tiistai 26. huhtikuuta 2022

Pahojen ruokien syöminen

 

Luin lehtiartikkelin miehestä, joka ei lapsena pystynyt syömään kaalia eikä kesäkurpitsaa, koska ne tuntuivat suussa niin limaisilta. Tämä sai minut ajattelemaan niitä lukuisia lastenneurologian osastolla tapaamiani lapsia, joilla on samanlaisia kokemuksia monesta muustakin ruuasta: niitä ei pysty syömään. Joko siksi, miltä ruoka maistuu tai siksi, miltä se haisee, tuntuu, kuulostaa tai näyttää.

Tällaisiin lasten syömisongelmiin kuulee aikuisilta useimmiten kahdenlaisia ratkaisuja. Ensimmäinen ratkaisu on yleensä se, että lasta yritetään jollain tavalla opettaa syömään vastenmielisiäkin ruokia. Toinen ratkaisu otetaan käyttöön usein viimeistään sitten, jos ensimmäinen ei osoita onnistumisen merkkejä – annetaan periksi ja annetaan lapsen syödä vain niitä ruokia, jotka ovat tähän mennessä olleet helppoja.

Molemmat ratkaisut voivat olla omalla tavallaan ongelmallisia. Lapsen ”opettaminen syömään” sisältää usein enemmän tai vähemmän pakottamista, joka melkein missä tahansa muussa yhteydessä nähtäisiin vähintäänkin kyseenalaiseksi pedagogiikaksi. Eikä syömään painostamisesta edes seuraa mitään hyvää, vaan lasten negatiivisempaa suhtautumista syömiseen – eikä se myöskään lisää toivotun syömisen määrää (Galloway ym. 2006, Gregory ym. 2011). Pahimmillaan se voi olla suorastaan väkivaltaa lasta kohtaan.

Jos taas annetaan periksi, eikä tarjota lapselle uusia ruokia tai eri versioita aiemmin maistetuista, seurauksena on ruokavalion rajoittuminen joskus jopa haitallisessa määrin. Ilman kaalia ja kesäkurpitsaa voi kyllä ihan hyvin elää, mutta jos välteltäviä ruokalajeja on paljon, on vitamiinien ja muiden ravintoaineiden puutosten lisäksi edessä paljon arkisia ja sosiaalisia hankaluuksia mahdollisesti vielä aikuisuudessakin. 

Ja onhan syömisessä kyse myös elämän ilojen löytämisestä, kuten Naoki Higashida (2016) 13-vuotiaana kirjoitti elämästään autistina kertovassa kirjassaan. Hän myös ehdotti, että ruokiin valikoivasti suhtautuvista voisi sanoa, että he vain tarvitsevat keskivertohenkilöä enemmän aikaa arvostaakseen outoja uusia ruokia.

Sen lapsena kaalia ja kesäkurpitsaa inhonneen miehen tarina ei mennyt kummankaan kahden perinteisen ratkaisun mukaan. Häntä ei pakotettu, mutta häntä ei myöskään jätetty yksin syömisrajoitteensa kanssa. Lapsena hänen ympärillään oli ruuanlaittoa rakastava suku, ja sukulaiset ottivat haasteeksi ja suorastaan kilpailivat keskenään kehittääkseen lapsen inhoamista ruoka-aineista sellaisia ruokia, joista tämäkin lapsi pitäisi. He onnistuivat. Heidän ansiostaan mies nykyään syö kaikkea ja on tehnyt ruuasta myös uransa. 

Ajattelen, että arvokasta oli myös se, että hänen ei tarvinnut oppia olevansa ongelma. Pikemminkin hän sai kokea olevansa aikuisten ajan ja vaivan arvoinen tyyppi, joka saa (aistikokemuksineen) olla sellainen kuin on, mutta voi sopivalla avulla ja positiivisuuden kautta oppia uuttakin.

Eivät kaikki aikuiset rakasta ruuanlaittoa eikä kaikilla ole koko sukua apunaan, mutta tästä tarinasta voisimme silti saada inspiraatiota ruokaan valikoivasti suhtautuvien lasten kohtaamiseen. Ruokalajeja ei välttämättä tarvitse hylätä kokonaan; joskus riittää, kun muuttaa jotenkin sitä ominaisuutta, mikä lasta siinä häiritsee. Ja tarjoilee sen ilon kautta, aikaa ja arvostusta antaen. Oikeastaan tätä ajattelua kannattaisi soveltaa kaikkiin lasten haasteisiin: pakottaminen ei kannata, puuttumattakaan ei aina voi jättää – olkaamme siis luovia ja muuttakaamme olosuhteita niin, että lapsen on omine ominaisuuksineenkin helppo oppia uusia asioita. 

Lisäys: Lapsen on kuuntelu on siis tässäkin asiassa kaiken perusta. Aikuisten pitäisi yrittää ymmärtää, mistä kyseisen lapsen ruokakokemuksessa on kyse ja mukauttaa omaa toimintaansa sen mukaan. Syitä ruokalajien välttämiselle voi olla hyvin monia erilaisia, ja niin myös keinoja pitäisi olla erilaisia.


Hakusanoja: aistiherkkyys, aistiherkkyydet, aistisäätelyn poikkeavuudet, aistiyliherkkyys, erityisherkkyys, hajuaistin herkkyys, lapsen pakottaminen syömään, lapsen syömisongelmat, makuaistin herkkyys, makutottumukset, nirsoilu, rajoittunut syöminen, ruokailo, ruokakasvatus, uusien makujen opettelu, valikoiva syöminen, valikoivuus ruokalajien suhteen, tuntoaistin herkkyys, yliherkkä makuaisti.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Mikä tekee hoitokokemuksen lapselle positiiviseksi? Vastauksen löytääkseen ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Lapsen hyvä hoitokokemus koostuu aivan samoista asioista kuin sinunkin kokemuksesi: että tulet kuulluksi ja vakavasti otetuksi ja että voit luottaa siihen, että olet hyvissä käsissä (mm. Lindberg & von Post 2006). Näiden kokemusten mahdollistamiseen tarvitaan ammattilaisen hyvien vuorovaikutustaitojen lisäksi tietenkin hyvää sairauden hoitoa eli riittävää kivunlievitystä jne. Myös hoitoympäristöllä on vaikutuksensa lapsen kokemukseen (Ortju 2020, 2022, Pelander 2008).

Lasten kohdalla tämän kaiken tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että suurin osa maailmasta ja sitä myöten terveydenhuollostakin on suunniteltu aikuisille* (Ortju 2022). Toimintaamme vaikuttaa se, kuvittelemmeko lasten olevan samanlaisia kuin aikuiset vai arvelemmeko heidän olevan pelkästään erilaisia kuin aikuiset.

Jos miellämme lapset samanlaisiksi kuin aikuiset, rakennamme lapsille samanlaisia hoitoympäristöjä ja hoitokäytäntöjä kuin aikuisille: keskustelua tuolien ja pöytien ääressä, kirjoitettavien lomakkeiden täyttämistä ja niin edelleen. Jos taas pidämme lapsia aivan täysin erilaisina kuin aikuisia, oletamme heidän tarvitsevan jonkun toimimaan ja päättämään puolestaan tässä aikuisten maailmassa.

Mutta lapset ovatkin yhtä aikaa sekä samanlaisia että erilaisia kuin aikuiset. Samanlaisia he ovat siinä, että haluavat tulla kuulluiksi ja kohdatuiksi omana ainutlaatuisena itsenään, oman elämänsä päähenkilönä, jolla on oikeus vaikuttaa kaikkiin oman elämänsä asioihin. Samanlaisia he ovat siinäkin, että he tarvitsevat luottamuksellisen suhteen ammattilaisiin, jotka heitä hoitavat. Ei riitä, että aikuiset puhuvat keskenään (niin kuin usein tapahtuu).

Erilaisia lapset ovat ainakin siinä, että heille leikkiminen, liikkuminen ja kaikki toiminnallinen on luontevampaa kuin pelkkä puhuminen. Jotta hoitokokemus voisi olla hyvä, tämä pitäisi huomioida vuorovaikutuksessa: siihen pitäisi voida osallistua toiminnan kautta (mikä voisi tosin monelle aikuisellekin olla mielekkäämpää kuin pelkkä istuminen ja puhuminen).

Erilaista on myös se, että lapsille voi olla aivan uutta ja ihmeellistä moni sellainen asia, joita me aikuiset pidämme itsestäänselvyyksinä. Siksi esimerkiksi sairaalassa moni asia voi pelottaa – mutta siksi myös moni asia innostaa ja ilahduttaa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että esimerkiksi pitkäaikaissairas lapsi voi olla potilaana paljon kokeneempi kuin häntä hoitaja ammattilainen, joka ei ole koskaan itse ollut potilaana. Lapsi on joka tapauksessa oman sairastamisensa asiantuntija kuten aikuinenkin potilas.

 Lasten aseman erilaisuus aikuisiin verrattuna saattaa kuitenkin joskus johtaa harhaan lasten kohtelussa. Meillä aikuisilla on vastuu lapsista ja olemme valta-asemassa lapsiin nähden. Siksi saatamme joskus unohtaa, että he ovat omia, erillisiä yksilöitään, joilla on tarve ja oikeus vaikuttaa heitä koskeviin asioihin.

Kun sanon ”oikeus vaikuttaa kaikkiin asioihin”, en tarkoita: oikeus päättää kaikesta. Mutta kun aikuinen päättää jotain lapsen puolesta, hänellä on velvollisuus sitä ennen kuunnella lasta ja pohtia päätöstä lapselta kuulemansa valossa (Lapsenhuoltolaki, Lapsen oikeuksien sopimus - Potilaslain osalta lue lisää täältä).  Ja: kun sanon ”kuunnella”, en tarkoita vain sanojen kuuntelua, vaan lapsen havainnoimista kaikilla aisteilla hänen näkökulmaansa tavoitellen.

Jotta lapsen hoitokokemus voisi olla positiivinen, hänen on saatava sekä olla osallinen että tulla suojelluksi. Parhaiten lapsi tulee suojelluksi silloin, kun hän on osallinen eli tulee kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään omine tarpeineen, haasteineen ja vahvuuksineen – ja saa vaikuttaa siihen, miten häntä hoidetaan. Vain silloin tarjoamamme hoito voi olla hoitavaa.

 

Asiasanoja: lapsipotilas, lapsipotilaan oikeudet, lapsen hoitokokemus, lapsen näkökulma, lapsen oikeudet, lapsen osallisuus, lapsinäkökulma, lastensairaala, lasten ja nuorten hoitotyö, lasten näkökulma, lasten oikeudet, neuvola, terveydenhuolto

*tai oikeastaan ”hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille”, kuten Noora Narsakka kirjoittaa Terveyttä Tieteestä -blogissa: http://terveyttatieteesta.blogspot.com/2022/03/yhteiso-ja-ymparisto-ikaantyneen.html  

maanantai 14. helmikuuta 2022

Dialogisessa leikissä löytyy yhteys

Kolmannen väitöskirja-artikkelini (Olli, Salanterä, Karlsson & Vehkakoski 2021) tekemisestä on kuulkaas ollut välillä leikki kaukana – niin kauan sen tekeminen on kestänyt. Mutta nyt se on vihdoin (lokakuussa 2021) julkaistu, ja toivottavasti sen avulla pystyn kuitenkin tuomaan leikin hyvin lähelle lukijaa!

Tutkin tuossa osatutkimuksessani sitä, miten aikuinen voi leikkitilanteessa mahdollistaa lapsen kuulluksi tulemisen ja sen, että lapsen näkökulma oikeasti vaikuttaa aikuisen viestintään; ei välttämättä niin, että lapsi saa tahtonsa läpi, mutta niin, että lapsi tietää tulleensa kuulluksi ja vakavasti otetuksi. Artikkelissani kutsun sitä lapsen toimijuuden toteutumiseksi.

Aineistoni aikuiset ovat lastenneurologisella osastolla työskenteleviä hoitajia ja lapset siellä tutkimusjaksolla olevia lapsia. Tarkastelin aihetta lasten sellaisten leikkiinkutsujen kohdalla, jotka hoitajat vastauksissaan ilmaisivat ei-toivotuiksi.  Löysin yhdeksästä videoidusta leikkitilanteesta kolme erilaista vastaustapaa, joita analysoin tarkemmin sellaisen leikkitilanteen osalta, josta sain rikkaimman kuvauksen kaikista kolmesta tavasta. Tarkempaan analyysiin päätyneessä leikkitilanteessa oli kolmevuotias lapsi, joka kommunikoi muuten kuin puheella.

Oli pysäyttävää huomata, miten eri tavalla tulkitsin tarkempaan analyysin päätyneen lapsen toimintaa ensimmäisellä katselukerralla ja myöhemmin pitkän analyysivaiheen aikana. Ensimmäinen reaktioni lapsen törmäilyleikkiin mopolla oli samankaltainen kuin aineistoni hoitajalla, joka ilmaisee lapsen leikkialoitteisiin vastatessaan, ettei lapsen tapa leikkiä ole toivottavaa. Minustakin se törmäily oli aluksi aika ärsyttävää. Leikkitilanteen edetessä hoitaja kuitenkin muuttaa vastaustapaansa. Hän kykenee yhden leikkitilanteen aikana siihen, mikä minulta vaati useita videon katselukertoja ja analyyttista pohdintaa eli lapsen näkökulman arvostamiseen. Kun tutkin, miten hän siihen oikein pystyi, ymmärsin: leikin avulla. Eikä minkä tahansa leikin, vaan dialogisen leikin. Aluksi hän kuitenkin vastasi lapsen leikkiinkutsuihin aikuisille tyypillisemmillä tavoilla kuten hoitajat usein muissakin aineistoni tilanteissa.

Hoitajat saattoivat vastata lasten leikkiinkutsuihin yrittämällä kontrolloida tilannetta ensinnäkin hallitsemalla lapsen käyttäytymistä tai toiseksi pyrkimällä ohjaamaan leikin kulkua. Nämä kaksi vastaustapaa eivät synnyttäneet yhteistä leikkiä eivätkä mahdollistaneet lapsen toimijuuden toteutumista – eivätkä toisaalta näyttäneet estävän niitä epätoivottuja leikkialoitteitakaan. Mutta välillä hoitajat vastasivat kolmannellakin tavalla. Tarkemmin analysoimassani tilanteessa se tapahtui hoitajan oltua yli minuutin aivan hiljaa ja katseltuaan lapsen leikkiä. Hoitaja alkoi vastata lapsen aloitteisiin uudella tavalla: dialogisen leikin kautta neuvottelemalla.

