin sen ymmärtää. On oikeastaan käsittämätöntä, kuinka tyhminä me lapsia pidämmekään. Ja miksi? Siksi, etteivät he osaa meille ymmärrettävillä tavoilla ilmaista kaikkea ymmärrystään? Eli kuka tässä nyt onkaan tyhmä eikä ymmärrä?

Itse olen lapsuudentutkimuksen ja erityisesti lapsinäkökulmaisen tutkimuksen kautta oppinut paljon siitä, mitä kaikkea lapsilta voi oppia, jos vain osaa oikeasti kuunnella (kaikilla aisteilla – ja ehkä myös sydämellä). Kuitenkin yksi suurimmista silmien avaajista minulle oli taannoin muistipelin pelaaminen erään leikki-ikäisen lapsen kanssa. Hän pelasi peliä elämänsä ensimmäisiä kertoja, mutta oli jo varsin taitava löytämään pareja. Minä olin silloin kuitenkin vielä hiukan taitavampi, ja jossain kohtaa ajattelin vähän tasoittaa peliä ja jättää ottamatta parin, jonka olisin tiennyt. En mitenkään yrittänyt puheen tasolla esittää, etten tietäisi, jätin vain kääntämättä sen oikean. Ja mitä sitten tapahtui: seuraavalla vuorollaan lapsi teki täsmälleen saman. Jätti ottamatta parin, jonka olisi tiennyt. Kysykää vain, mistä minä sen tiesin – mutta se oli minulle päivänselvää. Joten kuinka olin olettanut, ettei se lapselle olisi? Ettei hän näkisi ja ymmärtäisi, mitä teen?

Juuri näin me aikuiset teemme aivan jatkuvasti: oletamme, ettei lapsi ymmärrä. En sano, että he kaiken ymmärtäisivät; eivät tietenkään. Mutta sanon vaan, että me ymmärrämme kovin huonosti sitä, miten paljon he ymmärtävät. Tuossa pelissä tulin opettaneeksi lapselle erilaisia pelitekniikoita – ja hän tuli opettaneeksi minulle jotain oikeasta elämästä.  

Tätäkin olen viime aikoina miettinyt: miksi me ylläpidämme puhetapoja, jotka korostavat meidän aikuisten ylivertaisuutta lapsiin verrattuna? Tai näemmekö edes sitä, mitä tulkitsemme kaiken aikuistärkeytemme kautta? Tämä kysymys on ollut mielessäni viime aikoina, kun esimerkiksi Twitterissä on keskusteltu leikistä (edellisen bloggaukseni innostamana) ja kuten muuallakin, aika usein leikki mainitaan aikuisen välineeksi opettaa, kasvattaa, houkutella vuorovaikutukseen tai kehittää lapsen mielikuvitusta. Itse olen tutkimukseni ja samaan aikaan oikean elämänkin myötä alkanut nähdä koko ajan kirkkaammin sen, miten juuri leikissä lapsilla on usein paljon enemmän annettavaa meille kuin meillä heille. Meillä se mielikuvitus usein on hukassa ja meitä täytyy paljon useammin houkutella aitoon vuorovaikutukseen leikin keinoin.

Ja mitä sinä näet, jos näet aikuisen ja pikkulapsen pysähtyvän ihmettelemään kuorma-autoa tai kukkaa? Näetkö aikuisen, joka esittelee maailmaa lapselle? Vai lapsen, joka esittelee maailmaa aikuiselle, joka ei ilman häntä olisi ehkä huomannut pysähtyä ollenkaan?  

Puhumalla jatkuvasti siitä, miten me annamme, me näytämme ja me opetamme, ylläpidämme lasten vähäisyyttä korostavaa lapsikäsitystä, joka vuorostaan estää meitä ja muita näkemästä lasten osaavia, vahvoja ja vaikuttavia puolia. Vastaavasti ylläpidämme samalla aikuiskäsitystä, jossa aikuinen on (vain) osaava, valmis, kokonainen – lähes erehtymätön tai ainakin itseriittoinen (tai korkeintaan joskus harvoin jotain kaltaisiltaan aikuisihmisiltä tarvitseva, mutta ei suinkaan lapsilta).

Ajattelen, ettei se ole meidän aikuisuudestamme, ammattilaisuudestamme ja arvostamme pois, jos opettelemme näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä lapset meille antavat, näyttävät ja opettavat. Pikemminkin voimme silloin sekä oppia hyväksymään paremmin oman epätäydellisyytemme. Silloin parhaimmillaan syntyy tilaa luoda yhdessä sellaista, mihin kumpikaan ei olisi yksin pystynyt.

