Lapsinäkökulmaista seikkailua ja puhetta vammaisuudesta

 

Luin Sanna Kalmarin kirjoittaman ja Ilona Partasen kuvittaman lastenkirjan Junaillaan ja jutellaan. Heti kirjan lähtöasetelma ilahduttaa: neljä lasta ja yksi täti (nimenomaan tässä järjestyksessä!) ovat lähdössä seikkailemaan ulkomaille. Ensin tuntuu hurjalta, että pärjäisikö tosiaan yksi täti neljän lapsen kanssa, kun vielä yksi heistä on kehitysvammainen ja joissain tilanteissa toisen lyhytkasvuisuuskin on haaste pitkäläisille suunnitellussa maailmassa. Mutta kun lapset ovat niin toimeliaita ja pitävät myös toisistaan huolta, niin miksipä ei!

Kirjassa on hienosti tavoitettu lasten näkökulmia, minkä vahvistamiseksi on kirjaa tehdessä ansiokkaasti ymmärretty konsultoida aiheen asiantuntijaa eli lasta, Pihla Palosta. Lapset ovat kirjassa vahvasti toimijoita, joilla on oikeasti sanottavaa, eivätkä he odota aikuisen puhuvan puolestaan, vaan menevät itse puhumaan vieraillekin aikuisille. Ei ehkä kovin tyypillistä suomalaisille lapsille, mutta juuri tällaiselle lapsuudelle meidän olisi raivattava tilaa suomalaisessakin kulttuurissa: lapsuudelle, joka saa näkyä ja kuulua. Sillä meillä aikuisilla on lapsilta paljon opittavaa. Esimerkiksi siinä, miten vammaisuudesta puhutaan ja miten vammaisiin ihmisiin suhtaudutaan.

Mainiota on se, että kirjassa on käsitelty lasten näkökulmasta oleellisia vammaisuuteen liittyviä asioita, kuten sitä, että laivan buffetissa suklaasuihkulähde on liian korkealla pöydällä tai ettei lyhytkasvuisuuden takia pääse kaikkiin tivolin laitteisiin, mihin ikänsä ja luonteensa puolesta uskaltaisi.  Siinä olisi todellisessakin maailmassa lasten oikeuksien kannalta hoidettava asia: niissä huvipuistojen laitteissa, joissa vähäinen pituus ei ole turvallisuustekijä, pitäisi ikänsä todistamalla voida päästä laitteeseen.

Kirja kuvaa siis tarinan kautta vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin, joka tekee näkyväksi sen, että usein huonosti suunniteltu ympäristö estää ihmisen toimintaa enemmän kuin vamma. Aina, kun ajattelemme vamman aiheuttavan jonkin ongelman, olisi syytä nostaa katse vammasta ja nähdä, mikä on ympäristön osuus ongelmaan.

Tarinassa vammat ovat vahvasta mukanaolostaan huolimatta sivuseikka ja vain yksi arkinen ominaisuus toisten joukossa, eivät tragedia eivätkä edes tarinassa oleellisinta. Päällimmäiseksi jää mieleen lapsijoukon energisyys ja toiminnallisuus; se, mitä tehdään ja millaista on seikkailla yhdessä. Lapset eivät ole supersankareita, vaan ihan tavallisia lapsia, joilla on kullakin omat ominaisuutensa, eikä siinä ole sen ihmeellisempää. Välillä heitä harmittaa, välillä he ovat avuliaita, välillä puhutaan vakavia, välillä riehutaan.

Kirjassa ilahduttaa sekin, että myös tavislapsi on välillä ”hankala” (toisten mielestä liian puhelias) ja että aikuinenkin mokailee; hänenhän vastuullaan olisi ollut huolehtia oikeaan junaan menemisestä. On virkistävää, että hankaluutta ja ongelmia ei sijoiteta vain vammaisiin lapsiin. Moninaisuuden ymmärtäminen on juuri tätä: me olemme kaikki erilaisia ja samanlaisia yhtä aikaa. Olemme samanlaisia siinä, ettei kukaan ole täydellinen, ja erilaisia siinä, millä yksilöllisellä tavalla olemme yhtä aikaa ihania ja epätäydellisiä.

