perjantai 31. lokakuuta 2014

Miten ilo lisääntyy?

Ilo lisääntyy, kun sille annetaan tilaa ja kun sitä eletään todeksi. Vammaisten lasten kohdalla kolme on tärkeää: Miten puhut ja kirjoitat lapsesta, miten puhut lapselle ja miten kuuntelet lasta.

Lapsesta puhuminen (ja kirjoittaminen) 

Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, joten ei siitä tässä enempää kuin yksi muistutus: Merkitykselliseksi puhe- ja kirjoitustavan tekee se, että se, mitä ja miten puhutaan ja kirjoitetaan ei vain kerro todellisuudesta, vaan myös luo todellisuutta. 

Tai sittenkin yksi käytännön vinkki vielä: perusta ilovihko tai ilokansio tietokoneelle tai tee ilopäivityksiä lapsesta vaikka Facebookiin tai Twitteriin (#ilolapsesta). Joka päivä mieti jo aamulla, että mitähän kivaa saan tänään kirjoittaa muistiin lapsesta. Ja viimeistään illalla kirjoita ylös lapsestasi ainakin yksi asia, josta iloitset. 

Lapselle puhuminen 

Puhu lapsen kanssa vammaisuudesta. Yleisesti tiedetään, että lapset kehittävät omia selityksiään asioista, joista ei puhuta. Vammaisuuden tulkinnoista esimerkkinä on eräässä tutkimuksessa (Kelly 2005) lapsi, joka oletti autisminsa johtuvan siitä, että oli syönyt liikaa suklaata. Aikamoinen taakka kannettavaksi lapselle!

Kannattaa muistaa, että lapselle vammaisuus merkitsee eri asiaa kuin sinulle. Merkitykset voivat olla jokaiselle lapselle erilaisia. Kuvaavaa on kuitenkin se, mitä lapset tuossa Kellyn tutkimuksessa vastasivat kysymykseen mitä tekisivät taikasauvalla jolla toteuttaa kolme toivetta. Arvaatteko, mitä he toivoivat? Ei – eivät vammatonta elämää. Vaan lemmikkieläimiä, leluja, rahaa, poikaystävää; ihan samanlaisia asioita, kuin kuka tahansa lapsi tai nuori. Vain yksi liikuntavammainen tyttö toivoi pystyvänsä kävelemään.

Ilo varmasti lisääntyy, jos voitte puhua vammaisuudesta niin, että lapsi voisi sanoa, kuten Temple Grandin: "Tiedän, että olen erilainen, mutta en huonompi." 

Lapsen kuuntelu   

Kuuntelusta olen kirjoittanut tässä blogissa paljonkin (ainakin suurin osa löytynee tunnisteella kommunikointi). Mutta nyt esittelen siihen keinon, josta en ole vielä kirjoittanutkaan: lasten kuuntelu leikin avulla.

Jos saan arvata: arki lasten kanssa on usein hektistä, raskasta, kiireistä, väsyttävää. On niin paljon velvollisuuksia, huolia ja hoidettavia asioita, ettei aina jouda leikkimään tai ei jaksa. Mutta mitähän tapahtuisi, jos ehtisit joka päivä edes hetkeksi irrottaa kaikista aikuisen velvollisuuksista ja asettuisit olemaan lapsen kanssa keskittyen vain häneen? Minä luulen, että ilo lisääntyisi. Ja saisit voimaa lapsista. Ja lapset sinusta.

Niin vanhempien kuin ammattilaistenkin kannattaa tutustua Papunetissä esiteltyyn Huomioivan yhdessäolon toimintamalliin, jonka tarkoituksena on löytää yhdessä olemisen ilo vammaisen lapsen (tai aikuisen) kanssa. Mallia toteuttavalta aikuiselta se vaatii tilanteeseen heittäytymistä, halua viettää aikaa lapsen kanssa, kykyä havainnoida mikä on lapselle mielekästä ja rohkeutta päästää irti sellaisista toiminta- ja vuorovaikutustavoista, jotka eivät toimi. Lisäksi aikuisen pitää osata pohtia vuorovaikutustilanteita ja oman vuorovaikutustapansa merkitystä sekä kirjata havaintoja muistiin.

Mikä parasta: Lapsen kuuntelu voimaannuttaa lapsen lisäksi aikuistakin! Se estää meitä tulemasta pelkästään täysikasvuisiksi! 

