tiistai 1. kesäkuuta 2021

Lapsilta opittua

”Lapsikin sen ymmärtää”, ”lapsellisen helppoa” – tämäntyyppisiä sanontoja on kielenkäyttömme pullollaan. Se kertoo aikuisnäkökulmaisesta ajattelustamme, jossa lapsi on aina jotain vähemmän kuin aikuinen. Me tiedämme paremmin, me osaamme paremmin, ja vain jos joku asia on päivänselvä, niin silloin sanotaan, että lapsikin sen ymmärtää. On oikeastaan käsittämätöntä, kuinka tyhminä me lapsia pidämmekään. Ja miksi? Siksi, etteivät he osaa meille ymmärrettävillä tavoilla ilmaista kaikkea ymmärrystään? Eli kuka tässä nyt onkaan tyhmä eikä ymmärrä?

Itse olen lapsuudentutkimuksen ja erityisesti lapsinäkökulmaisen tutkimuksen kautta oppinut paljon siitä, mitä kaikkea lapsilta voi oppia, jos vain osaa oikeasti kuunnella (kaikilla aisteilla – ja ehkä myös sydämellä). Kuitenkin yksi suurimmista silmien avaajista minulle oli taannoin muistipelin pelaaminen erään leikki-ikäisen lapsen kanssa. Hän pelasi peliä elämänsä ensimmäisiä kertoja, mutta oli jo varsin taitava löytämään pareja. Minä olin silloin kuitenkin vielä hiukan taitavampi, ja jossain kohtaa ajattelin vähän tasoittaa peliä ja jättää ottamatta parin, jonka olisin tiennyt. En mitenkään yrittänyt puheen tasolla esittää, etten tietäisi, jätin vain kääntämättä sen oikean. Ja mitä sitten tapahtui: seuraavalla vuorollaan lapsi teki täsmälleen saman. Jätti ottamatta parin, jonka olisi tiennyt. Kysykää vain, mistä minä sen tiesin – mutta se oli minulle päivänselvää. Joten kuinka olin olettanut, ettei se lapselle olisi? Ettei hän näkisi ja ymmärtäisi, mitä teen?

Juuri näin me aikuiset teemme aivan jatkuvasti: oletamme, ettei lapsi ymmärrä. En sano, että he kaiken ymmärtäisivät; eivät tietenkään. Mutta sanon vaan, että me ymmärrämme kovin huonosti sitä, miten paljon he ymmärtävät. Tuossa pelissä tulin opettaneeksi lapselle erilaisia pelitekniikoita – ja hän tuli opettaneeksi minulle jotain oikeasta elämästä.  

Tätäkin olen viime aikoina miettinyt: miksi me ylläpidämme puhetapoja, jotka korostavat meidän aikuisten ylivertaisuutta lapsiin verrattuna? Tai näemmekö edes sitä, mitä tulkitsemme kaiken aikuistärkeytemme kautta? Tämä kysymys on ollut mielessäni viime aikoina, kun esimerkiksi Twitterissä on keskusteltu leikistä (edellisen bloggaukseni innostamana) ja kuten muuallakin, aika usein leikki mainitaan aikuisen välineeksi opettaa, kasvattaa, houkutella vuorovaikutukseen tai kehittää lapsen mielikuvitusta. Itse olen tutkimukseni ja samaan aikaan oikean elämänkin myötä alkanut nähdä koko ajan kirkkaammin sen, miten juuri leikissä lapsilla on usein paljon enemmän annettavaa meille kuin meillä heille. Meillä se mielikuvitus usein on hukassa ja meitä täytyy paljon useammin houkutella aitoon vuorovaikutukseen leikin keinoin.

Ja mitä sinä näet, jos näet aikuisen ja pikkulapsen pysähtyvän ihmettelemään kuorma-autoa tai kukkaa? Näetkö aikuisen, joka esittelee maailmaa lapselle? Vai lapsen, joka esittelee maailmaa aikuiselle, joka ei ilman häntä olisi ehkä huomannut pysähtyä ollenkaan?  

Puhumalla jatkuvasti siitä, miten me annamme, me näytämme ja me opetamme, ylläpidämme lasten vähäisyyttä korostavaa lapsikäsitystä, joka vuorostaan estää meitä ja muita näkemästä lasten osaavia, vahvoja ja vaikuttavia puolia. Vastaavasti ylläpidämme samalla aikuiskäsitystä, jossa aikuinen on (vain) osaava, valmis, kokonainen – lähes erehtymätön tai ainakin itseriittoinen (tai korkeintaan joskus harvoin jotain kaltaisiltaan aikuisihmisiltä tarvitseva, mutta ei suinkaan lapsilta).

Ajattelen, ettei se ole meidän aikuisuudestamme, ammattilaisuudestamme ja arvostamme pois, jos opettelemme näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä lapset meille antavat, näyttävät ja opettavat. Pikemminkin voimme silloin sekä oppia hyväksymään paremmin oman epätäydellisyytemme. Silloin parhaimmillaan syntyy tilaa luoda yhdessä sellaista, mihin kumpikaan ei olisi yksin pystynyt.


*****

P.S. Eräs tärkeä lapsilta opittujen asioiden välittäjä on ollut Pelastakaa lapset ry:n Arjesta voimaa -projekti, jonka johtoryhmään sain kunnian kuulua ja jossa sain inspiroitua aikuisista, jotka olivat oppineet paljon lapsilta. (Lue lisää: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/ ). Projektin myötä syntyi ”Kohti lapsen näköistä osallisuutta”-teos, jossa olen kahdessa artikkelissa mukana toisena kirjoittajana. Kirja on luettavissa kaikille avoimena verkkojulkaisuna täällä: https://www.pelastakaalapset.fi/uutiset/kohti-lapsen-nakoista-osallisuutta-kirja-julkaistu/

Painettuja versioita kirjasta on vain kirjastoissa ja oppilaitoksissa sekä kirjan tekijöillä. Päätin lahjoittaa toisen tekijänkappaleeni sellaiselle blogini lukijalle, joka arvelee kirjan itselleen erityisen hyödylliseksi. Kirjoita tähän alle kommenttiin koko nimesi ja perustelut, miksi sinun olisi tärkeää saada kirja (tarvittaessa lue ohjeet kommentointiin blogiin yläreunassa näkyvältä Kommentointiohjeet-välilehdeltä). Mielellään saa samalla kommentoida myös tämän kirjoituksen sisältöä, jos se herätti ajatuksia. 

Julkaisen kirjan saajan 14.6. klo 15 mennessä täällä blogikommenteissa ja pyydän häntä samalla lähettämään sähköpostiini yhteystiedot. Merkitse siis kalenteriisi, että muistat tulla tarkistamaan täältä, onko sinut valittu kirjan saajaksi! Mikäli kirjan saaja ei ole 21.6. klo 24 mennessä ilmoittanut yhteystietojaan, valitsen tilalle uuden saajan, eli muidenkin kannattaa käydä täällä tarkistamassa tilanne. Jos itse luet mielelläsi sähköistä versiota, vinkkaa tutuillesi tästä painetun kirjan saamisen mahdollisuudesta! 

 

P.S. 2 Lue lisää lapsikäsityksen merkityksellisyydestä myös tuoreesta kirjoituksestani Lapsinäkökulmablogista: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/

 

Avainsanoja: aikuiskäsitys, aikuisnäkökulma, dialogisuus, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilta oppiminen, lasten osaaminen, lasten osallisuus, lasten toimijuus  


torstai 13. toukokuuta 2021

Leikki ja aika

Miten leikki ja aika liittyvät yhteen? Suomen yhdeksännessä Lapsuudentutkimuksen seuran ja yhteistyökumppaneiden järjestämässä kansainvälisessä konferenssissa 10.–12.5.2021 teemana oli Childhood and Time. Pohdin tässä leikintutkimukseen liittyvän työryhmän antia, mutta jos haluat saada laajemman kuvan konferenssin aiheista, kannattaa lukea Lapsinäkökulma-blogista Oona Piipposen kokoamia huomioita kirjoituksesta Lapsuus ja aika: keskeisiä poimintoja Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2021.

