Osastolle oli tulossa murrosikäinen poika, jonka kerrottiin olevan todella hankala, riitaisa ja mahdoton käsitellä. Minusta tulisi hänen oma hoitajansa. Mietin, miten oikein selviäisin.
Onneksi tajusin, että se oli väärä kysymys. Aloin sen
sijaan miettiä, miten parhaiten tekisin pojan olon hyväksi, osoittaisin
hyväksyntää, suhtautuisin arvokkaana ihmisenä. Aika paljon piti omaa päätä
säätää, että sain pois vallan siltä "mitä siitäkin
tulee"-ajatukselta.
En enää muista, miten pojan sitten kohtasin, mutta
toivoakseni ihan samalla tavalla kuin nekin potilaat, joista en tällaista
negatiivista etukäteismielikuvaa ollut saanut. Sen muistan, miten osastoviikko
sujui: meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Poika oli ihan tavallinen murrosikäinen nuori.
Tarvittiin vain rajat ja rakkautta.
Hoitotyössä pitäisikin ehdottomasti päästä irti
kaikenlaisesta kielteisestä leimaamisesta, josta ei ole mitään hyötyä
kenellekään ja joka vielä usein perustuu väärinymmärryksiin tai -tulkintoihin. Hyvä
esimerkki tästä kerrotaan Sairaan(hyvä)hoitaja-blogissa Ennakkoluulot
potilaista -kirjoituksessa. Tutkimuksissakin on tullut esiin, miten
hankalista potilaista (tai perheistä) puhuminen liittyy enemmän ammattilaisiin
itseensä kuin potilaisiin, ja että siitä voi oppia pois – ja miten hyviä
vaikutuksia poisoppimisella on (Veijola 2004).
Sitä paitsi: haluaisitko itse tulla kohdelluksi hankalana
potilaana?
 |
| Näetkö happamina vai kauniina? |