Dialogisuuden ydin on siinä, että jotain luodaan yhdessä, eikä silloin kumpikaan voi etukäteen päättää, mikä lopputuloksen pitäisi olla. Dialogisessa leikissä se toteutuu silloin, kun leikkiin heittäydytään, valta jaetaan ja toiselle vastataan kuuntelemisen kautta. On huikeaa nähdä, miten aluksi perinteisessä aikuisroolissa leikin ulkopuolella pysytellyt hoitaja yhtäkkiä ottaakin leikkijän roolin ja suorastaan heittäytyy leikkiin. Ja kun lapsi sitten tekee jotain mahdollisesti epätoivottua (kuten ärisee ja potkii hoitajan muumihahmoja), hoitaja ei palaakaan perinteiseen aikuisrooliin kontrolloimaan lasta, vaan ottaa lapsen aloitteet leikkiinkutsuna, johon hän vastaa leikin keinoin. Silloin he rakentavat leikkiä yhdessä, silloin lapsen viestit otetaan vastaamisen arvoisina ja silloin löytyy yhteys. Silloin lapsi saa viestin: sinun näkökulmasi on tärkeä – sinä olet tärkeä

 

Koko artikkelin voit lukea englanniksi täältä: 

https://www.sjdr.se/articles/10.16993/sjdr.790/  ja suomenkielisen lyhennelmän täältä: https://leikkipaiva.fi/samaan-veneeseen-paasysta-neuvottelemassa-vammaisen-lapsen-toimijuuden-toteutuminen-leikkivuorovaikutuksessa/

P.S. Käsitettä ”dialoginen leikki” ei ole tietääkseni kukaan aiemmin käyttänyt. Kerron joskus myöhemmin sen syntytarinan, mutta sen voin sanoa jo nyt, että se syntyi hyvin dialogisesti :)

Lähde: 

Olli Johanna, Salanterä Sanna, Karlsson Liisa & Vehkakoski Tanja. 2021. Getting into the Same Boat –Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research, 23(1): 272–283. DOI: https://doi.org/10.16993/sjdr.790

tiistai 4. tammikuuta 2022

Kun ammattilainen kohtaa vakavasti sairastuneen lapsen


Kun vakavasti sairastunut lapsi tulee terveydenhuoltoon, on usein kiire. On tehtävä nopeasti erilaisia tutkimuksia ja saatava paljon näytteitä, jotta oikea hoito saataisiin aloitettua mahdollisimman pian. Hoitotoimenpiteitä on tehtävä jo siinä vaiheessa, kun diagnoosia ollaan vasta selvittämässä. Lapsen vointi saattaa olla erittäin huono ja vanhemmat huolesta suunniltaan.

Terveydenhuollon ammattilaiselle tilanne on haastava. On vain vähän aikaa luoda luottamuksellinen suhde lapseen, jolle tulee tekemään hänen mielestään pelottavia tai epämiellyttäviä toimenpiteitä. Koko ajan on tarkkailtava lapsen voinnin muutoksia ja huolehdittava sairauden tutkimisesta ja hoitamisesta. Samaan aikaan pitäisi luoda vanhempiin suhde, joka tuo heille turvaa ahdistuksen keskellä ja vahvistaa heidän selviytymiskykyään, sillä lapsen ja vanhempien selviytymiskyky edistää perheen sopeutumista ja lapsen toipumista sairaudesta (Isokääntä ym. 2019). Pelkkä lääketieteellinen hoito ei riitä edes lapsen parantumiseen (Tolkkinen ym. 2018), saati tulevaisuuden hyvinvoinnin mahdollistamiseen.

Millainen hoitosuhde sitten lisää turvallisuuden tunnetta ja toivoa? Ammattilainen saattaa ajatella, että on tärkeää olla kertomatta, jos ei ole jostain asiasta varma. Kaikkitietävän esittäminen kuitenkin vähentää luottamusta, koska on selvää, ettei kukaan voi tietää kaikkea. Usein myös jollain tavalla paljastuu, että kaikkea ei ole tiedetty. Luottamusta edistävät pikemminkin rehellisyys ja näyttö siitä, että hoitavat henkilöt tietävät omien taitojensa rajoitukset ja osaavat tarvittaessa pyytää oikeanlaista apua (Thompson ym. 2003).

Kaikkitietävän roolin ottamisessa on myös se ongelma, että silloin on vaikea kuunnella potilasta. Aito kuuntelu perustuu ymmärrykseen siitä, ettei voi tietää, miltä asiat toisen näkökulmasta näyttävät. Jotta lasta ja muita perheenjäseniä voisi tukea heille oikealla tavalla, on tutustuttava heidän selviytymiskeinoihinsa ja heidän näkökulmaansa. Kun ammattilainen kohtaa vakavasti sairastuneen lapsen ja haluaa kuunnella – silloin tehdään vaikuttavaa hoitotyötä.  Silloin tehdään sitä, mihin hoitotyö on tarkoitettu: autetaan ihmistä auttamaan itseään.

 

Asiasanoja: akuuttihoitotyö, asiakaslähtöisyys, hoitosuhde, hoitotyön ydin, kuuntelu hoitotyössä, lapsen sairastuminen, lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, perhekeskeinen hoitotyö, perhelähtöinen hoitotyö, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö.

perjantai 17. joulukuuta 2021

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?

Asiakkaat on yhä useammin alettu ottaa mukaan palveluiden kehittämiseen. Lasten näkemyksiä kuitenkin selvitetään edelleen vain harvoin, ja vammaisten lasten näkemyksiä vielä harvemmin. Tutkimusten mukaan tähän on kolme syytä: aikuisten asenteet, aikuisten kommunikointitaidot ja niin yhteiskunnan kuin eri instituutioidenkin rakenteet.

Aikuisten (niin ammattilaisten kuin vanhempienkin) asenteissa vikana voi olla se, etteivät he ylipäätään pidä lasten ajatuksia tärkeinä. Tämä voi liittyä siihen, ettei aikuisia itseään ole lapsena kuunneltu, joten heillä ei ole siitä kokemusta. Toinen vika voi olla se, että he näkevät lapsen aina vain vamman tai oman rajoittuneen lapsikäsityksensä läpi, eivätkä näe omaa vaikutustaan lapsen itseilmaisuun. Esimerkiksi valintatilanteissa saattaa olla tarjolla vain aikuisten valitsemia vaihtoehtoja, jolloin lapsi ei ehkä halua valita niistä mitään ja tällöin tulkitaan, ettei hän osannut valita.

Aikuisten kommunikaatiotaidoissa on usein pahoja puutteita. He eivät aina osaa luoda lapseen sellaista vastavuoroista suhdetta, jossa ymmärretään, ettei toisen ajatuksia voi tietää hänen puolestaan. Kaikki eivät myöskään osaa käyttää lapsille luontaisia kommunikointitapoja eivätkä osaa kommunikoida sellaisten lasten kanssa, jotka eivät käytä puhetta.

