Kysymisen jalo taito

Meillä hoitajilla tuntuu jostain syystä olevan sellainen käsitys, että meidän pitäisi tietää kaikki. Tämän vuoksi emme voi keneltäkään (kollegalta, muilta ammattiryhmiltä tai potilaalta) mitään kysyä, ettei tyhmyytemme paljastuisi – se, ettemme tiedäkään kaikesta kaikkea.

Tässä kohtaa meidän pitäisi ottaa oppia lääkäreiltä. He tietävät, ettei kukaan voi tietää kaikkea, joten he konsultoivat toisiaan. Tosin potilailta hekään eivät usein osaa kysyä muuta kuin oman näkökulmansa aukkoja täydentäviä kysymyksiä – eivät sellaisia, jotka voisivat avata kokonaan uuden näkökulman.

Nyt kuitenkin on niin, että jollei kysy, niin silloin vasta jää tyhmäksi. Varsinkin potilailta pitäisi osata kysyä sellaisia kysymyksiä, joissa aidosti halutaan kuulla potilaan näkökulma asiaan. Mutta kyllä kollegoiltakin kannattaisi osata kysyä, etteivät hyvät käytännöt jäisi muutamien harvojen osaajien käyttöön.

Mietin, että miten ihmeessä kysymisen jaloa taitoa voisi opettaa hoitotyön koulutuksessa opettaa. Vapaasti assosioiden syntyi idea, jonka julkaisen tässä vapaasti käytettäväksi. Itse en ole sitä päässyt vielä kokeilemaan, sillä sen toteuttaminen vaatisi muutamaa luentoa pitkäkestoisemman opintojakson.

Näin se menee: Joka luennon alussa pidetään ”kysymysleikki”, jossa opettaja kertoo noin viiden minuutin pituisen tarinan ja opiskelijat yrittävät kysyä niin monta kysymystä sen aikana, kuin vain keksivät. Jokaisesta kysymyksestä saa pisteen. Eniten pisteitä opintojakson aikana kerännyt palkintaan. Kysymysten sisällöllä ei ole väliä - vain sillä on merkitystä, että kysymykset jotenkin liittyvät tarinaan. Opettaja ei vastaa kysymyksiin tarinan aikana, mutta jos joku kysymys jää oikeasti askarruttamaan opiskelijoita, niihin voidaan tarinan lopuksi palata. Tarkoituksena on siis oppia keksimään kysymyksiä ja ylittämään kysymisen kynnys.

Olisi mielenkiintoista nähdä, auttaisiko tällainen tunnin alun kielenkantojen irrotus opiskelijoita rohkaistumaan kysymysten tekemiseen myös opetettavissa asioissa. Ja että siirtyisikö kysymysten tekemisen taito myös opetuskontekstin ulkopuolelle.

No, tuon leikin hyödyllisyydestä en tiedä, mutta eräästä toisesta välineestä olen aikamoisen vakuuttunut. Sen välineen luonteeseen kysyminen ja kaikkinainen vastavuoroisuus kuuluvat ihan luonnostaan. Arvaako joku, mikä väline? No sosiaalinen media tietysti :) Sitä toivoisin hoitoalan opiskelijoiden, työntekijöiden, esimiesten, opettajien ja tutkijoiden oppivan käyttämään nimenomaan ammatillisessa mielessä. Tästä aiheesta avauduin Hufvudstadsbladetin haastattelussakin viime viikolla: http://hbl.fi/nyheter/2013-03-14/408971/sjukskotare-far-garna-twittra

Onneksi sosiaalisen median käytöstä ammatilliseen tietojen jakamiseen ja konsultointiin alkaa ollakin pieniä vihjeitä ilmassa. Minua ilahduttaa suuresti, että Lanen keskustelupalstalla on jäsenten kysymyksistä alkanut viritä antoisia keskusteluja lastenneurologian hoitotyön käytännöistä. Myös Hoitajat.net-keskustelufoorumissa kysellään aika reippaasti. Twitterissäkin on kyselty hoitotyöaiheisten keskustelujen perään, mutta sinne tarvittaisiin lisää aiheesta kiinnostuneita keskustelemaan.

Onko teillä ideoita siihen, miten kysymistä voisi opetella? Tai että miksi se ylipäätään on niin vaikeaa?

Kohtaa lapsi, jolla on ADHD

Lapsen ADHD vaikeuttaa hänen keskittymistään ja tekee olon levottomaksi. Monilla lapsista on kuitenkin vahvuutenaan luovuus, rohkeus ja kyky innostua. 

 

Kolme vinkkiä kohtaamiseen: 

1. Muista, että lapsi on aina ensisijaisesti lapsi. Useimmat muidenkin lasten kanssa toimivat keinot (kuten huumori) toimivat myös ADHD-lasten kanssa. Lapsi on myös aina yksilö, ei jonkin ryhmän edustaja. Paras keino on kuunnella, millainen juuri tämä lapsi on.
2. Keskity myönteisyyteen lapsessa ja omassa ohjauksessasi. Näe lapsen vahvuudet ja opeta häntä käyttämään niitä hyödykseen. Ohjaa enemmän kehotuksilla kuin kielloilla. Sen sijaan että sanoisit: ”Älä tee noin”, sano: ”Tee näin.”  
3. Ennakoi tilanteet ja valmistele lapsi niihin. Käytä kuvia muistin apuvälineinä ja pilko pitkät ohjeet palasiksi. Järjestä ympäristö mahdollisimman rauhalliseksi karsimalla eri aisteja häiritsevät virikkeet.

Nämä kirjoittamani vinkit julkaistiin Sairaanhoitaja-lehdessä 2/2013. Mitä mieltä olet niistä? Toimivatko käytännössä? Keksitkö vielä tärkeämpiä vinkkejä?