Hiljaa hyvä tulee

Kerron nyt teille jotain, mitä kukaan ei kertonut minulle silloin, kun aloitin väitöstutkimusta. Vaikka yleisesti puhutaan vain yhdestä tavasta tehdä tutkimusta, oikeasti on kaksi tapaa: nopea ja hidas.

Tai no, on kai jotain tapoja siitä väliltäkin ja eri yhdistelminä, mutta asioiden selkiyttämiseksi esitän nyt teille tällaisen dikotomisen jaottelun.

Jotkut muutkin ovat huomanneet, että nopea tapa ei ole ainoa. Eräs ystäväni kuvasi omaa väitöskirjaprosessiaan näin: ”Minä vain hyppäsin vauhdissa olevan junan kyytiin, tein töitä jonkin aikaa, ja hyppäsin sitten pois.” Minun tavastani tehdä väitöskirjaa hän sanoi: ”Sä sen sijaan raivaat polkuasi umpimetsään.”

 Uudet polut eivät löydy vanhoja seuraamalla

Nopeaan tapaan kuuluu usein tutkimusryhmä, joka on suunnitellut tutkimusprojektin, josta väitöskirjantekijä tekee jonkun osion. Usein on siis jo valmiina aihe, näkökulma, menetelmät, ehkä jopa aineisto. Ja taustakirjallisuuttakin löytyy helposti ainakin tutkimusryhmäläisten omista aiemmista julkaisuista. Parhaimmillaan tutkimusryhmässä on paljon osaamista aiheesta ja sitä jaetaan aktiivisesti ryhmän kesken. Tämä on tehokas tapa tuottaa paljon tietoa lyhyessä ajassa.

Hitaassa tavassa nämä kaikki on luotava alusta lähtien.  Hidasta tapaa käytetään silloin, kun halutaan tutkia aihetta, jota kukaan muu ei ole tutkinut. Silloin tutkijan pitää itse suunnitella kaikki alusta lähtien ja tulla itse aiheen parhaaksi asiantuntijaksi.

Pitää selvittää, mistä näkökulmasta ja millaisilla menetelmillä tällaista aihetta kannattaisi lähestyä. Pitää miettiä tutkimuseettiset kysymykset, hankkia tutkimusluvat, kerätä aineisto itse. Pitää luoda verkostot, joiden kautta saa tietoa ja tukea eri suunnilta. Pitää keksiä, mitkä konferenssit ovat juuri tälle tutkimukselle sopivia kanavia.  Ja niin edelleen.

Jos tutkimusaihe osuu tieteidenväliseen kohtaan tai sen tutkimiseen tarvitaan monen tieteenalan taustatietoa ja menetelmiä, tutkijan pitää käyttää monin verroin aikaa oman osaamisensa lisäämiseen. Tämä tekee tutkimisesta erittäin antoisaa ja mahdollistaa tieteenalan kehittymistä.

Jos tutkimuksessa yritetään löytää uusia ajattelutapoja, tutkija tarvitsee aikaa päästäkseen eroon niistä ajatusmalleista, jotka aiemmin ovat ohjanneet hänen toimintaansa ja ajatteluaan (Christensen ja Prout 2002). Pinnallisesti tämä on helppo tehdä, mutta syvällinen muutos ottaa aikansa. Uuden luominen vaatii erilaisten reittien kokeilemista ja uusien polkujen raivaamista – eikä suorin tie yleensä löydy ensimmäisellä yrittämällä.

Kvalitatiiviseen tutkimukseen hidas tapa sopii erityisen hyvin, sillä sen tarkoituksena on uusien näkökulmien löytäminen ja asioiden syvällinen ymmärtäminen. Kvalitatiiviseen tutkimukseen kuuluu myös tyypillisesti se, ettei alussa tiedetä tarkkaan, miten tutkimusprosessi tulee etenemään, koska aineiston on tarkoitus antaa ohjata yllättäviinkiin suuntiin. Olennaista on myös se, että tutkija itse on tutkimusinstrumentti, joten instrumentin kehittäminen on tärkeää.