Yhteiskunnan ja esimerkiksi monien sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden rakenteet ja kulttuurit tukevat vain harvoin lasten kuuntelemista. Nopeutta ja lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia vaativat järjestelmät eivät jätä tilaa hitaasti rakentuville vuorovaikutussuhteille, joiden vaikutukset näkyvät usein vasta pitkässä juoksussa.

Jos halutaan muuttaa lasten kuuntelemisen käytäntöjä, täytyy siis muuttaa aikuisten asenteita, kommunikaatiotaitoja ja rakenteita. Nämä ovat hitaita prosesseja. Mutta eivät mahdottomia! On olemassa välineitä, jotka muuttavat aikuisten ajattelua ja ammatillisia käytäntöjä - tutkimusten mukaan esimerkiksi sadutus on tällainen keino. Uusia välineitä kehitettäessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei niistä ole hyötyä, jos niitä käytetään samalla tavalla kuin vanhoja. Tämän vuoksi kehittämiseen tarvitaan myös tieteellistä tutkimusta, jotta käytäntöjen taustalla olevat ilmiöt saadaan näkyviin ja päästään muuttamaan myös niitä.

***** 

Kirjoitus on sai inspiraationsa tuosta lasten tekemästä taulusta ja on alun perin julkaistu Innokylän blogissa 28.3.2013 ja muokattu tähän muutaman sanan osalta. Kirjoitukset keskeiset ajatukset perustuvat tutkimuskatsaukseemme: 

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6),793-807. http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09687599.2012.679023
(Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014)

Asiasanoja: lapsen oikeudet, lapsen oikeus tulla kuulluksi, lapsinäkökulma, lasten kuuntelu, lasten oikeudet, vammaisten lasten toimijuus, osallisuus

 

tiistai 1. kesäkuuta 2021

Lapsilta opittua

”Lapsikin sen ymmärtää”, ”lapsellisen helppoa” – tämäntyyppisiä sanontoja on kielenkäyttömme pullollaan. Se kertoo aikuisnäkökulmaisesta ajattelustamme, jossa lapsi on aina jotain vähemmän kuin aikuinen. Me tiedämme paremmin, me osaamme paremmin, ja vain jos joku asia on päivänselvä, niin silloin sanotaan, että lapsikin sen ymmärtää. On oikeastaan käsittämätöntä, kuinka tyhminä me lapsia pidämmekään. Ja miksi? Siksi, etteivät he osaa meille ymmärrettävillä tavoilla ilmaista kaikkea ymmärrystään? Eli kuka tässä nyt onkaan tyhmä eikä ymmärrä?

Itse olen lapsuudentutkimuksen ja erityisesti lapsinäkökulmaisen tutkimuksen kautta oppinut paljon siitä, mitä kaikkea lapsilta voi oppia, jos vain osaa oikeasti kuunnella (kaikilla aisteilla – ja ehkä myös sydämellä). Kuitenkin yksi suurimmista silmien avaajista minulle oli taannoin muistipelin pelaaminen erään leikki-ikäisen lapsen kanssa. Hän pelasi peliä elämänsä ensimmäisiä kertoja, mutta oli jo varsin taitava löytämään pareja. Minä olin silloin kuitenkin vielä hiukan taitavampi, ja jossain kohtaa ajattelin vähän tasoittaa peliä ja jättää ottamatta parin, jonka olisin tiennyt. En mitenkään yrittänyt puheen tasolla esittää, etten tietäisi, jätin vain kääntämättä sen oikean. Ja mitä sitten tapahtui: seuraavalla vuorollaan lapsi teki täsmälleen saman. Jätti ottamatta parin, jonka olisi tiennyt. Kysykää vain, mistä minä sen tiesin – mutta se oli minulle päivänselvää. Joten kuinka olin olettanut, ettei se lapselle olisi? Ettei hän näkisi ja ymmärtäisi, mitä teen?

Juuri näin me aikuiset teemme aivan jatkuvasti: oletamme, ettei lapsi ymmärrä. En sano, että he kaiken ymmärtäisivät; eivät tietenkään. Mutta sanon vaan, että me ymmärrämme kovin huonosti sitä, miten paljon he ymmärtävät. Tuossa pelissä tulin opettaneeksi lapselle erilaisia pelitekniikoita – ja hän tuli opettaneeksi minulle jotain oikeasta elämästä.  

Tätäkin olen viime aikoina miettinyt: miksi me ylläpidämme puhetapoja, jotka korostavat meidän aikuisten ylivertaisuutta lapsiin verrattuna? Tai näemmekö edes sitä, mitä tulkitsemme kaiken aikuistärkeytemme kautta? Tämä kysymys on ollut mielessäni viime aikoina, kun esimerkiksi Twitterissä on keskusteltu leikistä (edellisen bloggaukseni innostamana) ja kuten muuallakin, aika usein leikki mainitaan aikuisen välineeksi opettaa, kasvattaa, houkutella vuorovaikutukseen tai kehittää lapsen mielikuvitusta. Itse olen tutkimukseni ja samaan aikaan oikean elämänkin myötä alkanut nähdä koko ajan kirkkaammin sen, miten juuri leikissä lapsilla on usein paljon enemmän annettavaa meille kuin meillä heille. Meillä se mielikuvitus usein on hukassa ja meitä täytyy paljon useammin houkutella aitoon vuorovaikutukseen leikin keinoin.

Ja mitä sinä näet, jos näet aikuisen ja pikkulapsen pysähtyvän ihmettelemään kuorma-autoa tai kukkaa? Näetkö aikuisen, joka esittelee maailmaa lapselle? Vai lapsen, joka esittelee maailmaa aikuiselle, joka ei ilman häntä olisi ehkä huomannut pysähtyä ollenkaan?  

Puhumalla jatkuvasti siitä, miten me annamme, me näytämme ja me opetamme, ylläpidämme lasten vähäisyyttä korostavaa lapsikäsitystä, joka vuorostaan estää meitä ja muita näkemästä lasten osaavia, vahvoja ja vaikuttavia puolia. Vastaavasti ylläpidämme samalla aikuiskäsitystä, jossa aikuinen on (vain) osaava, valmis, kokonainen – lähes erehtymätön tai ainakin itseriittoinen (tai korkeintaan joskus harvoin jotain kaltaisiltaan aikuisihmisiltä tarvitseva, mutta ei suinkaan lapsilta).

Ajattelen, ettei se ole meidän aikuisuudestamme, ammattilaisuudestamme ja arvostamme pois, jos opettelemme näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä lapset meille antavat, näyttävät ja opettavat. Pikemminkin voimme silloin sekä oppia hyväksymään paremmin oman epätäydellisyytemme. Silloin parhaimmillaan syntyy tilaa luoda yhdessä sellaista, mihin kumpikaan ei olisi yksin pystynyt.


