perjantai 31. elokuuta 2012

Ympäristön vaikutuksen huomioiminen



On vielä kolmaskin asenne, joka vaikuttaa siihen, miten ammattihenkilö lapsen toimijuutta tukee: se, miten hän suhtautuu ympäristön ja oman toimintansa vaikutukseen (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012).  Tämä suhtautuminen tulee esiin niin lapsen arvioinnissa kuin lapsen ja hänen lähiyhteisöjensä ohjauksessakin.

Mieti vaikka tilannetta, jossa kysyt lapselta, haluaako hän juoda maitoa vai piimää. Lapsi ei vastaa, joten tarjoat hänelle kuvakortteja tai esineitä, joista hän voi osoittaa haluamansa vaihtoehdon. Hän ei kuitenkaan osoita. Tulkitsetko silloin, ettei lapsi osaa tehdä valintoja? Vai hoksaatko, että kyse voi olla oman ajattelusi puutteellisuudesta; et huomannut, että lapsi haluaa ehkä juoda jotain ihan muuta tai ei halua juoda ollenkaan. Tällaisista väärin ymmärretyistä tilanteista kertoo muun muassa Sirkka Komulainen (2005) tutkimuksessaan.

Kommunikoinnin lisäksi ammattihenkilöiden sokeutta omalle ja ympäristön vaikutukselle lapsen toimintaan ilmenee usein lapsen häiritsevän käyttäytymisen suhteen. Ja muuten aikuistenkin vammaisten, valitettavasti. Hyvin usein sen ilman muuta oletetaan johtuvan henkilön vammasta, eikä edes pohdita, mikä ympäristössä olisi sen voinut aiheuttaa. Tästä hyvä esimerkki on Davisin ja Watsonin tutkimuksessa (2000) pojasta, joka oli häiriökäyttäytymisen takia aiottu siirtää erityiskouluun. Sitten asiaa kuitenkin alettiin selvittää havainnoimalla tilanteita, ja huomattiin, että kyse olikin toisten lasten aloittamasta kiusaamisesta.

Kaiken kaikkiaan lasten toimijuuden toteutumista edistäisi heidän kompetenssinsa näkeminen muuttuvana ja tilannesidonnaisena (Davis & Watson 2000). Tällöin ammattihenkilöt huomioivat tilanteen ja kontekstin vaikutuksen lasta arvioitaessa eivätkä pidä kaikkia ongelmien synnynnäisenä (vrt. Komulainen 2005) ja lapsen vammasta johtuvana.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Lapsen arvostaminen


Hauska nähdä tilastoista, että blogia käy päivittäin kourallinen ihmisiä katsomassa lomakaudellakin. Ja hauska nähdä, että ulkomailtakin tätä seurataan! Olisi kiva kuulla kommenteissa, ketkä seuraavat.

Kirjoitin viimeksi erilaisuuteen suhtautumisesta. Toinen ammattihenkilöiden asenne, joka vaikuttaa lapsen toimijuuden tukemiseen on lapsen toiminnan, kykyjen, tunteiden ja näkemysten arvostaminen tai niiden väheksyminen (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012).  

Lapsen arvostaminen ilmenee lapsen pitämisenä oman elämänsä subjektina, hänen näkemisensä yksilönä sekä keskittymisenä hänen vahvuuksiinsa. Kirjoitan näistä ehkä myöhemmin lisää, jos teitä kiinnostaa. 

Nyt olen näihin liittyen kuitenkin miettinyt, että mitä jos kuntoutusjärjestelmässä tosiaan jonkun tehtävänä olisi yrittää ottaa selvää, millainen juuri tämä lapsi on ja millaiseksi aikuiseksi hän voisi haluta kasvaa. Onko hänelle tärkeää yrittää olla mahdollisimman samanlainen kuin muut, vai tulisiko hänestä vaikka taiteilija, jolle tärkeintä olisi saada toteuttaa itseään? Missä asioissa tätä lasta pitäisi patistaa, jotta hän saavuttaisi itselleen tärkeät tavoitteet ja missä asioissa jättää rauhaan? Millainen kuntoutus olisi juuri tälle lapselle parhaaksi?

Minusta tällainen tehtävä sopisi hoitotyölle hirmuisen hyvin. Potilaan kuunteleminen, potilaan yksilöllisyyden huomioiminen, ihmisen moniulotteisen kokonaisuuden ymmärtäminen, hoidon perustuminen vuorovaikutukseen ja voimaantumisen mahdollistaminen ovat olleet monien hoitotyön teoreetikkojen keskeisiä ajatuksia hoitotieteen varhaisista ajoista lähtien. 

Perinteisesti hoitajat ovat myös mieltäneet itsensä potilaan asianajajiksi. Asianajajuus ehkä toteutuukin hoitotyön arjen pienissä ratkaisuissa, kun hoitaja vaikka puolustaa lapsen oikeutta päiväuniin ja järjestää muut aikataulut niiden mukaan. Mutta kuinka moni hoitaja osaa ja uskaltaa kuunnella juuri tämän lapsen parasta isoissa ratkaisuissa?