Puuttuvat palikat

Lapsi kiukuttelee, hänen mielestään kaikki on ihan kakkaa. Mitä tekee aikuinen? Komentaa olemaan hiljaa ja käyttäytymään kunnolla – vai kuuntelee, mitä voisi olla kakkapuheiden takana?

Kuulin Lanen tutkimusklubissa kertomuksen tällaisesta tilanteesta eräällä lastenneurologisella osastolla. Tutkimusklubin aiheena oli Lobmanin (2006) artikkeli lasta kuuntelevasta vuorovaikutuksesta, jossa aikuinen toteuttaa onnistuneen improvisaation periaatteita; toisen ehdotusten tosissaan ottamista ja niiden varaan tilanteen rakentamista sekä vuorovaikutuksen arvaamattomuuteen uskaltautumista (josta olen kirjoittanut toisaalla). Artikkelin lukenut sairaanhoitaja Airi Venn oli inspiroitunut laittamaan lukemaansa käytäntöön ja kertoi silmät loistaen, että se todella toimi.

Aikuisten mielestä lapset usein kiukuttelevat ilman syytä. Tässäkään kyseisessä tilanteessa ei aikuisen silmiin näkynyt mitään, mikä voisi olla syynä kiukkuisiin puheisiin. Mutta aikuinen päättikin tieteellisen tutkimuksen innoittamana kokeilla kuuntelun taktiikkaa. Ja kas kummaa, antamalla hieman aikaa löytyikin hyvä syy lapsen harmille: rakentamiseen tarvittavista legopalikoista puuttui tärkeitä osia.

Voisihan aikuinen kuitata legopalikoiden puuttumisenkin riittämättömäksi syyksi kiukutella. Tässä tapauksessa aikuinen onneksi ymmärsi, että lapselle se oli merkittävä asia – ja kenellepä ei olisi, jos työn loppuun saattamiseen tarvittavat välineet puuttuvat? Parasta tarinassa on, ettei lapsen kuuntelu jäänyt nyökyttelyn tasolle vaan siirtyi toimintaan asti: puuttuvat legopalikat luvattiin etsiä ja löydettiinkin lapsen seuraavaa käyntiä varten.  

P.S. Lue lisää Lanen tutkimusklubeista ja tässä kerrotusta esimerkistä 
Lasten asialla -lehdestä.