*****

P.S. Eräs tärkeä lapsilta opittujen asioiden välittäjä on ollut Pelastakaa lapset ry:n Arjesta voimaa -projekti, jonka johtoryhmään sain kunnian kuulua ja jossa sain inspiroitua aikuisista, jotka olivat oppineet paljon lapsilta. (Lue lisää: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/ ). Projektin myötä syntyi ”Kohti lapsen näköistä osallisuutta”-teos, jossa olen kahdessa artikkelissa mukana toisena kirjoittajana. Kirja on luettavissa kaikille avoimena verkkojulkaisuna täällä: https://www.pelastakaalapset.fi/uutiset/kohti-lapsen-nakoista-osallisuutta-kirja-julkaistu/

Painettuja versioita kirjasta on vain kirjastoissa ja oppilaitoksissa sekä kirjan tekijöillä. Päätin lahjoittaa toisen tekijänkappaleeni sellaiselle blogini lukijalle, joka arvelee kirjan itselleen erityisen hyödylliseksi. Kirjoita tähän alle kommenttiin koko nimesi ja perustelut, miksi sinun olisi tärkeää saada kirja (tarvittaessa lue ohjeet kommentointiin blogiin yläreunassa näkyvältä Kommentointiohjeet-välilehdeltä). Mielellään saa samalla kommentoida myös tämän kirjoituksen sisältöä, jos se herätti ajatuksia. 

Julkaisen kirjan saajan 14.6. klo 15 mennessä täällä blogikommenteissa ja pyydän häntä samalla lähettämään sähköpostiini yhteystiedot. Merkitse siis kalenteriisi, että muistat tulla tarkistamaan täältä, onko sinut valittu kirjan saajaksi! Mikäli kirjan saaja ei ole 21.6. klo 24 mennessä ilmoittanut yhteystietojaan, valitsen tilalle uuden saajan, eli muidenkin kannattaa käydä täällä tarkistamassa tilanne. Jos itse luet mielelläsi sähköistä versiota, vinkkaa tutuillesi tästä painetun kirjan saamisen mahdollisuudesta! 

 

P.S. 2 Lue lisää lapsikäsityksen merkityksellisyydestä myös tuoreesta kirjoituksestani Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/

 

Avainsanoja: aikuiskäsitys, aikuisnäkökulma, dialogisuus, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilta oppiminen, lasten osaaminen, lasten osallisuus, lasten toimijuus  


torstai 13. toukokuuta 2021

Leikki ja aika

Miten leikki ja aika liittyvät yhteen? Suomen yhdeksännessä Lapsuudentutkimuksen seuran ja yhteistyökumppaneiden järjestämässä kansainvälisessä konferenssissa 10.–12.5.2021 teemana oli Childhood and Time. Pohdin tässä leikintutkimukseen liittyvän työryhmän antia, mutta jos haluat saada laajemman kuvan konferenssin aiheista, kannattaa lukea Lapsinäkökulma-blogista Oona Piipposen kokoamia huomioita kirjoituksesta Lapsuus ja aika: keskeisiä poimintoja Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2021.

Leikkiä on tutkittu todella paljon oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, jolloin usein tehtävänä on ollut selvittää, mitä lapset osaavat tai oppivat leikissä tai miten heitä voisi leikin kautta opettaa. Oli suuri ilo kuulla, kun Anne Greve, Knut Olav Kristensen ja Eilen Bergvik Oslon Metropolitan-yliopistosta kertoivat tutkimusprojektistaan, jossa oli aivan erilainen tutkimustehtävä: selvittää, miten aikuisen osallistuminen mielikuvitusleikkiin (dramatic play) voi innostaa lapsia leikkimään lisää. Tämä osoittaa tutkijoiden ymmärtävän leikin olemusta, joka ei ole välineellisyys, vaan arvo itsessään. Itsehän olen sitä mieltä (tutkimuksiin perustuen), että leikki, jota käytetään välineenä, ei edes ole enää leikkiä. Se on leikillisten menetelmien käyttöä, mikä on erittäin toivottavaa niin kasvatuksessa, kuntoutuksessa kuin opetuksessakin. Mutta kuitenkin eri asia kuin leikki.

Tuossa tutkimusprojektissa tutkijat halusivat tutkia leikkiä myös sisältäpäin eli osallistumalla siihen itse. Silloin se parhaimmillaan tuntui tutkijasta siltä, että sai olla jäsenenä luovassa triossa (kahden lapsen kanssa) – mutta välillä leikin ulkopuoliset asiat haittasivat tutkijankin keskittymistä niin, ettei varsinaista leikkiä edes syntynyt. Luottamuksellisen ilmapiirin luominen oli tärkeää leikin syntymiselle.

Tutkijat myös oivalsivat, ettei lapsia tarvitse välttämättä haastatella leikistä; leikki itsessään on lapsille itseilmaisun väline, jossa he kertovat itselleen merkityksellisistä asioista itselleen mielekkäällä tavalla. Projektissa käytettiin kuitenkin mosaiikkitekniikalla lukuisia erilaisia menetelmiä aineiston tuottamiseen. Tutkijat esimerkiksi haastattelivat varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja havainnoivat heidän leikkiään. Mutta he tekivät myös jotain niinkin kekseliästä, kuin pyysivät varhaiskasvatuksen opettajat havainnoimaan heidän leikkiään. Yleensähän se on aina tutkija, joka havainnoi. 

Leikin tutkiminen on kuitenkin näiden tutkijoiden mukaan vaikeaa. Tavallaan mikään ei ole niin helppoa kuin leikki ja samaan aikaan mikään ei ole niin monimutkaista kuin leikki. Kun sitä yrittää sanoittaa, sen taika katoaa. Sitä ymmärtää parhaiten sisältäpäin. Knut Olav Kristensen kuvasi sitä muuan muassa ilmaisulla “the feeling of being absorbed in symbolic meaning of play”, minkä voisi kääntää leikin symboliseen merkitykseen uppoutumiseksi tai imeytymiseksi. 

Leikki liittyy konferenssin teemaan, aikaan, monellakin tavalla. Anne Greve kuvasi leikin olemusta sanomalla, että ”leikki on tässä ja nyt” eli läsnäolo hetkessä on leikissä tärkeää. Tämän Eilen Bergvik yhdisti omassa puheenvuorossa leikin ja improvisaation yhteisiin piirteisiin, jotka hetkessä läsnäolon lisäksi ovat avoimuutta tuntemattomalle ja kykyä käyttää ”kyllä, ja…”-kommunikaatiota, jonka avulla leikkiä rakennetaan vastavuoroiseksi. Hän myös siteerasi Johnstonea vuodelta 1989 sanoen, että improvisointi on kuin takaperin kävelyä; näkee, mistä on tullut, mutta ei kiinnitä mitään huomiota tulevaisuuteen. Tämä onkin mielestäni todella tärkeä muistaa, jos haluaa oikeasti leikkiä: siinä hetkessä ei pidä miettiä tavoitteita, van heittäytyä leikin vietäväksi.

Aikuiset usein sanovat, ettei heillä ole mielikuvitusta ja he voivat pilata lasten leikin. Anne Greve sanoi tästä samaa, kuin itse olen havainnut: jos antaa aikaa, lapset kyllä opettavat käyttämään mielikuvitusta. Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen. Eilen Bergvik myös siteerasi Faith Gussia, joka on sanonut jotain tähän tapaan (paitsi monimutkaisemmin…):”Sen sijaan että miettisimme, miten voimme käyttää leikkiä joidenkin oppimistavoitteiden saavuttamiseen, voisimme miettiä aivan päinvastoin: miten leikki voisi käyttää meitä! Silloin voisi syntyä käytäntöjä, joissa yhdessä lasten kanssa kuljettaisiin kohti uutta.”


