Miksi hän heittää?

Kerran luennollani eräs autismikirjon lapsen äiti kertoi lapsensa heittelevän jatkuvasti esineitä; sellaisiakin, jotka särkyessään ovat vaaraksi lähellä oleville, ja vielä nauravan päälle. Heittelystä aiheutui paljon harmia perheen arjessa ja koulussakin. Keskustelu aiheesta jäi tuolla luennolla ajan puutteessa kesken, mutta jäin miettimään tuota lasta.

Aikuisten näkökulmasta tavaroiden heittäminen on tosi ongelmallista, eikä vaarallisten esineiden heittämistä tietenkään pidä sallia. Mutta tärkeää olisi tietää, miksi lapsi heittelee ja mitä se hänelle itselleen merkitsee.

Heittääkö hän siksi, että heittäminen on hauskaa? Jos, niin mikä siinä on hauskaa; sekö, että saa käyttää voimiaan ja nähdä, minne asti esine lentää? Vai heittämisestä seuraavat äänet? Vai jokin ihan muu? Pienten autismikirjon lasten toiminnan merkityksiä tutkinut Susan L. Spitzer (2003b) on kuvannut artikkelissaan sitä, miten esimerkiksi hiekan heittämiseen voi olla eri lapsilla eri syyt: toiselle merkitys on esteettinen; hän haluaa nähdä, miten hiekkapöly leijailee kimaltelevana auringossa. Toinen taas tutkii heittämällä hiekan ja muiden materiaalien fysikaalisia ominaisuuksia.  Materiaalien, tilavuuksien ja lukumäärien tutkimisesta muiden silmissä älyttömällä toiminnalla kertoo myös Kristine Barnett (2013), jonka puhumaton autistinen pikkupoika aina tyhjensi lattialle muropaketin, jos vain sai sen käsiinsä. Yhdeksänvuotiaana poika alkoi sitten kehittää astrofysiikan teoriaa ja 12-vuotiaana hän alkoi saada palkkaa kvanttifysiikan tutkijana.

Vai haluaako hän heittämisellä saada aikaan tunnereaktiota aikuisissa?  Autismikirjolla oleva Iris Johansson kertoo omaelämäkerrassaan (2007) siitä, miten lapsena kaikki tunteet ihastuttivat häntä.

Tavallaan minulle oli tarpeen, että joku oli tunteiden vallassa, millaisten tahansa, jotta itse voisin olla läsnä ja mukana tavallisessa elämässä. Muussa tapauksessa jouduin omaan maailmaani ja olin kaukana inhimillisestä vaikutuksesta ja kontakteista ---. En koskaan ymmärtänyt, että ihmiset jakoivat tunteet myönteisiin ja kielteisiin. Koska en itse kokenut tunteita, uskoin, että kummankinlaiset olivat yhtä hyviä.

Vai olisiko heittäminen lapselle pahan olon ilmaisua? Vaikka lapsi nauraisi heittäessään, ei voi olla varma, että hänellä on hyvä fiilis. Siksi olisi tärkeä havainnoida, millaisissa tilanteissa heittämistä tapahtuu. Mitä sitä ennen puhuttiin tai tehtiin? Oliko tilanne rauhallinen vai hermostuttava? Oliko tilanteessa lapsen hermoja raastavia aistiärsykkeitä; ääniä, heijastuksia, hajuja, liike- tai tuntoaistimuksia, jotka voivat ”teljetä ajatukset” ja saavat lapsen yrittämään ”tuntea kehonsa” toiminnan kautta, kuten Portia Iversen (2008) kertoo kirjassaan erään autismikirjon pojan kuvanneen.

Vai oliko tilanteessa päinvastoin jotain lapselle mukavaa, josta hän innostui ja osoitti sitä ryhtymällä heittelemään? Ehkä lapsi halusi osallistua johonkin, mitä muut tekivät, mutta ei saanut kehoaan toimimaan järkevästi - kuten japanilainen Naoki Higashida, jolla on autismi, selittää monia kummalliselta näyttäviä toimintojaan 13-vuotiaana kirjoittamassaan kirjassa (2016).

Sekin on hyvä huomioida, että heitteleminen voi eri tilanteissa johtua eri asioista. 

Joka tapauksessa heittäminen on tämän lapsen tapa ilmaista jotain, ja meidän aikuisten pitäisi keksiä, mitä se voi olla. Jos se johtuu pahasta olosta, meidän pitäisi tehdä pahan olon aiheuttajalle jotain. Jos taas heittäminen on lapsesta hauskaa, niin voisimmeko osallistua siihen hauskuuteen? Voisimmeko etsiä tai järjestää tilan, jossa saa turvallisesti heitellä? Ja sitten heitellä yhdessä lapsen kanssa, jäljitellä hänen toimintaansa ja sitä kautta ehkä jossain vaiheessa keksiä, mikä siinä hänelle tuottaa iloa. Sitä samaa iloa voisi sitten yrittää tarjota hänelle muissakin toiminnoissa, jotka voisi turvallisesti toteuttaa normaalissa arjessa.

