Väitöskirjatutkijana joudun raportoimaan tutkimusprosessini ajankäyttöä niin apurahojen myöntäjille kuin yliopistollekin. Jotkut tahot ovat kiinnostuneita vain tutkimustyön numeroissa mitattavasta etenemisestä (eli tieteellisistä julkaisuista), mutta itse ajattelen tutkijan työhön kuuluvan paljon muutakin.
Jos rahoitusjärjestelmiä ja yliopistojen ranking-listoja katsotaan, kuuluu tutkijan työhön vain
ja ainoastaan mahdollisimman nopeaa tutkimustyön tekemistä ja mahdollisimman paljon
julkaisemista tieteellisissä (englanninkielisissä) lehdissä. Mutta yliopistolaki
kyllä määrittelee yliopistojen kolmeksi tehtäväksi tutkimisen, opettamisen ja
yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen. Myös esimerkiksi Tutkimus-
ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa 2015–2020 tutkimuksen yhteiskunnallista
vaikuttamista halutaan vahvistaa. Kannattaa lukea myös professori Erkki
Karvosen kirjoitus aiheesta Valtioneuvoston
sivuilta.
Ja jos maalaisjärjellä ajatellaan, niin mitä järkeä on tehdä tutkimusta, jonka
tuloksista kukaan ei kuule tiedepiirien ulkopuolella? Tai hyvä jos sisäpuolellakaan
– monet tutkimuksista jäävät todella harvojen lukemaksi.
Itselleni tämän blogin pitäminen sekä kahdessa tutkijoiden
yhteisblogissa (Terveyttä
tieteestä ja Lapsinäkökulma)
kirjoittaminen yhdistettynä twiittaamiseen on ollut tärkeä osa tutkijana
kehittymistä. Vaikka kaikki tekstit eivät tässä blogissa suoraan tutkimukseeni
liitykään, hyödynnän niissä kuitenkin lapsiin, vammaisuuteen ja hoitotyöhön
liittyvää asiantuntemustani. Lisäksi olen kirjoittanut paljon erilaisia
yleistajuisia netti- ja
lehtiartikkeleita. Päätoimittajana Lastenneurologian hoitajat ry:n Lasten
asialla -lehdessä pääsen vaikuttamaan myös muiden tutkijoiden tärkeiden
tutkimusten esiin tuomiseen.
Voisihan sitä ajatella, että tekee nyt vain äkkiä sen
väitöskirjan, ja rupeaa sitten vuorovaikuttamaan. Mutta ensinnäkin: miksi pantata itsellään tietoa, josta voi
olla monelle hyötyä jo nyt? Tämä sai minut aikoinani aloittamaan
bloggauksen, kun tuntui niin epäreilulta pitää vain omana tietonani sitä
kaikkea, mitä opin.
Toiseksi: mikään ei
muutu hetkessä. Tieto muuttaa maailmaa vähän kerrallaan. Tieto leviää
verkostoissa, ja niiden rakentaminen on hidasta. Ne on rakennettava jo ennen
kuin niitä tarvitsee, vaikka se siinä kohtaa voisi näyttää ajan tuhlaamiselta.
Sitä paitsi: kuka minua kuuntelee, jos ilmestyn väitöskirjoineni tyhjästä,
ilman että kukaan on koskaan kuullutkaan tällaisesta tyypistä? Kyllä se vaan
taitaa olla niin, että sellaista helpommin kuunnellaan, johon entuudestaan
luotetaan. Ja luottamus syntyy pikkuhiljaa sekin.
Kolmanneksi: yhteiskunnallinen
vuorovaikutus vaikuttaa myös tutkijaan, jonka tutkimus ei silloin
(toivottavasti) jää vain tutkijankammiossa pyöritetyksi ajatusrakennelmaksi,
vaan on paremmin yhteydessä elävään elämään. Itse arvostan suuresti esimerkiksi
sitä, että Lastenneurologian
hoitajat ry:n kautta saan kuulla käytännön työtä tekeviltä hoitajilta, mitä
käytännön kentille ympäri Suomea nykyään kuuluu. Todella tärkeitä ovat myös
somen kautta avautuneet verkostot ja
siellä käytävät keskustelut, jotka avaavat minulle lasten kanssa eri aloilla
työskentelevien näkökulmia.
Onhan se tietenkin niin, että viestintä vie aikaa ja
nopeammin saisi tutkimuksensa valmiiksi, kun keskittyisi vain sen tekemiseen.
Ratkaisu voi sopia joillekuille, mutta ei minulle, joka haluan tutkimuksellani
muuttaa maailmaa.
Haluan
muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi vammaisille lapsille ja aikuisille heidän
ympärillään. Koska se on hidasta, ei kannata odottaa siihen asti, että koko
tutkimusprojekti olisi valmis. Matkan
varrella olen sekä lukemistani että tekemistäni tutkimuksista tehnyt löytöjä,
joiden jakamisesta voi moni hyötyä. Siksi
ainakin tämän tutkijan työhön kuuluu vahvasti myös yhteiskunnallinen
vuorovaikutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti