torstai 13. toukokuuta 2021

Leikki ja aika

Miten leikki ja aika liittyvät yhteen? Suomen yhdeksännessä Lapsuudentutkimuksen seuran ja yhteistyökumppaneiden järjestämässä kansainvälisessä konferenssissa 10.–12.5.2021 teemana oli Childhood and Time. Pohdin tässä leikintutkimukseen liittyvän työryhmän antia, mutta jos haluat saada laajemman kuvan konferenssin aiheista, kannattaa lukea Lapsinäkökulma-blogista Oona Piipposen kokoamia huomioita kirjoituksesta Lapsuus ja aika: keskeisiä poimintoja Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2021.

Leikkiä on tutkittu todella paljon oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, jolloin usein tehtävänä on ollut selvittää, mitä lapset osaavat tai oppivat leikissä tai miten heitä voisi leikin kautta opettaa. Oli suuri ilo kuulla, kun Anne Greve, Knut Olav Kristensen ja Eilen Bergvik Oslon Metropolitan-yliopistosta kertoivat tutkimusprojektistaan, jossa oli aivan erilainen tutkimustehtävä: selvittää, miten aikuisen osallistuminen mielikuvitusleikkiin (dramatic play) voi innostaa lapsia leikkimään lisää. Tämä osoittaa tutkijoiden ymmärtävän leikin olemusta, joka ei ole välineellisyys, vaan arvo itsessään. Itsehän olen sitä mieltä (tutkimuksiin perustuen), että leikki, jota käytetään välineenä, ei edes ole enää leikkiä. Se on leikillisten menetelmien käyttöä, mikä on erittäin toivottavaa niin kasvatuksessa, kuntoutuksessa kuin opetuksessakin. Mutta kuitenkin eri asia kuin leikki.

Tuossa tutkimusprojektissa tutkijat halusivat tutkia leikkiä myös sisältäpäin eli osallistumalla siihen itse. Silloin se parhaimmillaan tuntui tutkijasta siltä, että sai olla jäsenenä luovassa triossa (kahden lapsen kanssa) – mutta välillä leikin ulkopuoliset asiat haittasivat tutkijankin keskittymistä niin, ettei varsinaista leikkiä edes syntynyt. Luottamuksellisen ilmapiirin luominen oli tärkeää leikin syntymiselle.

Tutkijat myös oivalsivat, ettei lapsia tarvitse välttämättä haastatella leikistä; leikki itsessään on lapsille itseilmaisun väline, jossa he kertovat itselleen merkityksellisistä asioista itselleen mielekkäällä tavalla. Projektissa käytettiin kuitenkin mosaiikkitekniikalla lukuisia erilaisia menetelmiä aineiston tuottamiseen. Tutkijat esimerkiksi haastattelivat varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja havainnoivat heidän leikkiään. Mutta he tekivät myös jotain niinkin kekseliästä, kuin pyysivät varhaiskasvatuksen opettajat havainnoimaan heidän leikkiään. Yleensähän se on aina tutkija, joka havainnoi. 

Leikin tutkiminen on kuitenkin näiden tutkijoiden mukaan vaikeaa. Tavallaan mikään ei ole niin helppoa kuin leikki ja samaan aikaan mikään ei ole niin monimutkaista kuin leikki. Kun sitä yrittää sanoittaa, sen taika katoaa. Sitä ymmärtää parhaiten sisältäpäin. Knut Olav Kristensen kuvasi sitä muuan muassa ilmaisulla “the feeling of being absorbed in symbolic meaning of play”, minkä voisi kääntää leikin symboliseen merkitykseen uppoutumiseksi tai imeytymiseksi. 

Leikki liittyy konferenssin teemaan, aikaan, monellakin tavalla. Anne Greve kuvasi leikin olemusta sanomalla, että ”leikki on tässä ja nyt” eli läsnäolo hetkessä on leikissä tärkeää. Tämän Eilen Bergvik yhdisti omassa puheenvuorossa leikin ja improvisaation yhteisiin piirteisiin, jotka hetkessä läsnäolon lisäksi ovat avoimuutta tuntemattomalle ja kykyä käyttää ”kyllä, ja…”-kommunikaatiota, jonka avulla leikkiä rakennetaan vastavuoroiseksi. Hän myös siteerasi Johnstonea vuodelta 1989 sanoen, että improvisointi on kuin takaperin kävelyä; näkee, mistä on tullut, mutta ei kiinnitä mitään huomiota tulevaisuuteen. Tämä onkin mielestäni todella tärkeä muistaa, jos haluaa oikeasti leikkiä: siinä hetkessä ei pidä miettiä tavoitteita, van heittäytyä leikin vietäväksi.

Aikuiset usein sanovat, ettei heillä ole mielikuvitusta ja he voivat pilata lasten leikin. Anne Greve sanoi tästä samaa, kuin itse olen havainnut: jos antaa aikaa, lapset kyllä opettavat käyttämään mielikuvitusta. Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen. Eilen Bergvik myös siteerasi Faith Gussia, joka on sanonut jotain tähän tapaan (paitsi monimutkaisemmin…):”Sen sijaan että miettisimme, miten voimme käyttää leikkiä joidenkin oppimistavoitteiden saavuttamiseen, voisimme miettiä aivan päinvastoin: miten leikki voisi käyttää meitä! Silloin voisi syntyä käytäntöjä, joissa yhdessä lasten kanssa kuljettaisiin kohti uutta.”


 Tämä liittyi myös toiseen konferenssissa käsiteltyyn aiheeseen, josta puhui Alison Clark: Slow pedagogy eli hidas pedagogiikka mahdollistaa lasten kuuntelemisen. Silloin oppiminen ei ole jotain, mitä aikuiset tuottavat lapsille, vaan jotain, mitä tuotetaan yhdessä lasten kanssa. Hän on kirjoittanut tästä teemastaan vapaasti ladattavissa olevaan Transforming early childhood in England -kirjaan (Clark 2020), jonka lähdetiedot löytyvät blogin kirjallisuutta -välilehdeltä.

Leikintutkijat toivat esiin myös sen, että varhaiskasvatuksessa opettajilla on harvoin aikaa varsinaiseen leikkimiseen lasten kanssa. Mitä mieltä (yllä olevan valossa) olette: pitäisikö olla? Entä pitäisikö muilla lasten kanssa työskentelevillä aikuisilla olla aikaa leikkimiseen; hoitotyössä, lastensuojelussa, koulussa – vai onko se vain ajan tuhlausta? 

Eileen Bergvikin lähdeluettelo

P.S. Jos haluat jatkossa pysyä lapsuudentutkimuksen kärryillä, kannattaa seurata Twitterissä sekä Lapsuudentutkimuksen seuraa (@childhoodfi) että konferenssitiliä (@Childhood2023) ja tietysti Lapsinäkökulma-blogia.

 ****** 

Asiasanoja: lapsuudentutkimus, lapsuudentutkimuksen konferenssi, lapsuus, leikintutkija, leikintutkimus, leikki