Miten kuuntelen puhumatonta lasta

Kommunikaatiossa keskeistä on löytää yhteinen kieli. Aika usein me aikuiset keskitymme opettamaan lapselle meidän kieltämme, eli sovittuihin symboleihin ja tietynlaiseen, aika rajoittuneeseen logiikkaan perustuva puhekieltä (tai muuta symboleihin perustuvaa kieltä, kuten kuvakommunikaatiota). Entäs jos kuitenkin me – oletetusti lasta suuremmalla kielten oppimiskokemuksella varustetut – aikuiset opettelisimme ensin lapsen kielen, joka on toiminnan kieli?

Niinhän me lasten kanssa yleensäkin teemme: yritämme ymmärtää vastasyntyneen toiminnallista kommunikaatiota, ääniä ja liikehdintää. Me tuuditamme levotonta, hymyilemme seuranhaluiselle ja kutitamme leikinhaluista lasta. Samalla toki, vähän kerrallaan, me sanoitamme lapselle maailmaa meidän kielellämme.

Autistisen lapsen kommunikointi voi olla hyvin erilaista verrattuna siihen, mihin olemme tottuneet, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Ehkä vaadimme liikaa joskus niin lapselta kuin itseltämmekin sitä, että kaiken pitäisi olla sanoitettavissa. Voisiko tärkeintä olla kuitenkin yhteyden löytyminen tavalla tai toisella?

Kun lasten kuulluksi tulemista myös sanattoman kommunikaation osalta on tutkittu vammaisten lasten näkökulmasta, on todettu, että keskeiset kuulluksi tulemisen mahdollistajat ja estäjät liittyvät aikuisten asenteisiin, aikuisten kommunikaatiotaitoihin sekä instituutioiden rakenteellisiin seikkoihin (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). Aikuinen voi edistää lapsen kuulluksi tulemista asennoitumalla lapseen arvostavasti, kehittämällä omaa kommunikaatiotaan dialogisemmaksi ja muuttamalla instituutioiden toimintatapoja lasta kuuntelevammiksi.

Aikuisilla on siis paljon valtaa ja vastuuta. Kommunikaatiossa päähenkilö on kuitenkin hän, jota halutaan kuunnella, eli tässä tapauksessa puhumaton lapsi. Päähenkilö tarjoaa meille ne keinot, jolla juuri häntä voi kuunnella – jos vain maltamme pysähtyä hetkeksi ja ottaa käyttöön paitsi korvat, myös silmät, kaikki aistit ja koko kehon. Toiminnan avulla voi yhteys löytyä niihinkin, joita sanat eivät tavoita.

Omassa tutkimuksessani (Olli ym. 2021) tein mielenkiintoisen havainnon sairaanhoitajan ja puhumattoman lapsen leikkitilanteesta. Hoitajan ja lapsen yhteisleikistä ei aluksi meinannut tulla mitään, kun kumpikin vaikutti puhuvan eri kieltä. Yhteys löytyi vasta sitten, kun hoitaja malttoi pysähtyä ja olla tekemättä mitään muuta kuin vain katsella ja kuunnella lasta. Sen jälkeen yhteinen kieli löytyi leikkiin heittäytymisestä ja kommunikoinnista leikin keinoin.

Joskus voi olla tärkeä yhtyä lapsen toimintaan, vaikkei itse ymmärtäisi sen merkitystä. Näin teki tutkimusprosessissaan Susan L. Spitzer (2003), joka näki autistisen lapsen paukuttavan nukkea lattiaan. Tutkija meni lapsen viereen lattialle ja alkoi hänkin paukuttaa toista nukkea. Lapsi kuitenkin otti nuken pois häneltä. Vähitellen tutkijalle selvisi, että kyse oli tietynlaisen äänen aikaansaamisesta, eikä sitä saanut muuten kuin tarpeeksi rennolla ranneliikkeellä – mutta kun aikuinen sen vihdoin oppi, sitten olikin mahdollista tehdä yhdessä musiikkia!

Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja jokaisella on jotain sanottavaa, olipa hänellä siihen sanoja tai ei. Meidän velvollisuutemme aikuisina on tarjota lapselle mahdollisuus ilmaista näkemyksensä hänelle ominaiseen tapaan ja vastata siihen hänelle ymmärrettävällä tavalla (Olli 2012). Se ei kuitenkaan ole pelkästään velvollisuus, vaan myös ilo, sillä yhteyden löytyminen ihmisten välillä on ehkä parasta maailmassa – ja ihmeellisen hienoa on myös löytää (uudelleen) oma kykynsä läsnäoloon, leikkiin ja sanattomaan ymmärtämiseen.


****** 

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Autismi-lehdessä 1/2017. 

Lähdeluettelo löytyy Kirjallisuutta-välilehdeltä. 

Avainsanoja: autismi, autisminkirjo, autismikirjo, autistinen lapsi, puhumattomuus, lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, dialogisuus, ei-kielellinen viestintä, sanaton kommunikaatio, nonverbaali kommunikaatio, leikki, toiminnallisuus, kuuntelu, toiminnallinen kuuntelu, lapsen oikeus tulla kuulluksi