Oma ajatteluni on väitöskirjaprosessin myötä muuttunut monissa asioissa. Silti edelleen joskus joudun huomaamaan vanhan ajattelutavan pilkottavan jostakin. Olen kuitenkin erityisen ylpeä siitä kaikesta, mitä olen lapsilta tämän tutkimustavan mahdollistamana oppinut. Olen ehkä oppimassa sitäkin, että vaikka nykymaailmassa arvostetaan nopeutta, niin joissain asioissa hitaus on suorastaan välttämätöntä. Esimerkiksi silloin, kun haluaa kuunnella toista. Tai tutkia sitä, miten toisia kuunneltaisiin paremmin.

Rahoitusviidakossa tarpominen ottaa aikansa

Hitaan tavan yksinäisyydestä seuraa myös se, ettei mikään ryhmä järjestä tutkimuksen rahoitusta. Yksinkertaisin tapa olisi saada palkallinen tutkijakoulupaikka, mutta kun niissä useimmiten arvostetaan nopeaa tapaa, ei se välttämättä ole hitaan tutkimuksen tekijälle varsinainen vaihtoehto. Jäljelle jää siis apurahojen hakeminen, ja se on kuulkaa aikaa vievää puuhaa.

Hakemusten tekeminen on monivaiheinen prosessi. Pitää selvittää rahoitusta myöntävän tahon vaatimukset ja ohjeet, pyytää suositukset, muokata tutkimussuunnitelma, päivittää CV ja tehdä itse hakemus. 

Kun hakemuksia tekee paljon, voisi kuvitella, että sen kuin vain kopioisi saman hakemuksen joka paikkaan. Jokainen lomake on kuitenkin erilainen ja jokaiselle apurahojen myöntäjälle kannattaa kirjoittaa sillä kielellä, jota hän ymmärtää parhaiten. Enkä tarkoita nyt suomea tai englantia vaan esimerkiksi lääketiedekieltä tai yhteiskuntatiedekieltä.  Itse olen tainnut kehittyä tässä lajissa aika hyväksi, koska olen saanut apurahoja todella erilaisilta tahoilta. 

Hakemusten tekoon menee siis valtavasti aikaa, jos todella haluaa saada rahoitusta tutkimukselleen ja tekee esimerkiksi 23 hakemusta vuodessa, niin kuin minä eräänä vuonna. Haettujen ja saatujen apurahojen hallinnoiminen vaatii myös suurta järjestelmällisyyttä, jotta niiden saamisesta tulee ilmoitettua ja käyttämisestä raportoitua kaikille tarpeellisille tahoille oikeaan aikaan oikealla tavalla.

Uudet reitit yhteisiksi

Tutkijalla on vastuu siitä, että tekee eettistä ja laadukasta tutkimusta. Itse ajattelen, että hänen vastuullaan on myös se, että tieto leviää muidenkin hyödyksi. Enkä nyt tarkoita vain tiedepiirejä. (Tästä olen kirjoittanut enemmän Mitä kuuluu tutkijan työhön -kirjoituksessani).

Luennoiminen ja yleistajuisten artikkeleiden kirjoittaminen on tietenkin pois itse tutkimuksen tekemisestä. Mutta jos tutkimuksesta oppimaansa pitää tärkeänä, niin kuinka voisi olla kertomatta siitä muille?

Pidän todella arvokkaana myös sitä, että esimerkiksi koulutustilaisuuksissa ja somessa saan itse oppia siitä, mitä ajatuksia tutkimukseni vammaisten lasten kanssa työskentelevien mielessä herättää ja miten he asioita kokevat.  

Tämä onkin yksi hitaan tutkimuksen hienoista puolista: ehtii saada ja antaa paljon. Ehtii kylvää uusien ajatusten siemeniä ympärilleen sitä mukaa, kuin niitä itse löytää. 

Tätä polkua olen itse ollut raivaamassa. Ei se vielä kummoiselta näytä, mutta odottakaas, kun sadat polkujuoksijat ovat siitä juosseet, niin  kyllä erottuu!