*****

P.S. Eräs tärkeä lapsilta opittujen asioiden välittäjä on ollut Pelastakaa lapset ry:n Arjesta voimaa -projekti, jonka johtoryhmään sain kunnian kuulua ja jossa sain inspiroitua aikuisista, jotka olivat oppineet paljon lapsilta. (Lue lisää: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/ ). Projektin myötä syntyi ”Kohti lapsen näköistä osallisuutta”-teos, jossa olen kahdessa artikkelissa mukana toisena kirjoittajana. Kirja on luettavissa kaikille avoimena verkkojulkaisuna täällä: https://www.pelastakaalapset.fi/uutiset/kohti-lapsen-nakoista-osallisuutta-kirja-julkaistu/

Painettuja versioita kirjasta on vain kirjastoissa ja oppilaitoksissa sekä kirjan tekijöillä. Päätin lahjoittaa toisen tekijänkappaleeni sellaiselle blogini lukijalle, joka arvelee kirjan itselleen erityisen hyödylliseksi. Kirjoita tähän alle kommenttiin koko nimesi ja perustelut, miksi sinun olisi tärkeää saada kirja (tarvittaessa lue ohjeet kommentointiin blogiin yläreunassa näkyvältä Kommentointiohjeet-välilehdeltä). Mielellään saa samalla kommentoida myös tämän kirjoituksen sisältöä, jos se herätti ajatuksia. 

Julkaisen kirjan saajan 14.6. klo 15 mennessä täällä blogikommenteissa ja pyydän häntä samalla lähettämään sähköpostiini yhteystiedot. Merkitse siis kalenteriisi, että muistat tulla tarkistamaan täältä, onko sinut valittu kirjan saajaksi! Mikäli kirjan saaja ei ole 21.6. klo 24 mennessä ilmoittanut yhteystietojaan, valitsen tilalle uuden saajan, eli muidenkin kannattaa käydä täällä tarkistamassa tilanne. Jos itse luet mielelläsi sähköistä versiota, vinkkaa tutuillesi tästä painetun kirjan saamisen mahdollisuudesta! 

 

P.S. 2 Lue lisää lapsikäsityksen merkityksellisyydestä myös tuoreesta kirjoituksestani Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/

 

Avainsanoja: aikuiskäsitys, aikuisnäkökulma, dialogisuus, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilta oppiminen, lasten osaaminen, lasten osallisuus, lasten toimijuus  

Leikki ja aika

Miten leikki ja aika liittyvät yhteen? Suomen yhdeksännessä Lapsuudentutkimuksen seuran ja yhteistyökumppaneiden järjestämässä kansainvälisessä konferenssissa 10.–12.5.2021 teemana oli Childhood and Time. Pohdin tässä leikintutkimukseen liittyvän työryhmän antia, mutta jos haluat saada laajemman kuvan konferenssin aiheista, kannattaa lukea Lapsinäkökulma-blogista Oona Piipposen kokoamia huomioita kirjoituksesta Lapsuus ja aika: keskeisiä poimintoja Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2021.

Leikkiä on tutkittu todella paljon oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, jolloin usein tehtävänä on ollut selvittää, mitä lapset osaavat tai oppivat leikissä tai miten heitä voisi leikin kautta opettaa. Oli suuri ilo kuulla, kun Anne Greve, Knut Olav Kristensen ja Eilen Bergvik Oslon Metropolitan-yliopistosta kertoivat tutkimusprojektistaan, jossa oli aivan erilainen tutkimustehtävä: selvittää, miten aikuisen osallistuminen mielikuvitusleikkiin (dramatic play) voi innostaa lapsia leikkimään lisää. Tämä osoittaa tutkijoiden ymmärtävän leikin olemusta, joka ei ole välineellisyys, vaan arvo itsessään. Itsehän olen sitä mieltä (tutkimuksiin perustuen), että leikki, jota käytetään välineenä, ei edes ole enää leikkiä. Se on leikillisten menetelmien käyttöä, mikä on erittäin toivottavaa niin kasvatuksessa, kuntoutuksessa kuin opetuksessakin. Mutta kuitenkin eri asia kuin leikki.

Tuossa tutkimusprojektissa tutkijat halusivat tutkia leikkiä myös sisältäpäin eli osallistumalla siihen itse. Silloin se parhaimmillaan tuntui tutkijasta siltä, että sai olla jäsenenä luovassa triossa (kahden lapsen kanssa) – mutta välillä leikin ulkopuoliset asiat haittasivat tutkijankin keskittymistä niin, ettei varsinaista leikkiä edes syntynyt. Luottamuksellisen ilmapiirin luominen oli tärkeää leikin syntymiselle.

