keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Lapsen toimijuus ja syyt sen tukemiseen

Ensimmäinen tieteellinen artikkelini on julkaistu, eläköön!! Olipahan pitkä prosessi sekin… Mutta kyllä nyt on riemukas olo!

Artikkeli (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012) on kirjallisuuskatsaus, jossa on induktiivisella sisällönanalyysilla analysoitu 19 sellaista tieteellistä tutkimusta, jossa vammaiset lapset ovat olleet päätiedonantajina. Katsauksen tarkoituksena oli selvittää, miten ammattihenkilöt voivat edistää tai estää vammaisten lasten toimijuuden toteutumista.

Toimijuuden toteutumisella tarkoitan sitä, että lapsi saa omia näkemyksiään ilmaisemalla vaikuttaa toisiin ihmisiin, ympäristöönsä ja omaan elämäänsä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsen pitäisi aina saada tahtonsa läpi, vaan sitä, että häntä kuunnellaan hänen elämäänsä koskevia päätöksiä tehtäessä. Tämä on tärkeää monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että se kuuluu ihmisoikeuksiin. Toiseksi siksi, että sillä on monia hyviä seurauksia. Tutkimusten* mukaan esimerkiksi näitä:

-          lasten elämän kannalta mielekkäiden ratkaisujen toteutuminen
-          itseluottamuksen lisääntyminen
-          elämänhallinnan kasvu
-          kokemukset arvostetuksi tulemisesta
-          yhteisöön kuulumisen tunteen lisääntyminen
-          lapsen sosiaalisten suhteiden monipuolistaminen
-          kokonaisvaltaisen yhteiskuntaan integraation parantuminen
-          syrjäytymisen ehkäisy

Lasten toimijuuden toteutumista ammattihenkilöiden kanssa edistävät ja estävät ammattihenkilöiden asenteisiin ja kommunikaatiotaitoihin liittyvät tekijät sekä organisaatioiden rakenteellisiin seikkoihin liittyvät tekijät.

Kerron näistä lisää lähiaikoina, mutta alkuperäisen artikkelin voi jo käydä lukemassa Disability & Society -lehden sivuilta   (ilmaiseksi koko artikkelin voi lukea useimpien yliopistojen kirjastojen kautta, muuten vain tiivistelmä näkyy ilman maksamista. Ehkä myöhemmin voin linkittää artikkelin suoraan tännekin – kunhan olen vielä varmistanut, että tekijänoikeuksien mukaan voin niin tehdä).

…mutta siis ah, ensimmäinen artikkelini julkaistu, kyllä on hieno fiilis!!

LISÄTTY MYÖHEMMIN: 
Artikkelin sai laittaa kotisivuille preprint-versiona, 
joten nyt se on siis kaikkien luettavissa osoitteesta  


*Referoin tässä katsauksen johdannon keskeistä sisältöä, mutta en käytä lähdeviittauksia – ne kannattaa tarkistaa alkuperäisestä artikkelista, jos haluaa tietää tarkemmin. 

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Ongelmia hoitajuudessa

"Hankalat hoidettavat ovat yleensä lääkäreitä tai hoitajia. Lääkärit puuttuvat hoitoonsa ja hoitajat eivät suostu autettavaksi", sanoo Terhokodin ylilääkäri Terho Hänninen Tehy-lehdessä 7/2012 Jostain syystä minä uskon häntä. Jostain syystä myös ajattelen, että siinä kiteytyy jotain tosi keskeistä hoitajuuden ongelmista.

Mistä se kertoo, ettei auttaja anna auttaa itseään? Se voi kertoa joko alalle hakeutuvien taipumuksista, koulutuksen puutteellisuudesta tai historian painolastista. Niin tai näin, jotain siinä on pahasti pielessä.

Jos hoitajuuteen kuuluu se, että aina vain annetaan ja annetaan, eikä ikinä oteta vastaan, niin siitä aiheutuu ongelmia ainakin kahdelle taholle: hoitajalle ja potilaalle. Hoitajan ongelma kiteytyy loppuunpalamisen vaaraan ja potilaan ongelma on huonon hoidon saaminen.

Miten niin, saatat kysyä, eikö se juuri ole hyvää hoitoa, että hoitaja antaa potilaalle kaikkensa? Siinäpä se, kun hoitaja ei oikeastaan anna kaikkeaan silloin kun hän ei ota mitään vastaan.

Antaminen ja ottaminen ovat samaa tekoa
Hän, joka ottaa, lahjoittaa ottamisensa.
Hän, joka antaa, saa näin toiselta antamisensa.
Antaminen ja ottaminen ovat samaa lahjaa."
-Gösta Ågren-

Joku voi sanoa, että eihän hoitaja tee työtä itseään vaan potilasta varten, ei hän ole töissä itselleen saamassa, vaan potilaalle apua antamassa. Mielestäni työntekijä on kuitenkin palkkansa ansainnut – sekä rahallisen korvauksen että työstä saatavan tyydytyksen. Hoitotyössä sitä tyydytystä ei kuitenkaan pitäisi saada potilaan kustannuksella, vaan hänen edukseen. Näin se, mitä hoitaja saa työstään ja mitä potilas saa kietoutuvat toisiinsa.

Ääriesimerkki potilaan kustannuksella saadusta tyydytyksestä voisi olla sadismiin taipuvaisen hoitajan tyydytys potilaan nöyryyttämisestä.  Sellaisesta hoitajasta on helppo sanoa, että hän on väärällä alalla. Mutta eikö siitä ole vain aste-ero hoitajaan, joka saa tyydytyksensä siitä, että saa aina olla se tietävämpi ja osaavampi osapuoli? Hoitajaan, joka ei koskaan asetu oman tietämättömyytensä tunnustavan kyselijän rooliin? Hoitajaan, joka ei koskaan aidosti halua kuulla, mitä potilas omaan elämäänsä liittyvistä asioista ajattelee – hoitajaan, joka ei luota potilaan asiantuntemukseen tämän omissa asioissa?

Pelkään, että on aivan liian yleistä se, että olemme hoitajina samanlaisia kuin olemme potilaina: emme suostu autettaviksi. Emme anna potilaan auttaa meitä auttamaan itseään. Vaikka se olisi sekä meidän parhaaksemme että potilaan parhaaksi.