Tämän kirjan soisi pääsevän kaikkiin päiväkoteihin ja myös eskari-ikäisille jaettavaan kirjakassiin, jos sellainen toteutuu. Silloin ehkä myös aiemmat Harvinaiskeskus Norion julkaisemat kirjat (https://www.tukiliitto.fi/harvinaiskeskusnorio/tietoa/lastenkirjat/) perimästä ja siihen liittyvistä sairauksista ja vammoista löytäisivät tiensä yhä laajemmalle joukolle ja vähentäisivät vammaisuuden tuntemattomuuden aiheuttamia ongelmia. Kirjasta jää iloinen ja toivorikas olo, jota ja kirjan värikäs ja lämminhenkinen kuvitus vahvistaa: maailma menee parempaan päin, kun lapsia kuunnellaan!

**** 

Lisää kirjoituksiani löytyy nykyään Kohtaamisia-blogista sekä koottuna täältä: https://lastentahden.blogspot.com/p/kirjoituksiani-muualla.html.

 

 

Olehan nyt reipas!

Reippauskehotus on aikuis-lapsi-sanaston käytetyimpiä fraaseja varsinkin silloin, kun lapsi tulee terveydenhuoltoon, jossa tehdään hänen mielestään epämiellyttäviä, pelottavia tai ainakin hiukan jännittäviä toimenpiteitä. Mutta mitä sillä reippaudella tarkoitetaan? Millainen on reipas ja miksi sellainen pitäisi olla?

Suomen kielen perussanakirjan mukaan reipas on toimelias, tarmokas, virkeä, pirteä, vireä, ripeä, riuska, rivakka, ravakka. Onko aikuisten mielestä tärkeää siis saada toimenpiteet tehtyä mahdollisimman ripeästi? Luultavasti on – onhan se silloin aikuiselle vaivattominta. Mutta kuten Maria Jotuni aikoinaan osuvasti kirjoitti:

"Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi

mahdollisimman mukava ja vaivaton meille,
vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä
voisi täyttää paikkansa ja löytää itsensä."

Pahimmillaan reippauskehotukset tarkoittavat sitä, että me ohitamme lapsen ja ohjaamme lapsenkin ohittamaan itsensä, sen sijaan että auttaisimme häntä löytämään itsensä; pitämään omia tunteitaan, omaa tapaansa olla ja omaa näkökulmaansa arvokkaana ja löytämään omat selviytymiskeinonsa vaikeisiin hetkiin.

Kyllä terveydenhuollossa (ja elämässä yleensäkin) saa jännittää ja pelätä ja tuntea kaikenlaisia tunteita, ja saa ilmaista kaikenlaisia tunteita. Aikuisten tehtävä olisi tunteiden ohittamisen sijaan auttaa lasta tulemaan toimeen tunteidensa kanssa: tunnistamaan ja hyväksymään ne, ja yhdessä keksimään keinoja, miten tunteiden kanssa selvitään.

Aikuisten olisi myös tehtävä kaikkensa, että pelon aiheet (kuten vaikka kipu, aistikuormitus tai pakotetuksi tuleminen) eivät toteutuisi, mutta se on sitten toisen kirjoituksen aihe. Siitä voit lukea lisää esimerkiksi täältä: https://cp-liitto.fi/toimenpidepelko/.

Väitöskirjatutkimukseni perusteella sanoisin, että olisi pikemminkin tarpeen kehottaa meitä lapsia kohtaavia AIKUISIA olemaan VÄHEMMÄN reippaita – vähemmän rivakoita touhuamaan ja puhumaan ja päättämään lapsen puolesta. Silloin lapsella olisi tilaa tulla kuulluksi ja mahdollisuus tulla kohdatuksi juuri hänelle sopivalla tavalla. 

Kuva tehty tekoälyllä. Teksti tehty ihan omalla älyllä.

Pidän mielelläni tähänkin teemaan liittyviä luentoja tai tutkimusklubisarjoja. Lue lisää: https://kohtaamistaito.net/

Avainsanoja: lapsi neuvolassa, lapsi sairaalassa, lapsi terveydenhuolossa, lapsi vastaanotolla, lapsipotilaan kohtaaminen, lapsipotilas, reippaus, reippausvaatimus

 

Taikasauva lasten ja nuorten kuntoutukseen

Eräässä tilaisuudessa osallistujilta kysyttiin, mitä muuttaisimme lasten ja nuorten kuntoutuksessa, jos saisimme taikasauvan.  Jos minä saisin sellaisen, muuttaisin kaikkien lasten kuntoutuksen tavoitteeksi omannäköisen elämän.