Tutkijat myös oivalsivat, ettei lapsia tarvitse välttämättä haastatella leikistä; leikki itsessään on lapsille itseilmaisun väline, jossa he kertovat itselleen merkityksellisistä asioista itselleen mielekkäällä tavalla. Projektissa käytettiin kuitenkin mosaiikkitekniikalla lukuisia erilaisia menetelmiä aineiston tuottamiseen. Tutkijat esimerkiksi haastattelivat varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja havainnoivat heidän leikkiään. Mutta he tekivät myös jotain niinkin kekseliästä, kuin pyysivät varhaiskasvatuksen opettajat havainnoimaan heidän leikkiään. Yleensähän se on aina tutkija, joka havainnoi. 

Leikin tutkiminen on kuitenkin näiden tutkijoiden mukaan vaikeaa. Tavallaan mikään ei ole niin helppoa kuin leikki ja samaan aikaan mikään ei ole niin monimutkaista kuin leikki. Kun sitä yrittää sanoittaa, sen taika katoaa. Sitä ymmärtää parhaiten sisältäpäin. Knut Olav Kristensen kuvasi sitä muuan muassa ilmaisulla “the feeling of being absorbed in symbolic meaning of play”, minkä voisi kääntää leikin symboliseen merkitykseen uppoutumiseksi tai imeytymiseksi. 

Leikki liittyy konferenssin teemaan, aikaan, monellakin tavalla. Anne Greve kuvasi leikin olemusta sanomalla, että ”leikki on tässä ja nyt” eli läsnäolo hetkessä on leikissä tärkeää. Tämän Eilen Bergvik yhdisti omassa puheenvuorossa leikin ja improvisaation yhteisiin piirteisiin, jotka hetkessä läsnäolon lisäksi ovat avoimuutta tuntemattomalle ja kykyä käyttää ”kyllä, ja…”-kommunikaatiota, jonka avulla leikkiä rakennetaan vastavuoroiseksi. Hän myös siteerasi Johnstonea vuodelta 1989 sanoen, että improvisointi on kuin takaperin kävelyä; näkee, mistä on tullut, mutta ei kiinnitä mitään huomiota tulevaisuuteen. Tämä onkin mielestäni todella tärkeä muistaa, jos haluaa oikeasti leikkiä: siinä hetkessä ei pidä miettiä tavoitteita, van heittäytyä leikin vietäväksi.

Aikuiset usein sanovat, ettei heillä ole mielikuvitusta ja he voivat pilata lasten leikin. Anne Greve sanoi tästä samaa, kuin itse olen havainnut: jos antaa aikaa, lapset kyllä opettavat käyttämään mielikuvitusta. Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen. Eilen Bergvik myös siteerasi Faith Gussia, joka on sanonut jotain tähän tapaan (paitsi monimutkaisemmin…):”Sen sijaan että miettisimme, miten voimme käyttää leikkiä joidenkin oppimistavoitteiden saavuttamiseen, voisimme miettiä aivan päinvastoin: miten leikki voisi käyttää meitä! Silloin voisi syntyä käytäntöjä, joissa yhdessä lasten kanssa kuljettaisiin kohti uutta.”

 Tämä liittyi myös toiseen konferenssissa käsiteltyyn aiheeseen, josta puhui Alison Clark: Slow pedagogy eli hidas pedagogiikka mahdollistaa lasten kuuntelemisen. Silloin oppiminen ei ole jotain, mitä aikuiset tuottavat lapsille, vaan jotain, mitä tuotetaan yhdessä lasten kanssa. Hän on kirjoittanut tästä teemastaan vapaasti ladattavissa olevaan Transforming early childhood in England -kirjaan (Clark 2020), jonka lähdetiedot löytyvät blogin kirjallisuutta -välilehdeltä.

Leikintutkijat toivat esiin myös sen, että varhaiskasvatuksessa opettajilla on harvoin aikaa varsinaiseen leikkimiseen lasten kanssa. Mitä mieltä (yllä olevan valossa) olette: pitäisikö olla? Entä pitäisikö muilla lasten kanssa työskentelevillä aikuisilla olla aikaa leikkimiseen; hoitotyössä, lastensuojelussa, koulussa – vai onko se vain ajan tuhlausta? 

Eileen Bergvikin lähdeluettelo

P.S. Jos haluat jatkossa pysyä lapsuudentutkimuksen kärryillä, kannattaa seurata Twitterissä sekä Lapsuudentutkimuksen seuraa (@childhoodfi) että konferenssitiliä (@Childhood2023) ja tietysti Lapsinäkökulma-blogia.

 ****** 

Asiasanoja: lapsuudentutkimus, lapsuudentutkimuksen konferenssi, lapsuus, leikintutkija, leikintutkimus, leikki