Leikkiä on tutkittu todella paljon oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, jolloin usein tehtävänä on ollut selvittää, mitä lapset osaavat tai oppivat leikissä tai miten heitä voisi leikin kautta opettaa. Oli suuri ilo kuulla, kun Anne Greve, Knut Olav Kristensen ja Eilen Bergvik Oslon Metropolitan-yliopistosta kertoivat tutkimusprojektistaan, jossa oli aivan erilainen tutkimustehtävä: selvittää, miten aikuisen osallistuminen mielikuvitusleikkiin (dramatic play) voi innostaa lapsia leikkimään lisää. Tämä osoittaa tutkijoiden ymmärtävän leikin olemusta, joka ei ole välineellisyys, vaan arvo itsessään. Itsehän olen sitä mieltä (tutkimuksiin perustuen), että leikki, jota käytetään välineenä, ei edes ole enää leikkiä. Se on leikillisten menetelmien käyttöä, mikä on erittäin toivottavaa niin kasvatuksessa, kuntoutuksessa kuin opetuksessakin. Mutta kuitenkin eri asia kuin leikki.

Tuossa tutkimusprojektissa tutkijat halusivat tutkia leikkiä myös sisältäpäin eli osallistumalla siihen itse. Silloin se parhaimmillaan tuntui tutkijasta siltä, että sai olla jäsenenä luovassa triossa (kahden lapsen kanssa) – mutta välillä leikin ulkopuoliset asiat haittasivat tutkijankin keskittymistä niin, ettei varsinaista leikkiä edes syntynyt. Luottamuksellisen ilmapiirin luominen oli tärkeää leikin syntymiselle.

Tutkijat myös oivalsivat, ettei lapsia tarvitse välttämättä haastatella leikistä; leikki itsessään on lapsille itseilmaisun väline, jossa he kertovat itselleen merkityksellisistä asioista itselleen mielekkäällä tavalla. Projektissa käytettiin kuitenkin mosaiikkitekniikalla lukuisia erilaisia menetelmiä aineiston tuottamiseen. Tutkijat esimerkiksi haastattelivat varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja havainnoivat heidän leikkiään. Mutta he tekivät myös jotain niinkin kekseliästä, kuin pyysivät varhaiskasvatuksen opettajat havainnoimaan heidän leikkiään. Yleensähän se on aina tutkija, joka havainnoi. 

Leikin tutkiminen on kuitenkin näiden tutkijoiden mukaan vaikeaa. Tavallaan mikään ei ole niin helppoa kuin leikki ja samaan aikaan mikään ei ole niin monimutkaista kuin leikki. Kun sitä yrittää sanoittaa, sen taika katoaa. Sitä ymmärtää parhaiten sisältäpäin. Knut Olav Kristensen kuvasi sitä muuan muassa ilmaisulla “the feeling of being absorbed in symbolic meaning of play”, minkä voisi kääntää leikin symboliseen merkitykseen uppoutumiseksi tai imeytymiseksi. 

Leikki liittyy konferenssin teemaan, aikaan, monellakin tavalla. Anne Greve kuvasi leikin olemusta sanomalla, että ”leikki on tässä ja nyt” eli läsnäolo hetkessä on leikissä tärkeää. Tämän Eilen Bergvik yhdisti omassa puheenvuorossa leikin ja improvisaation yhteisiin piirteisiin, jotka hetkessä läsnäolon lisäksi ovat avoimuutta tuntemattomalle ja kykyä käyttää ”kyllä, ja…”-kommunikaatiota, jonka avulla leikkiä rakennetaan vastavuoroiseksi. Hän myös siteerasi Johnstonea vuodelta 1989 sanoen, että improvisointi on kuin takaperin kävelyä; näkee, mistä on tullut, mutta ei kiinnitä mitään huomiota tulevaisuuteen. Tämä onkin mielestäni todella tärkeä muistaa, jos haluaa oikeasti leikkiä: siinä hetkessä ei pidä miettiä tavoitteita, van heittäytyä leikin vietäväksi.