 Tämä liittyi myös toiseen konferenssissa käsiteltyyn aiheeseen, josta puhui Alison Clark: Slow pedagogy eli hidas pedagogiikka mahdollistaa lasten kuuntelemisen. Silloin oppiminen ei ole jotain, mitä aikuiset tuottavat lapsille, vaan jotain, mitä tuotetaan yhdessä lasten kanssa. Hän on kirjoittanut tästä teemastaan vapaasti ladattavissa olevaan Transforming early childhood in England -kirjaan (Clark 2020), jonka lähdetiedot löytyvät blogin kirjallisuutta -välilehdeltä.

Leikintutkijat toivat esiin myös sen, että varhaiskasvatuksessa opettajilla on harvoin aikaa varsinaiseen leikkimiseen lasten kanssa. Mitä mieltä (yllä olevan valossa) olette: pitäisikö olla? Entä pitäisikö muilla lasten kanssa työskentelevillä aikuisilla olla aikaa leikkimiseen; hoitotyössä, lastensuojelussa, koulussa – vai onko se vain ajan tuhlausta? 

Eileen Bergvikin lähdeluettelo

P.S. Jos haluat jatkossa pysyä lapsuudentutkimuksen kärryillä, kannattaa seurata Twitterissä sekä Lapsuudentutkimuksen seuraa (@childhoodfi) että konferenssitiliä (@Childhood2023) ja tietysti Lapsinäkökulma-blogia.

 ****** 

Asiasanoja: lapsuudentutkimus, lapsuudentutkimuksen konferenssi, lapsuus, leikintutkija, leikintutkimus, leikki


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Kirjoitetuksi tulemisesta

Minulla on ollut onni tulla hyvien toimittajien haastattelemaksi jo useamman kerran. On mielettömän hieno fiilis, kun saan käsiini toimittajan omilla sanoillaan tuottaman tekstin siitä, mitä olen haastattelussa puhunut – ja huomaan tulleeni kuulluksi. Usein mukaan on pujahtanut joitain pieniä epätarkkuuksia ja joskus suoranaisia väärinymmärryksiäkin, mutta se ei haittaa silloin, kun kokonaisuus on oikein ymmärretty – ja kun pääsee korjaamaan yksityiskohtien ymmärryksen ennen kuin juttu leviää laajemmalle.

Ajattelen, että hoitajina ja muita ihmisiä kohtaavina ammattilaisina meidän kannattaisi ottaa oppia hyvistä toimittajista. Sen sijaan, että tuottaisimme tekstiä järjestelmämme tarkoitukseen, kirjoittaisimme niin, että kirjoituksen päähenkilö voisi tekstiin yhtyä. Eikä vain yhtyä, vaan suorastaan voimaantua kuulluksi tulemisestaan silloin, kun tekstissä yhdistyy kirjoittajan persoonan ja osaamisen kautta muotoutuneet ajatukset, jotka kirjoituksen päähenkilö tunnistaa omikseen.

Mietin, kuinka usein meidän ihmisammattilaisten kirjaukset eivät olekaan hyvin onnistuneita haastatteluja vaan pikemminkin raportteja. Sellaisia, joita toimittajat tekevät kuultuaan tai nähtyään jotain, josta kirjoittavat oman näkemyksensä. Raporteillekin on varmasti paikkansa ja ehkäpä nekin voivat toisinaan olla voimauttavia myös päähenkilölle. Ongelmallisia niistä saattaa tulla silloin, jos raportin lukija luulee tekstiä haastatteluun perustuvaksi ja päähenkilön tarkastamaksi. Epätarkkuudet ja virheelliset käsitykset saattavat silloin jäädä elämään omaa elämäänsä ja vaikuttamaan päähenkilön elämään. Mediassahan raportit usein kirjoitetaan niin, että tarkkaamattomamman lukijan silmissä ne näyttävät haastatteluilta; näyttäähän niissä olevan suoria lainauksia päähenkilön puheista, vaikka ne ovat kirjoittajan muotoilemia ja tarkoittavatkin mahdollisesti hieman eri asiaa kuin puhuja on sanonut. 

Kaikkien asiakkaistaan tekstejä kirjoittavien olisikin hyvä miettiä, onko kirjoittamassa haastattelua vai raporttia ja tuleeko valinta tekstissä lukijalle selväksi. Ymmärtääkö lukija, että tämä on minun näkemykseni siitä, mitä kuulin tai näin, mutta se ei välttämättä ole kirjoituksen päähenkilön näkemys? Ja vaikka lukija ymmärtäisi, jääkö hänelle silti mielikuva, että tämä on ”koko totuus” asiasta?

Ehkä vielä useammin meidän pitäisikin miettiä, milloin haastattelu toisi esiin tärkeämpiä asioita kuin raportti – tai voisiko myös raportin tarkastuttaa päähenkilöllä, joka voisi tarvittaessa muokata epätarkkuuksia tai selittää väärin ymmärrettyjä kohtia. Sillä kirjoittajalla, olipa hän toimittaja, tutkija tai hoitoalalla (tai muulla ihmisalalla) kirjauksia tekevä ammattilainen, on suuri vastuu siitä, mitä hänen muotoilemistaan sanoista seuraa. Mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi kokemus ”kirjoitetuksi tuleminen” voi olla. Kuten Ruthellen Josselsson (2004) on sanonut: ”Kun kirjoitamme pyytämättä toisen ihmisen elämästä, viemme häneltä osan hänen vapauttaan, olipa kokemus hänelle kuinka avartava tahansa.” Sanoilla on valtaa, käytetään sitä vastuullisesti!

 ...että onko nähnyt metsän puilta...?

****

Näihin medioihin minua on haastateltu tai luennostani raportoitu:

-        Tolonen, Päivi. 2021. Leikistä on moneksi. Suomen Lastenhoitoalan Liiton jäsenlehti Slalli 1/2021, 36–37 https://slalli.smartpage.fi/1-2021/#page=36 (raportti luennostani Hyvinvointia leikistä -seminaarissa, joka on katsottavissa täältä: https://leikkipaiva.fi/hyvinvointia-leikista-seminaari/)

-        Hokkanen, Ruut. 2020. Tutkimukseen 32 eri apurahaa ja joukkorahoituskampanja. Turun Sanomat, Extra, 3. https://www.ts.fi/teemat/4971725/Vaitoskirjaa+tekeva+Johanna+Olli+kyllastyi+apuraharumbaan+ja+ponkaisi+pystyyn+joukkorahoituskampanjan

-        Tammikari, Sari. 2020. Leikki on lapsen kieltä. YouTube-kanava Muksuperheen uni 23.5.2020: https://www.youtube.com/watch?v=s_83cY0T6wI  

-        Pörsti, Laura.2020. Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020, 34-35, MLL. Myös verkossa: https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

-        Haaga-Shrestha, Johanna. 2019. Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Suomen Aivosäätiö: https://aivosaatio.fi/jokaisella-lapsella-on-oikeus-tulla-kuulluksi/

-        Kuusela, Anna. 2018. Puhumattomien puolustaja. Turun Sanomat 2.9.2018, 13. Myös verkossa: https://www.e-pages.dk/turunsanomat/2590/article/772013/13/1/render/?token=d4d506b94ac950dfd0410bb5ab5eba8f

-        Komi, Tiina. 2018. Kuuntele heittäytymällä leikkiin. Lastentarha 2/2018, 13–14.


