maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kuuntele lasta

Siivosin ison pinon papereita työpöydältäni. Ihmettelin, mikä paperi olikaan piilossa pinon takana: tutkimustulos siitä, että lasten mielipiteitä pitäisi kuunnella enemmän. Aika kuvaavaa: lasten mielipiteiden kuuntelu hautautuu aikuisten töiden alle…

Tutkimuksen yli tuhannesta suomalaisesta jopa 95 prosenttia oli sitä mieltä, että aikuiset tekisivät parempia päätöksiä, jos ottaisivat lasten mielipiteet huomioon. Useampi kuin kuusi kymmenestä soisi nimenomaan vanhempien kuuntelevan paremmin lapsiaan.

Jos vanhemmat eivät kuuntele tarpeeksi lapsiaan, niin ehkä ei meidänkään hoitajina tulisi pitää heitä ensisijaisina tiedonlähteinä lapsen kaikkien asioiden suhteen.

Laki potilaan oikeuksista vaatii alaikäisen potilaan mielipiteen selvittämistä hoitotoimenpiteen suhteen silloin, kun se on hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden mahdollista. Mielestäni se on aina mahdollista. Miettikääpä pieniä vauvoja – oletteko sitä mieltä, ettei heillä ole mielipidettä siitä, miten heitä syötetään, pestään tai pistetään? Minun kokemukseni mukaan heillä on usein hyvinkin äänekäs mielipide – riippuu vain meistä aikuisista, ymmärrämmekö sitä vaiko emme.


Lapsen kuuntelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen täytyisi antaa päättää kaikesta hoidossaan. Edellä mainitussa laissakin lause hoidosta päättämisestä tulee erikseen; sitä ei ole sotkettu mielipiteen kuunteluun. Lapsen ei todennäköisesti ole hyväksi antaa päättää, ettei lääkeinjektiota pistetä, mutta hänelle voi silti suoda kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta. Monissa muissa asioissa kuitenkin kannattaa jo imeväisikäisenkin antaa päättää asioista, jotka hän itse ymmärtää parhaiten – esimerkiksi milloin ja miten paljon hän
haluaa syödä. 

Jos kuuntelu on vaikeaa, kannattaa pohtia omaa lapsikäsitystään. Omiin toimintatapoihin vaikuttaa, näkeekö lapsen heikkona ja suojelun tarpeessa olevana vai aktiivisena, ajattelevana ja osaavana. Vai yhtä aikaa molempina.
Hyviä keinoja lapsen kuunteluun ovat esimerkiksi leikki ja sadutus – tai joskus vain
malttaminen pysähtyä hetkeksi paikoilleen.

Nykyään hoitotyönkin käytäntöjä vaaditaan perustelemaan sillä, paljonko ne vievät aikaa. Lapsen kuuntelu voi nopeuttaa toimintaa, kun lapsi rauhoittuu ja suostuu yhteistyöhön. Joskus taas hoitajan rauhoittuminen kuuntelemaan vie enemmän aikaa, kuin äkkiä lapsen puolesta päättäminen. 

Lapsen kuuntelemista ei pitäisikään perustella ajankäytöllä, vaan sillä, että jokaisella on oikeus tulla kuulluksi. Potilaan kuuntelu ei ole vain kaiken hyvän hoitotyön perusta, se on perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien ja potilaan oikeuksien toteuttamista. Sanotaan, että lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Tämä velvollisuus voi kuitenkin olla myös ilo – lapsilla on joskus ihan mahdottoman hienoja ajatuksia!


(Tämä kirjoittamani puheenvuoro on julkaistu vuonna 2011 Sairaanhoitaja-lehdessä 84 (3), 10.)

P.S. Olen kirjoittanut aiheesta laajemminkin Kuntoutus-lehden numerossa 3/2012, ja sen voi lukea netistä Kuntoutusportin kautta tai tästä pdf-muodossa. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kuri ja järjestys


Kyllä lapsille täytyy pitää kuria. Niin kotona, koulussa kuin muissakin lapsia kasvattavissa ja hoitavissa paikoissa. Se on lapsen parhaaksi. Mutta kuinka paljon ja millä keinoin, kysytään nyt viimeaikaisen kouluruokalaepisodin ansiosta. Mielestäni nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole niitä oleellisimpia.

