Tässä kohtaa meidän
pitäisi ottaa oppia lääkäreiltä. He tietävät, ettei kukaan voi tietää kaikkea,
joten he konsultoivat toisiaan. Tosin potilailta hekään eivät usein osaa kysyä
muuta kuin oman näkökulmansa aukkoja täydentäviä kysymyksiä – eivät sellaisia,
jotka voisivat avata kokonaan uuden näkökulman.
Nyt kuitenkin on niin,
että jollei kysy, niin silloin vasta jää tyhmäksi. Varsinkin potilailta pitäisi
osata kysyä sellaisia kysymyksiä, joissa aidosti halutaan kuulla potilaan
näkökulma asiaan. Mutta kyllä kollegoiltakin kannattaisi osata kysyä, etteivät
hyvät käytännöt jäisi muutamien harvojen osaajien käyttöön.
Mietin, että miten
ihmeessä kysymisen jaloa taitoa voisi opettaa hoitotyön koulutuksessa opettaa.
Vapaasti assosioiden syntyi idea, jonka julkaisen tässä vapaasti käytettäväksi.
Itse en ole sitä päässyt vielä kokeilemaan, sillä sen toteuttaminen vaatisi
muutamaa luentoa pitkäkestoisemman opintojakson.
Näin se menee: Joka luennon
alussa pidetään ”kysymysleikki”, jossa opettaja kertoo noin viiden minuutin pituisen
tarinan ja opiskelijat yrittävät kysyä niin monta kysymystä sen aikana, kuin
vain keksivät. Jokaisesta kysymyksestä saa pisteen. Eniten pisteitä opintojakson
aikana kerännyt palkintaan. Kysymysten sisällöllä ei ole väliä - vain sillä on
merkitystä, että kysymykset jotenkin liittyvät tarinaan. Opettaja ei vastaa
kysymyksiin tarinan aikana, mutta jos joku kysymys jää oikeasti askarruttamaan
opiskelijoita, niihin voidaan tarinan lopuksi palata. Tarkoituksena on siis
oppia keksimään kysymyksiä ja ylittämään kysymisen kynnys.
Olisi mielenkiintoista
nähdä, auttaisiko tällainen tunnin alun kielenkantojen irrotus opiskelijoita
rohkaistumaan kysymysten tekemiseen myös opetettavissa asioissa. Ja että
siirtyisikö kysymysten tekemisen taito myös opetuskontekstin ulkopuolelle.
No, tuon leikin
hyödyllisyydestä en tiedä, mutta eräästä toisesta välineestä olen aikamoisen
vakuuttunut. Sen välineen luonteeseen kysyminen ja kaikkinainen vastavuoroisuus
kuuluvat ihan luonnostaan. Arvaako joku, mikä väline? No sosiaalinen media
tietysti :) Sitä toivoisin hoitoalan opiskelijoiden, työntekijöiden, esimiesten,
opettajien ja tutkijoiden oppivan käyttämään nimenomaan ammatillisessa
mielessä. Tästä aiheesta avauduin Hufvudstadsbladetin haastattelussakin viime
viikolla: http://hbl.fi/nyheter/2013-03-14/408971/sjukskotare-far-garna-twittra
Onneksi sosiaalisen
median käytöstä ammatilliseen tietojen jakamiseen ja konsultointiin alkaa
ollakin pieniä vihjeitä ilmassa. Minua ilahduttaa suuresti, että Lanen
keskustelupalstalla on jäsenten kysymyksistä alkanut viritä antoisia
keskusteluja lastenneurologian hoitotyön käytännöistä. Myös
Hoitajat.net-keskustelufoorumissa kysellään aika reippaasti. Twitterissäkin
on kyselty hoitotyöaiheisten keskustelujen perään, mutta sinne tarvittaisiin
lisää aiheesta kiinnostuneita keskustelemaan.
Onko teillä ideoita
siihen, miten kysymistä voisi opetella? Tai että miksi se ylipäätään on niin
vaikeaa?
Hieno aihe! Olin aiemmin sovittelun ohjaaja ja kouluttaessani vapaaehtoissovittelijoita, yksi hankalimmista aiheista oli, miten opetella kysymistä. Ehkä se on meille vaikeaa siksi, että meidän on opetettu ajattelemaan, että liika kysyminen on paha asia ja että kysymykset paljastavat oman tietämättömyyden ja tyhmyyden. Mutta nykymaailmassa ei kukaan voi hallita niin paljon tietoa ja kokemusta kuin olisi tarpeen. Olen käyttänyt samankaltaista harjoitusta kuin mitä kuvasit. Jalostin sitä eteenpäin, laittamalla osallistujat miettimään, mitkä olisivat asian eteenpäin menon kannalta olennaisimmat kysymykset ja miksi juuri ne. Tämä siksi, että joskus päädymme "asiantuntijoina" kysymään paljon suljettuja kysymyksiä, jolloin toiselle osapuolelle saattaa syntyä tunne kuulustelusta ja siitä, että olemme jo ennen kysymistä päättäneet, miten asia on. Silkoilla suljetuilla kysymyksillä valta pysyy kysyjällä, kun todellista hyötyä saataisiin avoimilla kysymyksillä, jossa valta on vastaajalla. Jaana Venkula on muuten kirjoittanut kirjan kysymisestä, suosittelen,
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Katri! Varmaan tuo "liika kysyminen on paha asia"-ajattelu kuuluu suomalaiseen kulttuuriin yleisemminkin ja sitten vielä tiivistyy erityisesti joillakin aloilla. Lapsethan ovat mestareita kyselemään, mutta jotenkin me aikuiset kai saamme heidät lopettamaan kyselemisen... Joten taas olisi lapsilta opittavaa!
