Lapsi on aina ihme

Oletko koskaan ajatellut, miten suuri ihme on lapsen syntymä? Ehkä silloin, kun oma lapsesi tai jonkun läheisen lapsi syntyi? 

Muistan, miten sairaanhoitajaksi opiskellessani kaikista mahdollisista ja mahdottomista sairauksista ja häiriöistä kuullessani aloin ajatella, että kyllä on ihme, että kukaan syntyy terveenä. Nykyään ajattelen, että jokaisen lapsen syntymä on ihme; niin terveen, sairaan kuin vammaisenkin. Uusi ihminen tässä maailmassa! Miten hienoa! Minkälainenkohan yksilö hän mahtaa olla?  

 

Joskus lapsia työkseen kohdatessa saattaa heidän ihmeellisyytensä unohtua arkisen suorittamisen alle. Lapsista saattaa tulla jonkin kaavan mukaan käsiteltyjä kuntoutuksen kohteita tai ongelmia, vaikka he ovat omia ihmeellisiä yksilöitään ja oman elämänsä päähenkilöitä (vrt. Vehkakoski 2000, 2003, 2006). 

Jotta muistaisi nähdä jokaisen lapsen ja aikuisen ja koko elämän ihmeenä, kannattaa käyttää kaikkia mahdollisia muistinvirkistyskeinoja. Yksi hyvä tapa on hankkiutua sellaisten seuraan, jotka eivät ole sitä kykyään hukanneet. Kuten lasten. Mutta aikuisistakin onneksi joitain löytyy. Voin suositella muutamia, joiden seura kirjoitusten muodossakin virkistää.  Heitä löytyy niin äideistä (Satu Kreivi-Palosaari), taiteilijoista (Leena / Värivitamiini) kuin jopa tieteilijöistäkin (Tanja Vehkakoski, Liisa Karlsson / Lapset kertovat ja toimivat).

Ammatti-ihmisten kannattaa myös välillä hakeutua sellaisten lasten seuraan, joihin eivät ole missään ammatillisessa suhteessa. Tai edes huoltosuhteessa - on aika erilaista leikkiä lapsen kanssa siksi, että se on vain niin kivaa, kuin siksi, että se kuluu työhön tai vanhempana olemiseen.

Jos keksitte muitakin hyviä muistinvirkistyskeinoja tämän tärkeän asian suhteen, niin kertokaa! 

Ai minkä asianko? 

No, ihmisyyden.

 P.S. Itse asiassa tämänkin kirjoituksen lopullisesta syntymisestä on kiittäminen erästä edellä mainittua. Olin kyllä aloittanut kirjoittamisen jo monta päivää sitten, mutta valmista ei vain meinannut tulla. Sitten luin Elämänmausta tinkimättä -blogista Aamulaukka-kirjoituksen, ja sain sen synnyttämästä hymystä niin paljon positiivista energiaa, että tuli tämäkin tehtyä. Niin, ja kaikki tämän sivun kuvat ovat taiteilija Leenan luvalla hänenVärivitamiini-blogistaan lainattuja.

Ystävyydestä

It is my friends who have made the story of my life.

In a thousand ways they have turned my limitations 

into beautiful privileges,

and enabled me to walk serene and happy

in the shadow cast by my deprivation.

                          -  Helen Keller

Ystävyys ja kuntoutushoitotyö

Miten ystävyys liittyy hoitotyöhön? Ajattelen, että kahdellakin tavalla. Mielestäni hoitotyön tehtävä on hyvin lähellä tuota Helen Kellerin kuvausta ystävyyden vaikutuksesta elämässään: edistää voimaantumista. Hoitotyö ei kuitenkaan koskaan voi korvata ystävyyttä, joten sen pitäisi työskennellä mahdollistaakseen edellytyksiä sille. Sikäli, mikäli se on mahdollista. Minä oletan, että ainakin jossain määrin on. Se vain vaatii kuntoutuksen fokuksen kohdistamista hieman eri kohtaan kuin perinteisesti on tehty.  