Se ei ole perinteisesti ollut tyypillinen kuntoutuksen tavoite. Tavoitteet ovat yleensä perustuneet ammattilaislähtöiseen tietoon siitä, mikä on ”normaalia” ja siksi tavoiteltavaa. Tai mahdollisesti vanhempien toiveisiin siitä, mitä lapsen pitäisi oppia.

Jos kuntoutuksen tavoitteena olisi lapsen tai nuoren omannäköinen elämä nyt ja tulevaisuudessa, täytyisi hetkeksi lakata muuttamasta lasta ja muuttaa sen sijaan sitä, mitä tapahtuu aikuisten ja lapsen välillä.

Silloin kaikki kuntoutukseen liittyvät tutkimukset, suunnitelmat ja niiden toteutustavat perustuisivat sen selvittämiseen, mikä juuri tämän lapsen näkökulmasta on oleellista ja miten me ammattilaisina voimme siinä tukea.

Se ei tarkoita sitä, että lapsi saisi päättää kaikesta. Se tarkoittaa, että aikuisten pitäisi tutustua lapseen ja yrittää selvittää, miltä elämä näyttää hänen näkökulmastaan. Ja sen ymmärryksen pitäisi vaikuttaa siihen, mitä asioista päätetään.

Jos monenlaisten olemisen tapojen arvostaminen lisääntyisi kuntoutuksessa, voitaisiin nähdä, että myös lapsen ympäristöä (ihmisineen ja olosuhteineen) pitäisi kuntouttaa eli muuttaa sellaiseen suuntaan, etteivät joukkoon kuuluminen ja elämässä pärjääminen perustuisi samanlaisuuden vaatimukselle.

Silloin kuntoutus voisi sisältää lapselle itselleen merkityksellisten asioiden mahdollistamista, ja silloin jokaisesta lapsesta voitaisiin sanoa, kuten eräs äiti eräässä tutkimuksessa (Mandich ym. 2003) kuntoutuksessa olevasta lapsestaan sanoi:

Hän elää unelmaansa todeksi!

Taikasauvaa minulla ei ole, mutta olen väitöskirjatutkimuksessani (Kaitsalmi 2024) kehittänyt dialogisuuteen perustuvan kuntoutushoitotyön mallin, josta löytyy perustelut siihen, miksi omannäköisen elämän tulisi olla kuntoutuksen tavoitteena. Mallista löytyy myös konkreettisia keinoja, miten siihen tavoitteeseen voidaan päästä. Tulen mielelläni kouluttamaan näistä aiheista (https://kohtaamistaito.net/). Olen nähnyt, että taianomaisia asioita tapahtuu, kun niitä lähdetään yhdessä mahdollistamaan!

Täällä ollaan!

Täällä ollaan taas! En ole hylännyt tätä blogia, vaikka kirjoittamisessa onkin ollut pitkään taukoa. Viime vuonna vain tapahtui niin paljon isoja asioita, ettei aikaa ja energiaa riittänyt kaikkeen. Ensinnäkin menin viime vuonna naimisiin (sukunimi on nyt Kaitsalmi!) ja toiseksi aloitin Voimauttavan valokuvan erikoistumisopinnot. Kolmanneksi

SAIN VÄITÖSKIRJAN VALMIIKSI!!!

Se olikin pitkä prosessi, jota te blogin lukijat olette saaneet seurata monissa kirjoituksissa täällä. Väitöskirjan tuloksia olen ehtinyt raportoida lapsen näkökulmasta Lapsinäkökulmablogissa ja hoitotyön näkökulmasta Terveyttä tieteestä -blogissa, ja itse väitöskirja sekä siihen liittyvät linkit löytyvät kotivuiltani. Nimittäin sellainenkin hieno juttu viime vuonna tapahtui, että 

PERUSTIN YRITYKSEN!

Aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan ryhtyväni yrittäjäksi. Ajattelin, että se on vain niitä varten, joita kiinnostaa rahan tekeminen. Mutta kun mietin, miten pääsisin parhaiten hyödyntämään kaikkea sitä, mitä olen väitösprosessin aikana oppinut, päädyin aina siihen, että yrittäjänä se olisi parhaiten mahdollista. Olinhan sitä paitsi elänyt eräänlaista yksityisyrittäjän elämää apurahatutkijana jo kauan; itse markkinoinut osaamistani ja hankkinut rahoitukseni, itse päättänyt ajankäytöstäni ja työni sisällöstä - ja itse luonut ne verkostoni, joita valmiiksi annetun kehyksen ulkopuolelta tarvitsin. 

Yritykseni on nimeltään Kohtaamistaito, ja sen tarkoituksena on mahdollistaa hyvien kohtaamisten lisääntyminen tässä maailmassa. Tarjoan koulutus-, konsultointi-, kehittämis- sekä viestintäpalveluita kaikille kohtaamistyön ammattilaisille sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja opetusaloilla. Koulutusten sisällöt liittyvät ihmisten kohtaamiseen ja vuorovaikutustaitoihin ja niitä mahdollistavaan ympäristöön kaikessa ihmistyössä sekä myös arvoihin, etiikkaan, vammaisuuteen, lapsiin, hoitotyöhön ja tieteen tekemiseen.

Juuri nyt olen eniten innoissani voidessani tarjota koulutusta, jonka vaikuttavuudesta on jo kokemusta. Tutkimusklubisarjoissani yhdistetään tutkittu tieto ja osallistujien oma hiljainen tieto. Tutkimusklubeilla voidaan kouluttaa kerralla koko työryhmää ja saada kaikkien osaaminen jaettua, mikä on erityisen tärkeää uusissa työryhmissä ja silloin, kun on paljon vaihtuvuutta.

Kun tutkimusklubeista muodostetaan vuoden kestävä sarja, saadaan yhdessä kehitettyä työryhmän käytäntöjä aidosti mielekkäämmiksi niin asiakkaille kuin ammattilaisillekin. Kun koulutusten sisältö kohdistuu ammattilaisten ydintehtävään, joka toteutuu kohtaamisten kautta, voidaan työtä oikeasti muuttaa vaikuttavammaksi asiakkaille ja potilaille. Ja tämä osallistujien osaamista arvostava ja dialoginen koulutusmuoto vielä antaa voimia sen sijaan, että veisi niitä! 

Tutkimusklubit ovat antaneet meille voimia! 
Ne ovat antaneet työkaluja arkeen ja herättäneet ajattelemaan
ja tarkastelemaan omaa toimintaa.
- Osallistujan palaute

Minulta saa mielellään tilata myös luentoja tai muuta tiettyyn tarkoitukseen räätälöityä koulutusta sekä muita kehittämispalveluita, joista voit lukea lisää kotisivuiltani eri välilehdiltä: https://kohtaamistaito.net/

Aion edelleen kirjoittaa silloin tällöin tänne blogiin lapsiin, vammaisuuteen ja kuntoutukseen liittyvistä aiheista, mutta jos haluat pysyä kärryillä kuulumisistani, kannattaa tilata ilmainen uutiskirjeeni täältä: https://kohtaamistaito.net/about/ Jaan uutiskirjeessä myös vinkkejä hyväksi havaitsemistani artikkeleista, kirjoista ja tapahtumista, koska haluan laittaa hyvän kiertämään. Jos sinä koet saaneesi tästä blogista joskus jotain hyvää ja haluat laittaa sen kiertämään, niin vinkkaapa tästä eteenpäin!

Lapsen ja kuntoutuksen näkökulma vammaistutkimuksessa

Olin aika riemuissani, kun näin Reyjavikissä 10.-12.5.2023 pidetyn vammaistutkimuksen NNDR-konferenssin ohjelmasta, että siellä olisi peräti 11 lapsuuteen ja vammaisuuteen liittyvää työryhmää Childhood disability -otsikolla. Kokonaisuudesta osuus ei tosin ole suuri, kun ohjelmassa oli 120 sessiota. Joka tapauksessa valinnanvaraa vaikutti olevan – kunnes katsoin tarkemmin esitysten otsikoita ja sisältöjä. Suurimmasta osasta lapsiaiheisia sessioita minua kiinnostava lapsinäkökulmainen tutkimus loisti poissaolollaan. YK:n vammaisyleissopimuksen henkeä kuvastava iskulause ”ei mitään meistä ilman meitä” ei siis näytä pätevän lasten kohdalla.