 ******

Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakasnäkökulma, haastattelu, hoitotyön kirjaaminen, kirjaukset, kuulluksi tuleminen, potilaslähtöisyys, potilasnäkökulma, raportti, toimittajat, toimitustyö, voimaantuminen, ymmärretyksi tuleminen

torstai 25. kesäkuuta 2020

Aikuiset, lapset ja leikki


Lasten tiedekysymykset Hesarissa ovat ihan huippuja. Nytkin joku lapsi oli kysynyt tosi hyvän kysymyksen: Miksi lapset tykkäävät leikkiä, mutta monet aikuiset eivät? Tämä on lasten näkökulmasta todella keskeinen kysymys. Ja sanoisin, että kyllä aikuistenkin. Ja ihan erityisen oleellinen kysymys se on lasten ja aikuisten välisten suhteiden näkökulmasta.

Aikuisilla omat leikit

Professori Kristiina Kumpulainen vastasi tuohon kysymykseen, että myös suurin osa aikuisista tykkää leikkiä, mutta aikuisten leikit ovat erilaisia kuin lasten. Tästä olen samaa mieltä: monet aikuisten harrastuksista voidaan laskea leikkimiseksi. Mutta ei kaikkia. Lisäisinkin yhden ominaisuuden tuossa vastauksessa käytettyyn leikin määritelmään, joka kuului näin:”Yhteistä leikeille on, että ne kumpuavat ihmisten omasta kiinnostuksesta ja vapaaehtoisuudesta sekä tuottavat mielihyvää ja iloa.”

Tutkimusten mukaan vapaaehtoisuuden ja ilon lisäksi yksi ominaisuus, joka tekee jostain asiasta leikkiä, on se, että tekeminen itsessään on tärkeää (ja hauskaa) eikä vain lopputulos. Tämä on se kohta, joka luultavasti tekee monille aikuisille leikkimisestä vaikeaa. Liiallisen tavoitteeseen keskittymisen vuoksi asia, joka voisi olla leikkiä, ei sitä enää olekaan.

Entäs yhteiset leikit?

Toinen kysymys on sitten se, mikä saattoi olla tuon lehteen lähetetyn kysymyksen takana: miksi jotkut aikuiset tykkäävät leikkiä lasten kanssa ja jotkut eivät? Tutkimukset kertovat, että lasten mielestä aikuiset eivät leiki tarpeeksi heidän kanssaan, mutta syistä en ole löytänyt tietoa. Oletan kuitenkin sen liittyvän kaikkiin noihin leikin määritelmän osa-alueisiin: leikki on hauskaa, vapaaehtoista ja itsessään merkityksellistä.

Ehkä kyse on siitä, että samat asiat eivät tunnu joistain aikuisista hauskoilta kuin lapsista. Tai aikuinen saattaa kokea pakkoa tai velvollisuutta leikkiä lapsen kanssa, eikä se sitten tunnu hauskalta senkään takia.

Kyse voi olla myös siitä, että aikuiset ovat tottuneita ajattelemaan, että kaiken toiminnan pitäisi olla tavoitteellista ja lopputuloksen kannalta järkevää. Silloin he eivät lähde edes kokeilemaan sellaisia lasten leikkejä, jotka heidän silmissään näyttävät järjettömiltä. Se on kuitenkin heidän kannaltaan sääli, sillä leikin olemusta ei voi tavoittaa pelkästään katselemalla, se täytyy kokea (Greve 2013).

Uskaltautumalla heittäytymään leikkiin saattaisivat leikkimättömätkin aikuiset löytää taas leikin ilon jopa niistä aikuisen silmissä hölmöiltä näyttäviltä jutuista, jotka riemastuttavat lapsia. Ja vaikka tekeminen tuntuisikin aikuisesta edelleen järjettömältä, saattaisi lasten ilo tarttua, niin kuin tunteet tutkitusti tarttuvat. Jaettu ilohan se on paras ilo, ja leikki on oiva tila sen jakamiseen!



P.S. Täällä olen aiemmin kirjoittanut siitä, miksi aikuiset tarvitsevat leikkiä itsensä vuoksi: http://www.kokosuomileikkii.fi/kokosuomileikkii_artikkelit/kuka-tarvitsee-leikkia/  ja täällä siitä, miksi aikuiset tarvitsevat leikkiä lasten vuoksi: http://lastentahden.blogspot.com/2018/01/vammaiset-lapset-osaavat-leikkia-enta.html 

Haastatteluni aiheesta Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020 https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

******
 

Avainsanoja: aikuislapsileikki, aikuisten leikkiminen, aikuisten ja lasten yhteinen leikki,  jaettu ilo, lasten kanssa leikkiminen, leikin ominaisuudet, leikin määritelmä, leikkiin heittäytyminen, leikki kohtaamipaikkana, leikki tekee hyvää, mitä aikuinen voi oppia lapselta, mitä aikuinen voi oppia olemalla läsnä lasten leikeissä, mitä leikki on, onko pakko leikkiä, opi leikkimään, toiminnallisuus.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Joukkorahoituskampanjan yhteenveto


Joukkorahoituskampanja väitöskirjaprojektini viimeisen puolen vuoden rahoittamiseksi oli aikamoinen riski. Etukäteen ei voinut tietää, saisinko edes minimitavoitetta täyteen, vai pitäisikö rahat palauttaa osallistujille.

Ei voinut tietää, olisiko kampanjaan liittyvien useiden blogikirjoitusten, satojen twiittien, muutamien LinkedIn-päivitysten ja lukuisten sähköpostien kirjoittamiseen ja kampanjasivun työstämiseen käytetyt päivät hukkaan heitettyä aikaa vai ei. Ei voinut tietää, kannattaisiko oman työn eli tavallaan itsensä markkinoimisen vaikeuden kynnyksen ylittäminen uudelleen ja uudelleen – ja olisiko kaikki se hermopaine turhaa vai ei.

Mutta kiitos 114 mesenaatin, se todellakin kannatti! Ennen kaikkea se kannatti siksi, että sain nähdä, miten moni pitää vammaisten lasten osallisuutta tärkeänä ja miten moni haluaa tukea tutkimustani ja minua. Mutta kannatti se myös siksi, että nyt voin useamman kuukauden keskittyä tekemään väitöskirjaani ilman huolta jokapäiväisestä leivästä.

Joukkorahoitus tuotti yhteensä 8610 euroa. Siitä vähennetään Mesenaatti-sivuston kymmenen prosentin provisio sekä verot, jolloin minulla on puolen vuoden työskentelyyn noin 1200 euroa kuukaudessa. Se on hieman vähemmän, mitä tutkimusapurahoilla yleensä, ja sen hankkimiseen meni ehkä hieman enemmän aikaa kuin vastaavan summan hankkimiseen apurahahakemuksia tekemällä. Ja vaikka apurahahakemusten tekeminen on välillä aika rankkaa, niin kyllä joukkorahoituskampanjan vetäminen on vielä rankempaa. Siinä joutuu laittamaan itsensä peliin ihan eri tasolla kuin kasvottomille arvioitsijoille paperien lähettämisessä.

Mutta sitten taas kyllä joukkorahoituskampanjan toteuttaminen oli monella tavalla paljon antoisampaa kuin apurahahakemusten rustaaminen. Kampanjan takia sain olla tekemisissä monien hyvien tyyppien kanssa ja sain paljon hyvää palautetta tekemisistäni. Sain myös luvan kanssa viettää aikaa Twitterissä ;).

