Kirjoitetuksi tulemisesta

Minulla on ollut onni tulla hyvien toimittajien haastattelemaksi jo useamman kerran. On mielettömän hieno fiilis, kun saan käsiini toimittajan omilla sanoillaan tuottaman tekstin siitä, mitä olen haastattelussa puhunut – ja huomaan tulleeni kuulluksi. Usein mukaan on pujahtanut joitain pieniä epätarkkuuksia ja joskus suoranaisia väärinymmärryksiäkin, mutta se ei haittaa silloin, kun kokonaisuus on oikein ymmärretty – ja kun pääsee korjaamaan yksityiskohtien ymmärryksen ennen kuin juttu leviää laajemmalle.

Ajattelen, että hoitajina ja muita ihmisiä kohtaavina ammattilaisina meidän kannattaisi ottaa oppia hyvistä toimittajista. Sen sijaan, että tuottaisimme tekstiä järjestelmämme tarkoitukseen, kirjoittaisimme niin, että kirjoituksen päähenkilö voisi tekstiin yhtyä. Eikä vain yhtyä, vaan suorastaan voimaantua kuulluksi tulemisestaan silloin, kun tekstissä yhdistyy kirjoittajan persoonan ja osaamisen kautta muotoutuneet ajatukset, jotka kirjoituksen päähenkilö tunnistaa omikseen.

Mietin, kuinka usein meidän ihmisammattilaisten kirjaukset eivät olekaan hyvin onnistuneita haastatteluja vaan pikemminkin raportteja. Sellaisia, joita toimittajat tekevät kuultuaan tai nähtyään jotain, josta kirjoittavat oman näkemyksensä. Raporteillekin on varmasti paikkansa ja ehkäpä nekin voivat toisinaan olla voimauttavia myös päähenkilölle. Ongelmallisia niistä saattaa tulla silloin, jos raportin lukija luulee tekstiä haastatteluun perustuvaksi ja päähenkilön tarkastamaksi. Epätarkkuudet ja virheelliset käsitykset saattavat silloin jäädä elämään omaa elämäänsä ja vaikuttamaan päähenkilön elämään. Mediassahan raportit usein kirjoitetaan niin, että tarkkaamattomamman lukijan silmissä ne näyttävät haastatteluilta; näyttäähän niissä olevan suoria lainauksia päähenkilön puheista, vaikka ne ovat kirjoittajan muotoilemia ja tarkoittavatkin mahdollisesti hieman eri asiaa kuin puhuja on sanonut. 

Kaikkien asiakkaistaan tekstejä kirjoittavien olisikin hyvä miettiä, onko kirjoittamassa haastattelua vai raporttia ja tuleeko valinta tekstissä lukijalle selväksi. Ymmärtääkö lukija, että tämä on minun näkemykseni siitä, mitä kuulin tai näin, mutta se ei välttämättä ole kirjoituksen päähenkilön näkemys? Ja vaikka lukija ymmärtäisi, jääkö hänelle silti mielikuva, että tämä on ”koko totuus” asiasta?

Ehkä vielä useammin meidän pitäisikin miettiä, milloin haastattelu toisi esiin tärkeämpiä asioita kuin raportti – tai voisiko myös raportin tarkastuttaa päähenkilöllä, joka voisi tarvittaessa muokata epätarkkuuksia tai selittää väärin ymmärrettyjä kohtia. Sillä kirjoittajalla, olipa hän toimittaja, tutkija tai hoitoalalla (tai muulla ihmisalalla) kirjauksia tekevä ammattilainen, on suuri vastuu siitä, mitä hänen muotoilemistaan sanoista seuraa. Mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi kokemus ”kirjoitetuksi tuleminen” voi olla. Kuten Ruthellen Josselsson (2004) on sanonut: ”Kun kirjoitamme pyytämättä toisen ihmisen elämästä, viemme häneltä osan hänen vapauttaan, olipa kokemus hänelle kuinka avartava tahansa.” Sanoilla on valtaa, käytetään sitä vastuullisesti!

 ...että onko nähnyt metsän puilta...?

****

Näihin medioihin minua on haastateltu tai luennostani raportoitu:

-        Tolonen, Päivi. 2021. Leikistä on moneksi. Suomen Lastenhoitoalan Liiton jäsenlehti Slalli 1/2021, 36–37 https://slalli.smartpage.fi/1-2021/#page=36 (raportti luennostani Hyvinvointia leikistä -seminaarissa, joka on katsottavissa täältä: https://leikkipaiva.fi/hyvinvointia-leikista-seminaari/)

-        Hokkanen, Ruut. 2020. Tutkimukseen 32 eri apurahaa ja joukkorahoituskampanja. Turun Sanomat, Extra, 3. https://www.ts.fi/teemat/4971725/Vaitoskirjaa+tekeva+Johanna+Olli+kyllastyi+apuraharumbaan+ja+ponkaisi+pystyyn+joukkorahoituskampanjan

-        Tammikari, Sari. 2020. Leikki on lapsen kieltä. YouTube-kanava Muksuperheen uni 23.5.2020: https://www.youtube.com/watch?v=s_83cY0T6wI  

-        Pörsti, Laura.2020. Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020, 34-35, MLL. Myös verkossa: https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

-        Haaga-Shrestha, Johanna. 2019. Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Suomen Aivosäätiö: https://aivosaatio.fi/jokaisella-lapsella-on-oikeus-tulla-kuulluksi/

-        Kuusela, Anna. 2018. Puhumattomien puolustaja. Turun Sanomat 2.9.2018, 13. Myös verkossa: https://www.e-pages.dk/turunsanomat/2590/article/772013/13/1/render/?token=d4d506b94ac950dfd0410bb5ab5eba8f

-        Komi, Tiina. 2018. Kuuntele heittäytymällä leikkiin. Lastentarha 2/2018, 13–14.