Perinteisesti kuntoutus on ensinnäkin kohdistunut ensisijaisesti yksilöön, ei yhteisöön. Toiseksi sen sisältönä ovat olleet aikuisten (yleensä ammattihenkilöiden) määrittelemien taitojen (usein ”akateemisten” tai motoristen taitojen) opettaminen.

Nyt väitän, että olisi yhtä tärkeää kohdistaa kuntoutus koko lapsen yhteisöön (vähintään perheeseen ja päiväkotiin/kouluun) kuin lapseen itseensä. Ja tärkeintä lapselle opetettavista taidoista ovat ne, joita hän tarvitsee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Näistä ainakin osa on sellaisia, joita aikuiset eivät voi edes tietää, jolleivät ota selville lapsen näkökulmaa.

Yhteisökeskeinen kuntoutus

Yhteisöön kohdistuva kuntoutus voisi sisältää asennekasvatusta (erilaisuuden hyväksymiseen, lapsen näkemiseen lapsena eikä vammansa läpi) ja kommunikaatio-opetusta. Onhan tunnettu tosiasia, että monien aikuisten kommunikointikyky on kovin rajallinen. Olemme unohtaneet leikin ja sadun kielen, olemme kehnoja päästämään luovuuttamme valloilleen ja kaiken lisäksi unohdamme helposti, että vastavuoroiseen kommunikointiin kuuluu kuunteleminen. Useimmat eivät myöskään osaa käyttää viittomia, kuvia tai muita apukeinoja, joita pikkulapsetkin helposti oppivat.

Yhteisöön kohdistuvassa kuntoutuksessa aikuisten tehtävä olisi myös järjestää lapsen olot sellaisiksi, että lapsilla on mahdollisuus tuntea kuuluvansa porukkaan ja jopa ystävystyä keskenään. Aikuinen voi tehdä hiljaisen tuen tekoja – näistä voitte lukea hienoja esimerkkejä Tenhusen (2008) artikkelista. Siinä sanotaan myös, että kokeakseen kuulumista lasten tulee saada tuntea, että heitä arvostetaan ja heistä välitetään.

Lapsilähtöinen taitojen opettaminen

Lapselle oleellisten taitojen opettamisessa tietenkin mukana ovat kaikki ihan normaaliin lapsen kasvatukseen kuuluvat jutut, vastavuoroisuuden opettelu jne. Mutta sen lisäksi pitäisi lapselta itseltään kysyä, mitä hän pitäisi kuntoutuksessa tärkeänä. Nimittäin kuin näin tehtiin Mandichin ym. tutkimuksessa (2003), niin kuinkas kävikään? Lapset osasivat kertoa itselleen tärkeitä tavoitteita, joita aikuiset eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan. Kuten vaikka paremmaksi maalivahdiksi tulemisen taito. Tällaiset aikuisten silmissä ehkä jopa tarpeettomat taidot voivat lapselle olla todella merkittäviä sekä itsetunnon että ryhmään hyväksytyksin tulemisen että elämästä nauttimisen kannalta. Vai kuinka monesta lapsesta voidaan kuntoutuksen ansiosta sanoa näin, kuten eräs tuossa Mandichin projektissa mukana olleen lapsen äiti sanoi lapsestaan:

 

   Hän elää todeksi 

unelmaansa! 

Johtopäätökset

Kuntoutushoitotyö on tärkeää. Mutta vielä tärkeämpää on ystävyys. Työskennelkäämme siis ammatti-ihmisinä sen eteen, että kaikilla olisi mahdollisuus kokea ystävyyttä, saada ja antaa. Ja vielä: oppikaamme ystävyydelle ja hoitotyölle tärkeimpiä ominaisuuksia (läsnäoloa, aitoutta, välittämistä) niiltä, jotka siinä parhaita ovat. Esimerkiksi lapsilta. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Tänään on hyvä päivä laittaa hyvä kiertämään!