Kampanjan tukijat

Joukkorahoituskampanja osoitti, miten paljon on ihmisiä, jotka ovat tukenani silloin, kun heitä tarvitsen. He auttoivat muokkaamaan tekstejäni etukäteen, he toimivat IT-tukena, he tekivät ja jakoivat ja kommentoivat somepäivityksiä ja jopa lähettivät sähköposteja ja tekstiviestejä kannustaakseen muita mukaan, he kysyivät kuulumisia ja lähettivät tsemppiviestejä minulle – ja he osallistuivat kampanjaan.

Ajattelin etukäteen, että minimitavoitteeseen tarvittaisiin 300 henkilöä, jotka olisivat valmiit osallistumaan 20 eurolla. Ajattelin, että kyllä sen verran asiasta kiinnostuneita voisi löytyä, kun Twitterissä tästä aihepiiristä kirjoittaessani olen saanut yli 2400 seuraajaa ja onhan minulla muutenkin laajat ammatilliset ja vapaa-ajan verkostot.

No, kolmeasataa sellaista ei löytynyt, vaan 56 – mutta heidän lisäkseen löytyi 58 sellaista, joilla oli halu ja mahdollisuus osallistua suuremmallakin summalla, jolloin minimitavoite ylitettiin reippaasti. Oli ihmeellistä huomata, miten minulle ihan vieraatkin ihmiset saattoivat rahoittaa tutkimusta jopa 300 eurolla. Mutta olen todella kiitollinen jokaisesta, joka lähti mukaan sillä kaksikymppisellä, jota olin toivonut. Jokainen niistä toi tärkeää viesti tukemisenhalusta – ja jo pelkästään niiden kaksikymppisten ansiosta voin keskittyä tutkimuksen tekemiseen kokonaisen kuukauden ajan!

Kampanjan viestintä

Olen todella kiitollinen myös jokaisesta, joka levitti kampanjasta tietoa eteenpäin. Twitterissä alkuperäinen kampanjatwiittini keräsi 123 tykkäystä, 50 uudelleentwiittausta ja 27 jonkun muun kuin allekirjoittaneen uudelleentwiittausta kommentilla. LinkedInissäkin viestiä jaettiin. Onneksi jotkut levittivät tietoa myös Facebookissa, koska itse en vaikuta siellä.

Some on silti aika arvaamaton paikka, sillä kymmenienkään tuhansien potentiaalinen tavoittaminen ei välttämättä kerro mitään vaikutuksesta. Jakoivathan kampanjatwiittiäni esimerkiksi Helsingin yliopiston työelämäprofessori Pekka Sauri 113,6 tuhannelle seuraajalleen ja Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen 14,4 tuhannelle seuraajalleen ja omin saatesanoin höystettynä Minna Huotilainen 10,1 tuhannelle seuraajalleen samoin kuin Jussi Eronen 17,4 tuhannelle seuraajalleen.

Voi olla, että kaikkein tehokkainta oli sähköpostien lähettäminen aiheesta mahdollisesti kiinnostuneille tahoille. Olen todella iloinen siitä, että muutamat läheiseni ja myös ammatilliset tuttuni lähtivät myös jakamaan tietoa sähköpostitse tai tekstiviestitse tutuilleen, ja saivat sitten vielä ne tuttunsakin viestimään asiasta eteenpäin!

Välillä tietenkin mietin, että vieläkö voin asiaa nostaa esiin ja jokohan kaikki ovat siihen ihan kyllästyneitä. Mutta sitten tuli viestejä, joissa sanottiin esimerkiksi:”Onneksi ehdin huomata tämän!”, ja tajusin, että varmasti vieläkin on ihmisiä, jotka oikeasti haluaisivat osallistua, jos vain kuulisivat mahdollisuudesta. Mikä minä siis olisin estämään ihmisiä tekemästä hyvää :).

Siis sydämellinen kiitos kaikille 114 mesenaatille!

Kaikille osallistuneille on lähtenyt sähköpostitse kiitokset 1.6.2020. Vastikkeet seuraavat myöhemmin perässä. Mesenaateista 18 henkilöä tai tahoa ei halunnut nimeään julkaistavan, mutta tässä on lista kaikista heistä, joilta sain luvan nimen julkaisuun:

Aarniemi
Paavo
Ahoinpelto
Pälvi
Ahokas
Kari
Arifulla
Dinah
Autti-Rämö
Ilona
Backman
Henrika
Eskola
Timo
Fagerström
Ilona
Gyllenberg
Tiina
Hakala
Katariina
Hakomäki
Hanna
Hannonen
Riitta
Hartikainen
Anna Maria
Herrgård
Jari
Hietaluoma
Antero
Hohti
Riikka
Ilmola
Leena
Vammaisperheyhdistys
Jaatinen ry
Jacobson
Anna
Jansson
Pirjo
Joensuu
Timo
Joutsia
Karoliina
Junkkaala
Jouni
Junkkaala
Eero
Junkkaala
Pirkko
Järvelä
Liisa
Jääskeläinen
Soili
Kalalahti
Mira
Kalliomeri
Reetta
Kalmari
Arja
Karinen
Johanna
Karjalainen
Virpi
Karlsson
Liisa
Ketomäki
Antti
Kivistö
Katja
Koivuniemi
Marko
Koivusaari
Satu
Komulainen
Sirkka
Korhonen
Markku
Koski
Sari
Kurttila
Tuomas
Lahti
Sofia
Lahti
Jarmo
Lahti
Mari
Lappalainen
Tiina
Lastikka
Anna-Leena
Linja-aho
Vesa
Lund
Virpi
Lundström
Raija
Lähdesmäki
Kari
Lönnqvist
Mira
Marttila
Tiina
Matikainen
Ari
Mettinen
Katja
Mietola
Reetta
Mustajärvi
Matti
Mustonen
Satu
Mäkelä
Nurmi
Sinikka ja Matti
Terttu
Nurminen
Maarit
Nyberg
Reita
Näretie
Päivi
Oksanen
Helena
Ortju
Laura
Paavola
Marjo
Paljakka
Eevamaija
Periviita
Heta
Pietilä
Annika
Piipponen
Oona
Piiroinen
Hanna
Piironen
Markku
Rajala
Alma
Reunanto
Liisa
Rintala
Markku
Ronkainen
Tuuli
Räihä
Noora
Römer
Marike
Saari
Aija
Salmi
Elina
Salmivaara
Laura
Salonen
Ari
Sell
Kirsi
Sipari
Salla
Sippola
Lauri
Sirkiä
Jukka
Stenius
Tuula
Tammikari
Sari
Taubert
Eija
Teittinen
Päivi
Tenhovirta
Katja
Tuikka
Anne-Marie
Tuohioja
Tarja
Valkonen
Anita
Weckström
Elina
Vihtari
Kalle
Vähäaho
Markku
Vänskä
Nea
Österberg
Saara

Kiitoskukat kaikille osallistuneille!

P.S. Täältä voitte lukea, miksi olen käyttänyt ilmaisua ”vammaiset lapset” ja miksi jatkossa ehkä käytän toista ilmaisua: http://lastentahden.blogspot.com/2020/05/miten-maaritellyt-lapset.html