Aikuiset usein sanovat, ettei heillä ole mielikuvitusta ja he voivat pilata lasten leikin. Anne Greve sanoi tästä samaa, kuin itse olen havainnut: jos antaa aikaa, lapset kyllä opettavat käyttämään mielikuvitusta. Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen. Eilen Bergvik myös siteerasi Faith Gussia, joka on sanonut jotain tähän tapaan (paitsi monimutkaisemmin…):”Sen sijaan että miettisimme, miten voimme käyttää leikkiä joidenkin oppimistavoitteiden saavuttamiseen, voisimme miettiä aivan päinvastoin: miten leikki voisi käyttää meitä! Silloin voisi syntyä käytäntöjä, joissa yhdessä lasten kanssa kuljettaisiin kohti uutta.”


 Tämä liittyi myös toiseen konferenssissa käsiteltyyn aiheeseen, josta puhui Alison Clark: Slow pedagogy eli hidas pedagogiikka mahdollistaa lasten kuuntelemisen. Silloin oppiminen ei ole jotain, mitä aikuiset tuottavat lapsille, vaan jotain, mitä tuotetaan yhdessä lasten kanssa. Hän on kirjoittanut tästä teemastaan vapaasti ladattavissa olevaan Transforming early childhood in England -kirjaan (Clark 2020), jonka lähdetiedot löytyvät blogin kirjallisuutta -välilehdeltä.

Leikintutkijat toivat esiin myös sen, että varhaiskasvatuksessa opettajilla on harvoin aikaa varsinaiseen leikkimiseen lasten kanssa. Mitä mieltä (yllä olevan valossa) olette: pitäisikö olla? Entä pitäisikö muilla lasten kanssa työskentelevillä aikuisilla olla aikaa leikkimiseen; hoitotyössä, lastensuojelussa, koulussa – vai onko se vain ajan tuhlausta? 

Eileen Bergvikin lähdeluettelo

P.S. Jos haluat jatkossa pysyä lapsuudentutkimuksen kärryillä, kannattaa seurata Twitterissä sekä Lapsuudentutkimuksen seuraa (@childhoodfi) että konferenssitiliä (@Childhood2023) ja tietysti Lapsinäkökulma-blogia.

 ****** 

Asiasanoja: lapsuudentutkimus, lapsuudentutkimuksen konferenssi, lapsuus, leikintutkija, leikintutkimus, leikki


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Kirjoitetuksi tulemisesta

Minulla on ollut onni tulla hyvien toimittajien haastattelemaksi jo useamman kerran. On mielettömän hieno fiilis, kun saan käsiini toimittajan omilla sanoillaan tuottaman tekstin siitä, mitä olen haastattelussa puhunut – ja huomaan tulleeni kuulluksi. Usein mukaan on pujahtanut joitain pieniä epätarkkuuksia ja joskus suoranaisia väärinymmärryksiäkin, mutta se ei haittaa silloin, kun kokonaisuus on oikein ymmärretty – ja kun pääsee korjaamaan yksityiskohtien ymmärryksen ennen kuin juttu leviää laajemmalle.

Ajattelen, että hoitajina ja muita ihmisiä kohtaavina ammattilaisina meidän kannattaisi ottaa oppia hyvistä toimittajista. Sen sijaan, että tuottaisimme tekstiä järjestelmämme tarkoitukseen, kirjoittaisimme niin, että kirjoituksen päähenkilö voisi tekstiin yhtyä. Eikä vain yhtyä, vaan suorastaan voimaantua kuulluksi tulemisestaan silloin, kun tekstissä yhdistyy kirjoittajan persoonan ja osaamisen kautta muotoutuneet ajatukset, jotka kirjoituksen päähenkilö tunnistaa omikseen.

Mietin, kuinka usein meidän ihmisammattilaisten kirjaukset eivät olekaan hyvin onnistuneita haastatteluja vaan pikemminkin raportteja. Sellaisia, joita toimittajat tekevät kuultuaan tai nähtyään jotain, josta kirjoittavat oman näkemyksensä. Raporteillekin on varmasti paikkansa ja ehkäpä nekin voivat toisinaan olla voimauttavia myös päähenkilölle. Ongelmallisia niistä saattaa tulla silloin, jos raportin lukija luulee tekstiä haastatteluun perustuvaksi ja päähenkilön tarkastamaksi. Epätarkkuudet ja virheelliset käsitykset saattavat silloin jäädä elämään omaa elämäänsä ja vaikuttamaan päähenkilön elämään. Mediassahan raportit usein kirjoitetaan niin, että tarkkaamattomamman lukijan silmissä ne näyttävät haastatteluilta; näyttäähän niissä olevan suoria lainauksia päähenkilön puheista, vaikka ne ovat kirjoittajan muotoilemia ja tarkoittavatkin mahdollisesti hieman eri asiaa kuin puhuja on sanonut. 