 ******

Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakasnäkökulma, haastattelu, hoitotyön kirjaaminen, kirjaukset, kuulluksi tuleminen, potilaslähtöisyys, potilasnäkökulma, raportti, toimittajat, toimitustyö, voimaantuminen, ymmärretyksi tuleminen

Ihmisarvoista elämää ja kirjoittamista

Lapsen oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka

takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta

ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan.

(LOS §23)

Kaiken hoidon, kasvatuksen, kuntoutuksen ja opetuksen pitäisi toteutua niin, että nämä lasten oikeudet mahdollistuvat. On paljon asioita, joita voisi ja pitäisi tehdä sen eteen, että niin kävisi. Nyt aion kirjoittaa kuitenkin vain yhdestä asiasta, joka voi näyttää pieneltä, mutta jolla kuitenkin on suuri merkitys.

Useimmat vammaiset lapset tulevat terveydenhuollon pitkäaikaisiksi asiakkaiksi elämänsä ensimmäisinä vuosina, osa suoraan synnytyslaitokselta. Myöhemmin muutkin instituutiot kuten KELA, päivähoito ja koulu osallistuvat lasten elämään erilaisella aktiivisuudella kuin tavislasten elämään.

Alusta alkaen lapsista aletaan kirjoittaa eri tarkoituksiin asiakirjoja, joita kertyy lapsen elämän aikana valtava määrä. Esimerkiksi eräästä lapsesta niitä oli 14 vuoden aikana kirjoitettu 218 kappaletta (Vehkakoski 2000).

Oletko koskaan ajatellut, miten monella tavalla lapsista voidaan kirjoittaa näitä lausuntoja - ja että mitä merkitystä eri tavoilla voi olla? Minä havahduin tähän aiheeseen ensimmäistä kertaa lukiessani aikoinani Tanja Vehkakosken tutkimusta Vammainen lapsi ammatti-ihmisten asiakirjoissa (2000).

Tuossa tutkimuksessa tuli kirkkaasti esiin se, miten monella tavalla ihan samasta lapsesta voidaan kirjoittaa. Hänet voidaan nähdä joko ongelmana, toimenpiteiden kohteena tai ajattelevana, tuntevana ja tahtovana persoonana, joka ansaitsee yksilöllisen kohtelun.

Viimeisin havahtumiseni aiheeseen tapahtui viime viikolla, kun Vaikuttava Vertaistoiminta -projektin seminaarin ruokajonossa puhuimme muutaman osallistujan kesken siitä, miten tärkeää olisi vammaisten lasten kanssa käyttää voimavarakeskeistä suhtautumistapaa, joka perustuisi enemmän sosiaaliseen kuin medikaaliseenmalliin. 

Joku totesi siihen, että vaikeaahan se on, kun Kelalle joutuu kuitenkin kirjoittamaan lausuntoja, joissa lapsesta on luotava mahdollisimman kaamea kuva, jotta apua saataisiin. Siihen me keksimme vision: joskus tulevaisuudessa Kelakin on kehittynyt niin paljon, että sinne voidaan alkaa kirjoittaa lausuntoihin lasten ongelmien sijaan heidän mahdollisuuksistaan. Siis että mihin kaikkeen tämä lapsi voikaan pystyä, jos häntä autetaan!

Tämän ajatuksen Twitteriin heittäessäni moni merkitsi heti sen suosikikseen ja eräs vastasi siihen näin:

Loistava idea! Mikään ei järkytä mielenterveyttä niin paljon kuin vammaistukihakemuksen tekeminen omasta lapsesta.

Onhan se aikamoinen vaatimus vanhemmalle, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki ikävimmät asiat omasta lapsestaan ja vielä mahdollisimman raskain sanoin kuvaillen. Ja sitten antaa se ihan vieraiden luettavaksi. Ja vielä sellaisten vieraiden, joista joutuu epäilemään, mahtavatko ne edes haluta hyvää sille lapselle.

Ja ammattilaiset sitten tekevät tällaista ihan työkseen. Kirjoittavat lapsesta tekstejä mahdollisimman ikävässä valossa.

Merkitykselliseksi kirjoitustavan tekee se, että se, mitä ja miten kirjoitetaan (ja puhutaan) ei vain kerro todellisuudesta, vaan myös luo todellisuutta. Kuten Vehkakoski (2006, s.63) sanoo: instituutiot ja niissä työskentelevät ammatti-ihmiset määrittävät merkittävästi lasten nykyistä ja tulevaa identiteettiä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kirjoittaa voi sisäistyä lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan itsestään.

Samansuuntaiseen ajatukseen on päätynyt tämä runo:

Mitä ajattelet minusta
sitä luulet minusta.
Sinä olet sellainen minulle
miten minut näet.
Usko kuitenkin
että mitä teet minulle
miten kuuntelet minua
sellainen minusta tulee. (Palsio 1994)

Joten nyt, tulevan lasten oikeuksien päivän kunniaksi, eiköhän aleta kiinnittää huomiota siihen, että kirjoituksemme ja puheemme takaavat lapsen ihmisarvon, edistävät hänen itseluottamustaan ja helpottavat hänen aktiivista osallistumistaan yhteisönsä toimintaan.

Ja lisäksi: nostetaan kaikki 20.11. lippu salkoon niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kun oikein sisäministeriökin ensimmäistä kertaa suosittelee lasten päiväksi liputusta. Idea liputuksesta tuli muuten lapsilta. Nyt olisi hyvä tilaisuus näyttää, että me kuuntelemme ja arvostamme!

Lisätietoja liputuksesta ja vinkkejä muidenkin kannustamiseen mukaan. 

Tietoa lasten oikeuksien päivästä.