Lasten asema helposti ohitettavana vähemmistöryhmänä on toki tuttu niin muissa tieteellisissä piireissä kuin yhteiskunnassa yleensä. Vammaistutkimuksessa on ehkä lisäksi vielä ollut omat syynsä ottaa etäisyyttä lapsiin – vammaisten aikuisten asioiden ajamisessa on ollut tarpeen korostaa eroa lapsiin ettei tulisi rinnastetuksi tuohon holhouksen alaiseen ryhmään. Eräässä esityksessä tuollakin konferenssissa tutkimukseen osallistuneet kehitysvammaiset aikuiset olivat korostaneet sitä, ettei heitä saisi kohdella kuin lapsia. Olen toki asiasta samaa mieltä. Mutta tarkemmin sanottuna olen sitä mieltä, että ketään ei saisi kohdella niin kuin lapsia. Siis siten, kuin lapsia liian usein kohdellaan: epäkunnioittavasti.

Lasten epäkunnioittava kohtelu ikävä kyllä korostuu erityisesti vammaisten lasten kohdalla, sen ovat useat tutkimukset tuoneet esiin. Epäkunnioittavalla kohtelulla tarkoitan ennen kaikkea sitä, että aikuiset eivät edistä lasten tiedonsaantia, vaikuttamismahdollisuuksia ja itsemääräämisoikeutta ja monilla muillakin tavoin ilmaisevat pitävänsä lapsen näkökulmaa vähäarvoisempana kuin aikuisen. Tämä liittyy aikuisnäkökulmaiseen kulttuuriimme (josta olen kirjoittanut muun muassa täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2021/06/lapsilta-opittua.html) ja lapsikäsitykseen, joka korostaa lapsia osaamattomina ja keskeneräisinä tulevaisuuden aikuisina (josta olen kirjoittanut muun muassa täällä: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/).

Monissa ammatillisissa käytännöissä esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa on totuttu kysymään lasten asioita heidän vanhemmiltaan, vaikka monien tutkimusten perusteella tiedetään, etteivät lapset ja vanhemmat läheskään aina ajattele asioista samalla tavalla. Eräs keskeinen ajattelun ero tuli pysäyttävästi esiin Reetta Mietolan ja Amu Urhosen esittelemän tutkimuksen kautta. He havaitsivat tutkimuksessaan eron siinä, millainen oli hyvän elämän ja hyvän maailman utopia niillä vammaisaktivisteilla, jotka olivat itse vammaisia aikuisia ja niillä, jotka olivat aktivistin roolissa vammaisen lapsen vanhempana. ”Itselleen sitä haluaa autonomiaa ja läheiselleen suojelua”, tiivisti Amu Urhonen erovaisuudesta kysyttäessä.

Ehkäpä aikuisten pitäisikin osata kohdella lapsia paremmin kultaisen säännön mukaan: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Yksinkertaistetusti voisi ajatella, että jos kaikki haluavat itselleen autonomiaa, niin silloin sitä pitäisi tarjota toisillekin. Mutta kultaista sääntöä ei pitäisi ymmärtää pintatasolla, vaan syvemmällä tasolla. Ei siis olettaen, että toinen haluaa samaa kuin minä, vaan ymmärtäen, etten voi tietää, mitä hän haluaa, jos en kysy. Eli: haluatteko, että toinen ihminen päättää teidän asioistanne teidän näkökulmaanne kysymättä – olettaen, että suojelluksi tuleminen on parasta, mitä teille voi? Jos ette halua, niin älkää sitten tehkö niin lapsillekaan.

Eräässä sessiossa vaadittiin radikaalia muutosta (lasten) kuntoutuksen maailmaan (Critical Rehabilitation Studies: Intersections and Tensions with Disability Studies, jonka kaikkien esitysten sisältö löytyy kokonaisuudessaan tästä linkistä).  Session keskeinen ajatus Barbara Gibsonin esittämänä oli, että kuntoutuksen perustuminen ajatukseen vammaisuudesta ongelmana, joka pitää korjata normalisaation kautta, on hyvin haitallinen. Kuntoutuksessa pitäisi voida kyseenalaistaa sitä, onko ”olla kuten kaikki muut” paras mahdollinen tavoite. Yani Hamdani tarjosi vaihtoehdoiksi ’normaalin’ kehityksen ja ’kunnollisen’ aikuisuuden uudelleen ajattelua, monenlaisten olemisen tapojen arvostamista, positiivisten vammaisidentiteettien edistämistä ja nuorten tukemista tekemään elämästään sellaista, joka on mielekästä heidän omien toiveidensa, tavoitteidensa ja olosuhteidensa kannalta. (Lue lisää: Mosleh & Gibson 2022.)