VastaaPoistaItse asiassa tässä on tietenkin syvempiä kysymyksiä takana - että jos emme voi kysyä kun emme voi paljastaa tietämättömyyttämme/epävarmuuttamme/osaamattomuuttamme, niin mitä sille asialle oikein voitaisiin tehdä. Siis miten ammatti-ihmisiä voitaisiin kouluttaa hyväksymään oma vajavaisuutensa.
Toit tärkeän asian esiin - ei pelkästä kysymysten tykittämisestä tosiaan asiakastyössä ole mitään hyötyä, ajattelin harjoitusta vain opettamaan opiskelijoita vain olemaan pelkäämättä kysymysten esittämistä. Oikeassa työssä onkin taito osata esittää sellaisia kysymyksiä, joilla oikeasti on merkitystä asiakkaan kannalta. Ja jotka tosiaan eivät tee tilanteesta kuulustelua, vaan aidosti dialogisen keskustelun.
Kiitos vinkistä, tuo Jaana Venkulan Kysymisen taito vaikuttaa tosiaan kiinnostavalta kirjalta:
http://www.bod.fi/index.php?id=1257&objk_id=589176
Täytyy joskus lukea - mikäli ikinä enää tulee aika, että jaksan lukea jotain muutakin kuin tutkimusprosessiini liittyvää... (sanoo hän, joka aina ennen on hotkaissut kirjantai useammankin helposti päivässä -tai yössä...)
Ehkä meidän koulutusjärjestelmä opettaa siihen, että aina pitäisi osata tai tietää? Jotenkin opiskelujen loputtua tulee sellainen asenne, että "olen valmis", kun itseasiassa se on kohta, jolloin pitäisi alkaa oppimaan vielä enemmän. Joskus kouluttajina tulemme opettaneeksi osallistujat passiivisiksi. Pitäisikin aina opetustilanteessa miettiä hyvin se rakenne, jolla autetaan osallistujia kysymään kysymyksiä. Esimerkiksi: milloin annetaan osallistujille tilaisuus kysymiseen? Usein kyselyajan jättäminen loppuun ei tuota juurikaan kysymyksiä, ihmiset ovat väsyneitä tai ajatuksia liikkuu liiankin kanssa mielessä. Minä suosin tapaa, jolla koko oppiminen tapahtuu keskustelun kautta. Silloin kysymyksiä on luonteve kysyä heti, kun sellainen mieleen tulee.
PoistaJoskus ongelmia aiheuttaa tapa, jolla kysymykset esitetään. Jos sieltä paistaa läpi jo kiinnilyöty ajatus siitä, mitä vastauksen pitäisi olla tai negatiivinen asenne kysymyksen kohteeseen. Samoin, jos ihminen ei ymmärrä, miksi ko kysymys tehdään, saatetaan nopeastikin joutua ristiriitatilanteeseen. Myös siksi olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, miten/millaisia kysymyksiä tekee ja olisiko mahdollista avata kysyttäessä toiselle ihmiselle sitä, miksi kysymys on kysyjän mielestä tärkeä.
Siinäpäs se, kun opettajienkin pitäisi pystyä hyväksymään oma keskeneräisyytensä, jotta voisivat mainitsemallasi tavalla opettaa. Mutta kuka heille sen opettaisi...? On nimittäin paljon helpompi pitää juuri sellaisia luentoja, joissa yksi kertoo "miten asiat ovat" kuin rakentaa opetus vuorovaikutukselle, josta ei voi tietää etukäteen, mihin se johtaa. Erityisen vaikeaa se lienee silloin, jos opetussisällöt on tiukasti rajattu (tai jos rajoittavina tekijöinä on muita hankaluuksia kuten se, että osa opiskelijoista seuraa luentoa etäyhteydellä...).
VastaaPoistaItse olen nauttinut mahdollisuudesta parikin kertaa vetää Sairaanhoitajapäivillä Kollegakahvilaa, joka perustuu nimenomaan keskusteluun tietystä aiheesta. Niitä on ollut jännä valmistella, kun ei tosiaan tiedä, mihin suuntaan keskustelu rönsyilee. Mutta mielestäni ovat onnistuneet hyvin olemaan aitoja keskustelutilanteita, mutta kuitenkin ohjattuja (niin ettei puhuta niitä näitä) ja osallistujien kiinnostuksen aiheista asiantuntijatiedolla täydennettyjä.
Täytyy sanoa, että mitä enemmän itse opiskelen, sitä vähemmän mielekkäänä pidän sitä perinteistä tiedon päähänkaatamismenetelmää. Mutta opiskelijoilta olen kyllä joskus kuullut, että he mieluiten vain istuisivat ja ottaisivat tietoa vastaan...