Sinä olet pian täysikasvuinen,
jos jatkat tuohon tyyliin, sanoi homssu.
Sinusta tulee kuin isä ja äiti, ja se on sinulle aivan oikein.

Sitten näet ja kuulet ihan tavallisella tavalla,
et nimittäin näe etkä kuule mitään,
ja sen jälkeen sinusta ei ole mihinkään. 
     Tove Jansson

P.S. Tämä ja edellinen kirjoitus perustuvat vierailuuni 
Riihimäen Kehitysvammatuki ry:n illassa.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Jokainen on ilon arvoinen!


Vanhemmat, teillä on oikeus iloita lapsestanne. Joiltain se oikeus ehkä riistettiin jo lapsen syntymän hetkellä, kun ammattilaiset eivät ymmärtäneet onnitella ihanan lapsen syntymästä - eivät osanneet nähdä lasta, vaan pelkän vamman vain.

Monilta muilta sitä oikeutta on yritetty häivyttää pakottamalla syynäämään lasta vikojen ja puutteiden läpi voidaksenne kirjoittaa tarpeeksi pätevän kuuloisia anomuksia tukia varten.

Ehkä joku teistä on ihan itsekin osannut ryhtyä katsomaan lasta ja koko elämää negatiivisten linssien läpi. Mutta pahoin pelkään, että aika moni ammattilainen on teitä siinä negatiivisuudessa pysymisessä auttanut. Antanut mallia: näin lapsesta puhutaan – ongelmia ja osaamattomuutta luettelemalla.

Mutta jos joku on teiltä oikeutenne iloon riistänyt tai itse olette sen unohtaneet, niin tietäkää, että voitte saada sen takaisin. Jokaisella on oikeus iloita lapsestaan! Tämän oikeuden voi johtaa ihmisarvon periaatteesta - siitä tiedosta, että jokaikinen ihminen on arvokas.

Ja mikä parasta - kun teidän oikeutenne iloon toteutuu, toteutuu myös lapsen oikeus:

Lapsella on oikeus kokea ainakin kerran päivässä
että hänestä on iloa aikuiselle.
-       Irja Askola


tiistai 14. lokakuuta 2014

Kuuntelua ja kuuntelemattomuutta

Kävin katsomassa näytelmän Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Rankka, mutta hetkittäin hauskakin ja todella taitavasti toteutettu tarina kertoi yhden asperger-nuoren ja monen aikuisen ongelmista ja niiden ratkaisuyrityksistä.

"Näytelmä muistuttaa elämää sikäli, että sen kaikki henkilöhahmot ovat jossain määrin toivottomia, mutta kukaan ei ole kokonaan toivoton. Aina voi löytyä toinen ratkaisu. Tai kolmas. Tai neljäs", kirjoittaa päätoimittaja Merja Määttänen osuvasti uusimmassa Tukiviestissä.

Esityksessä onnistuttiin hienosti tavoittamaan loogisuutta ja suorapuheisuutta rakastavan mutta kosketusta ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua kavahtavan pojan kokemus- ja ajatusmaailma. Ja välittämään se katsojille niin, että oli helppo ymmärtää: ihminen voi olla samalla kertaa sekä hyvin hankala että aivan ihana tyyppi.

Näytelmä kertoi myös kipeää tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Erityisesti, kun eivät kuuntele ja ymmärrä lastaan. Tarinan pojalla oli onnekseen edes yksi aikuinen, jonka tuki ja neuvot kannattelivat vaikeissa paikoissa silloinkin, kun pojan oli pärjättävä yksin. Opettaja oli se, joka kuunteli ja ymmärsi mikä on juuri tälle pojalle tärkeää. Ja osasi puhua samaa kieltä hänen kanssaan, osasi kääntää neuvotkin numeroiden kielelle.


Vanhemmat olivat tässä tarinassa aika keinottomia poikansa suhteen (ja toistensakin, mutta se taas ei kuulu tähän blogiin). Kunpa he olisivat voineet saada tukea vanhemmuuteensa jo aivan varhaisvaiheessa – ehkä sitten kaiken ei olisi tarvinnut mennä niin pieleen. Kunpa joku olisi kuunnellut heitä ja auttanut heitä kuuntelemaan lastaan. Vaikka joku sairaanhoitaja lastenneurologisella osastolla.