Omassa konferenssiesityksessäni käsittelin osittain samoja teemoja. Sanoin, että voidaksemme mahdollistaa lasten näkökulman kuuntelun kuntoutuksessa, meidän pitäisi miettiä käytäntöjämme ohjaavia ajatustapoja. Muuten voi käydä niin, että lasten kuunteluun tarkoitetut käytännöt eivät oikeasti vaikuta mihinkään.  Ajatustapoja pitäisi tarkastella ainakin niiltä osin, mitä ajattelemme ihmisyydestä (lapsista ja aikuisista), vammaisuudesta ja kuntoutuksen (tai muun ammatillisen toiminnan) tarkoituksesta.

Haluan tässä nostaa yhden keskeisen asian ihmisyyden pohdinnasta. Kun olen pohtinut tätä tutkimusten valossa, sanoisin näin: On tärkeää pohtia, missä asioissa me ihmiset (esimerkiksi aikuiset ja lapset) olemme erilaisia ja missä asioissa olemme samanlaisia. Ja sen jälkeen on tärkeä pohtia, milloin kannattaa keskittyä erilaisuuksien havainnoimiseen ja milloin samanlaisuuksiin. Kirjoitan tästä lisää väitöskirjani yhteenvedon pohdinnassa (jota joudutte vielä hetkisen odottelemaan), mutta yhdet erilaisuudet ja samanlaisuudet paljastan jo tässä:

Olemme erilaisia esimerkiksi kommunikoinnin tapojen suhteen, ja siihen kannattaa keskittyä, jotta voimme löytää yhteisymmärryksen. Erilaisuuteen keskittymisellä en tarkoita toisenlaisen tavan vikoja ja puutteiden osoittelua, vaan vahvemmassa asemassa olevan menemistä toista vastaan, jos huomaa, ettei oma tapa toimi toiselle. Eli esimerkiksi meidän aikuisina ei pitäisi keskittyä pelkästään sanalliseen kommunikointiin, vaan käyttää ja mahdollistaa lapselle toiminnallista kommunikointia.

Olemme samanlaisia siinä, että haluamme kaikki tulla kuulluiksi. Haluamme, että meidän näkökulmamme huomioidaan niissä asioissa, jotka vaikuttavat elämäämme. Emme halua, että joku muu luulee tietävänsä meidän elämämme asiat puolestamme. Tähän samanlaisuuteen pitäisi keskittyä silloin, kun aikuisena meinaa lipsahtaa tietämään esimerkiksi kuntoutuksen tavoitteita lapselta kysymättä*.

Nyt saattaa kuitenkin olla niin, että liian usein keskitymme erilaisuuteen silloin, kun pitäisi keskittyä samanlaisuuteen – ja päinvastoin**. Oletamme lasten olevan samanlaisia kuin aikuiset ja arvostavan sanallista kommunikaatiota yli kaiken, ja toimimme tämän oletuksen mukaan. Oletamme lasten olevan erilaisia kuin aikuiset siinä, ettei heillä ole tarvetta tai kykyä vaikuttaa omiin asioihinsa, ja päätämme asioita omiin oletuksiimme perustuen heidän puolestaan. Joten: miettikäämme tosi tarkkaan, mitä erilaisuus ja samanlaisuus merkitsevät, ja milloin mihinkin kannattaa keskittyä.

*Kuuntelulla en tarkoita vain sanojen kuuntelua, vaan kokonaisvaltaista lapsen viestinnän havainnoimista kaikilla aisteilla, josta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2017/06/miten-kuuntelen-puhumatonta-lasta.html

**Erilaisuudesta ja samanlaisuudesta olen kirjoittanut myös täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2020/03/erilaisuudesta-samanlaisuudesta-ja-tasa.html

 

Avainsanoja:  erilaisuus, konferenssit, lasten kuntoutus, lasten kuuntelu, Nordic Network on Disability Research, samanlaisuus, vammaiset lapset, vammaisten lasten osallisuus, vammaistutkimus.