Kaikkien asiakkaistaan tekstejä kirjoittavien olisikin hyvä miettiä, onko kirjoittamassa haastattelua vai raporttia ja tuleeko valinta tekstissä lukijalle selväksi. Ymmärtääkö lukija, että tämä on minun näkemykseni siitä, mitä kuulin tai näin, mutta se ei välttämättä ole kirjoituksen päähenkilön näkemys? Ja vaikka lukija ymmärtäisi, jääkö hänelle silti mielikuva, että tämä on ”koko totuus” asiasta?

Ehkä vielä useammin meidän pitäisikin miettiä, milloin haastattelu toisi esiin tärkeämpiä asioita kuin raportti – tai voisiko myös raportin tarkastuttaa päähenkilöllä, joka voisi tarvittaessa muokata epätarkkuuksia tai selittää väärin ymmärrettyjä kohtia. Sillä kirjoittajalla, olipa hän toimittaja, tutkija tai hoitoalalla (tai muulla ihmisalalla) kirjauksia tekevä ammattilainen, on suuri vastuu siitä, mitä hänen muotoilemistaan sanoista seuraa. Mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi kokemus ”kirjoitetuksi tuleminen” voi olla. Kuten Ruthellen Josselsson (2004) on sanonut: ”Kun kirjoitamme pyytämättä toisen ihmisen elämästä, viemme häneltä osan hänen vapauttaan, olipa kokemus hänelle kuinka avartava tahansa.” Sanoilla on valtaa, käytetään sitä vastuullisesti!

 ...että onko nähnyt metsän puilta...?

****

Näihin medioihin minua on haastateltu tai luennostani raportoitu:

-        Tolonen, Päivi. 2021. Leikistä on moneksi. Suomen Lastenhoitoalan Liiton jäsenlehti Slalli 1/2021, 36–37 https://slalli.smartpage.fi/1-2021/#page=36 (raportti luennostani Hyvinvointia leikistä -seminaarissa, joka on katsottavissa täältä: https://leikkipaiva.fi/hyvinvointia-leikista-seminaari/)

-        Hokkanen, Ruut. 2020. Tutkimukseen 32 eri apurahaa ja joukkorahoituskampanja. Turun Sanomat, Extra, 3. https://www.ts.fi/teemat/4971725/Vaitoskirjaa+tekeva+Johanna+Olli+kyllastyi+apuraharumbaan+ja+ponkaisi+pystyyn+joukkorahoituskampanjan

-        Tammikari, Sari. 2020. Leikki on lapsen kieltä. YouTube-kanava Muksuperheen uni 23.5.2020: https://www.youtube.com/watch?v=s_83cY0T6wI  

-        Pörsti, Laura.2020. Onko aikuisen pakko leikkiä? Lapsemme -lehti 8.5.2020, 34-35, MLL. Myös verkossa: https://www.mll.fi/lapsemme-lehti/onko-aikuisen-pakko-leikkia/

-        Haaga-Shrestha, Johanna. 2019. Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Suomen Aivosäätiö: https://aivosaatio.fi/jokaisella-lapsella-on-oikeus-tulla-kuulluksi/

-        Kuusela, Anna. 2018. Puhumattomien puolustaja. Turun Sanomat 2.9.2018, 13. Myös verkossa: https://www.e-pages.dk/turunsanomat/2590/article/772013/13/1/render/?token=d4d506b94ac950dfd0410bb5ab5eba8f

-        Komi, Tiina. 2018. Kuuntele heittäytymällä leikkiin. Lastentarha 2/2018, 13–14.


 ******

Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakasnäkökulma, haastattelu, hoitotyön kirjaaminen, kirjaukset, kuulluksi tuleminen, potilaslähtöisyys, potilasnäkökulma, raportti, toimittajat, toimitustyö, voimaantuminen, ymmärretyksi tuleminen