Sivistyssanakirjan mukaan kuri tarkoittaa jossakin henkilöryhmässä vallitsevaa valvottua (hyvää) järjestystä. Minusta tärkeintä olisi selvittää, mihin kuri eli järjestys perustuu ja mikä sen käyttämisen tavoitteena pitäisi olla. Jos kuri perustuu pelkästään kuriin itseensä, eli siihen, että "kyllä kuria pitää olla ja tällaista sen pitää olla", se on heikolla pohjalla. Silloin se jää tyhjäksi ulkoisten sääntöjen noudattamiseksi. 

Mielestäni kurin pitäisi rakentua kunnioittamisen, välittämisen ja yhteisen ihmisarvon pohjalle. Nämä pitäisi ensin rakentaa vahvaksi ja vasta sitten miettiä kurin toteutuskeinoja. Sillä jos aikuinen ei välitä lapsesta, jolle pitää kuria, hän ei saa kurilla aikaan sitä, mitä pitäisi. Voi olla, että hän saa aikaan alistumista, mutta mielestäni sen ei pitäisi olla kurin tavoite. 

Itse pidän kurin tarkoitusta pääpiirteittäin samanlaisena kaikissa lasten kanssa tekemisissä olevissa yhteisöissä; perheessä, päivähoidossa, koulussa, terveydenhuollossa, lastensuojelussa – ja koko yhteiskunnassa. Jotakin tämän tapaista se voisi olla: kurin tarkoitus on mahdollistaa, että jokainen (niin lapsi kuin aikuinenkin) voisi toimia omassa tehtävässään parhaalla mahdollisella tavalla ja että kaikilla olisi hyvä olla yhdessä.

Tällaisen tarkoituksen toteuttamiseen eivät riitä pelkät ulkoiset kurinpitokeinot. Tarvitaan asennetta, joka antaa oikean merkityksen järjestyksenpidolle. Jos opettajan asenne on sellainen, kuin Turun sanomien jutussa haastatellun anonyymin opettajan, en ihmettele, että ongelmia on kurinkin kanssa. Oppilaitaan sekopäiksi kutsuvalla opettajalla on paha asenneongelma, josta varmasti seuraa muitakin ongelmia. Sillä se, miten toisista puhuu, ei vain kerro todellisuudesta, se myös luo sitä.

Ennemmin kuin lisää kuria tarvittaisiin parempaa kuria. Tarvittaisiin kuria, joka perustuu kuuntelemiseen: kuka on tämä lapsi, miksi hänen on vaikea pysyä järjestyksessä ja miten voisin parhaiten auttaa häntä niin, että meillä kaikilla olisi hyvä olla? Tarvitaanko tässä tilanteessa lempeää juttelua, tiukkaa puhuttelua vai fyysistä ohjausta? Sekoittavatko minun omat tunteeni nyt tulkintaani tilanteesta? 

Joskus aikuinen menettää malttinsa ja käyttää kovempia keinoja kuin olisi ollut tarpeen. Silloin aikuisen pitää osata pyytää anteeksi. Siinä ei menetä lapsen kunnioitusta, jos on sen aiemmin ihmisarvoisella kohtelulla saavuttanut. Ehkä voi jopa saada takaisin sen, jonka malttinsa menettämällä menetti.

Ennen lapset opetettiin kunnioittamaan aikuisia pelon kautta. Ehkä siitä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta syntyikin, mutta sen sijaan saattoi jäädä syntymättä kunnioitus omaa ihmisarvoa ja toisten lasten ihmisarvoa kohtaan. En pidä kovinkaan tavoittelemisen arvoisena opetusta, jonka viestinä on, että ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ylemmässä asemassa oleville. Valitettavasti nykyisinä aikoinakin esimerkiksi koulumaailmassa tutkitusti näkyy oppilasta lamaannuttavaa aikuisvuorovaikutusta, joka tuottaa häpeän, pelon ja ärsyyntymisen tunteita lapsille (Kautto-Knape 2012).  Mielestäni oleellista olisi kysyä, mitä sille asialle voitaisiin tehdä!

P.S. Minua pyydettiin vierailijaksi Innokylän blogiin, käykäähän lukemassa!