Mitä kuuluu tutkijan työhön?

Väitöskirjatutkijana joudun raportoimaan tutkimusprosessini ajankäyttöä niin apurahojen myöntäjille kuin yliopistollekin. Jotkut tahot ovat kiinnostuneita vain tutkimustyön numeroissa mitattavasta etenemisestä (eli tieteellisistä julkaisuista), mutta itse ajattelen tutkijan työhön kuuluvan paljon muutakin.

Jos rahoitusjärjestelmiä ja yliopistojen ranking-listoja katsotaan, kuuluu tutkijan työhön vain ja ainoastaan mahdollisimman nopeaa tutkimustyön tekemistä ja mahdollisimman paljon julkaisemista tieteellisissä (englanninkielisissä) lehdissä.  Mutta yliopistolaki kyllä määrittelee yliopistojen kolmeksi tehtäväksi tutkimisen, opettamisen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Myös esimerkiksi Tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa 2015–2020 tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttamista halutaan vahvistaa. Kannattaa lukea myös professori Erkki Karvosen kirjoitus aiheesta Valtioneuvoston sivuilta.

Ja jos maalaisjärjellä ajatellaan, niin mitä järkeä on tehdä tutkimusta, jonka tuloksista kukaan ei kuule tiedepiirien ulkopuolella? Tai hyvä jos sisäpuolellakaan – monet tutkimuksista jäävät todella harvojen lukemaksi.

Itselleni tämän blogin pitäminen sekä kahdessa tutkijoiden yhteisblogissa (Terveyttä tieteestä ja Lapsinäkökulma) kirjoittaminen yhdistettynä twiittaamiseen on ollut tärkeä osa tutkijana kehittymistä. Vaikka kaikki tekstit eivät tässä blogissa suoraan tutkimukseeni liitykään, hyödynnän niissä kuitenkin lapsiin, vammaisuuteen ja hoitotyöhön liittyvää asiantuntemustani. Lisäksi olen kirjoittanut paljon erilaisia yleistajuisia netti- ja lehtiartikkeleita. Päätoimittajana Lastenneurologian hoitajat ry:n Lasten asialla -lehdessä pääsen vaikuttamaan myös muiden tutkijoiden tärkeiden tutkimusten esiin tuomiseen.

Voisihan sitä ajatella, että tekee nyt vain äkkiä sen väitöskirjan, ja rupeaa sitten vuorovaikuttamaan. Mutta ensinnäkin: miksi pantata itsellään tietoa, josta voi olla monelle hyötyä jo nyt? Tämä sai minut aikoinani aloittamaan bloggauksen, kun tuntui niin epäreilulta pitää vain omana tietonani sitä kaikkea, mitä opin.

Toiseksi: mikään ei muutu hetkessä. Tieto muuttaa maailmaa vähän kerrallaan. Tieto leviää verkostoissa, ja niiden rakentaminen on hidasta. Ne on rakennettava jo ennen kuin niitä tarvitsee, vaikka se siinä kohtaa voisi näyttää ajan tuhlaamiselta. Sitä paitsi: kuka minua kuuntelee, jos ilmestyn väitöskirjoineni tyhjästä, ilman että kukaan on koskaan kuullutkaan tällaisesta tyypistä? Kyllä se vaan taitaa olla niin, että sellaista helpommin kuunnellaan, johon entuudestaan luotetaan. Ja luottamus syntyy pikkuhiljaa sekin.

Kolmanneksi: yhteiskunnallinen vuorovaikutus vaikuttaa myös tutkijaan, jonka tutkimus ei silloin (toivottavasti) jää vain tutkijankammiossa pyöritetyksi ajatusrakennelmaksi, vaan on paremmin yhteydessä elävään elämään. Itse arvostan suuresti esimerkiksi sitä, että Lastenneurologian hoitajat ry:n kautta saan kuulla käytännön työtä tekeviltä hoitajilta, mitä käytännön kentille ympäri Suomea nykyään kuuluu. Todella tärkeitä ovat myös somen kautta avautuneet verkostot ja siellä käytävät keskustelut, jotka avaavat minulle lasten kanssa eri aloilla työskentelevien näkökulmia.

Onhan se tietenkin niin, että viestintä vie aikaa ja nopeammin saisi tutkimuksensa valmiiksi, kun keskittyisi vain sen tekemiseen. Ratkaisu voi sopia joillekuille, mutta ei minulle, joka haluan tutkimuksellani muuttaa maailmaa.

Haluan muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi vammaisille lapsille ja aikuisille heidän ympärillään. Koska se on hidasta, ei kannata odottaa siihen asti, että koko tutkimusprojekti olisi valmis.  Matkan varrella olen sekä lukemistani että tekemistäni tutkimuksista tehnyt löytöjä, joiden jakamisesta voi moni hyötyä.  Siksi ainakin tämän tutkijan työhön kuuluu vahvasti myös yhteiskunnallinen vuorovaikutus.