Suosittelen kaikille autismikirjon lasten ja aikuisten kanssa eläville ja työskenteleville tässä kirjoituksessa mainittuja kirjoja ja muitakin (esimerkiksi Temple Grandinin, Dawn Prince-Hughesin ja Donna Williamsin omasta elämästään kirjoittamat kirjoja), jotka löytyvät tämän blogin kirjallisuutta-välilehdeltä tieteellisten lähteiden jälkeen otsikolla ”tarinoita elävästä elämästä”. Niistä löytyy paljon sellaisia huomioita, joita tieteessä ei ole vielä ehditty tutkia. Tai ei ole osattu tutkia – johtuen mahdollisesti siitä, että on jumituttu tietynlaisiin tieteenfilosofisiin lähtöoletuksiin ja siitä johtuen vääränlaisiin menetelmiin (kuten aiemmassa kirjoituksessani täällä kirjoitin).

Tieteellisistä tutkimuksista suosittelen ennen kaikkea Susan L. Spitzerin (2003a, 2003b) ja Naomi Winstonen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksia. Niissä osoitetaan se, että jos halutaan ymmärtää jotain toisen (mahdollisesti hyvin eri tavalla elämää havainnoivan ja käsittelevän, kuten autismikirjolla olevan) ajatuksia, pitää yrittää tarkastella asioita hänen näkökulmastaan ja hänelle sopivilla tavoilla. Usein se näkökulma voi löytyä menemällä konkreettisesti lapsen silmien tasolle ja katselemalla maailmaa sieltä, tai yrittämällä tehdä jotain asiaa aivan samalla tavalla kuin lapsi tekee.

Kaikista lapsista ei tule kvanttifyysikoita, mutta jokaisen pitäisi saada kasvaa parhaaksi omaksi itsekseen. Siihen me kaikki tarvitsemme toisten apua, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Onnellisia ne ihmiset, joiden ympärillä on sellaisia toisia, jotka jaksavat nähdä vaivaa ymmärtääkseen meidän kummallisuuksiemme merkityksiä ja tukeakseen meitä eteenpäin (vaikka se joskus on tosi, tosi vaikeaa). Ja jos eivät meinaa jaksaa tukea, niin osaavat hakea apua jaksaaksensa niin kauan kuin on tarpeen.  Koska kenenkään ei kuuluisi joutua pärjäämään tässä maailmassa yksin.  Ei sen, joka heittelee tavaroita, eikä hänen läheistensä. 

P.S. Huhtikuu on autismitietoisuuden kuukausi. Olen kirjoittanut tähän blogiin viisitoista autismikirjoon liittyvää tekstiä. Ne löytyvät klikkaamalla sivun oikean reunan tunnistelistasta kohtaa Autismin kirjo – tai tätä linkkiä: ¸ http://lastentahden.blogspot.com/search/label/autismin%20kirjo . Huomaa, että kaikki eivät mahdu yhdelle sivulle, vaan klikkaamalla sivun alalaidasta kohtaa ”vanhemmat tekstit”. Niitä saa mielellään jakaa eteenpäin, jotta autismitietoisuus lisääntyisi. Mahtavaa olisi, jos täällä blogissakin aiheesta syntyisi keskustelua.

Liian paljon oikeuksia?

”Niillä on jo nytkin liian paljon oikeuksia”, tuhahti eräs, jolle tarjosin tuota kuvassa olevaa julistetta Educa-messuilla Lapsen oikeuksien viestintäverkoston ständiltä mukaan otettavaksi. Eikä hän ollut ainoa, joka jotain tämän suuntaista sanoi. Harmi, että olin liian hidas jatkamaan tuosta keskustelua, kun kysymykset tulivat mieleen vasta jälkikäteen. Mutta ehkäpä täällä blogissa syntyy se keskustelu!

Heitän nyt kuitenkin joitain arvauksia, mitä tällaisen kommentin takana voisi olla. Ehkä aikuinen, joka näin sanoo, kokee, että lapset tai nuoret ovat liiankin paljon äänessä silloin, kuin ei saisi olla, tai sellaisella tavalla, joka ei ole suotavaa. Ja niin onkin, ettei lapsen oikeuksilla pidä perustella huonoa käytöstä. Ei lapsen oikeus tulla kuulluksi tarkoita sitä, että hän saa sanoa mitä vain ja milloin ja missä vain. Aikuisen velvollisuuksiin kuuluu sekä asettaa rajat että huolehtia siitä, että lapset kykenevät niitä noudattamaan. 

Mutta aikuisen velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää syyt lapsen huonon käytöksen takana. Ilmaiseeko lapsi sillä turvattomuutta, kun aikuinen ei ole pystynyt pitämään kiinni rajoista TAI pitää niistä liian kovaa kiinni eikä ymmärrä, että ne ovat tälle lapselle liian vaativat? Vai onko lapsella muusta syystä paha olla?   

Toinen useampaan kertaan kuultu kommentti oli se, että juurihan nämä asiat marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla käsiteltiin, ja kyllä se meidän koulun lapsen oikeuksien vastaava sitten taas ensi marraskuussa niistä laittaa meille materiaalia. Tästä kommentista kuulee, ettei lasten oikeuksia ole oikein sisäistetty asiaksi, joiden pitäisi näkyä ja toteutua vuoden jokaisella viikolla, jokaisena päivänä, jokaisessa lapsen kohtaamisessa ja jokaisessa lapsia koskevassa valinnassa.

Mutta onneksi sentään tällaiset kommentit olivat vähemmistönä. Tosi moni ilahtui, kun jaettiin tietoa ja materiaalia näin tärkeästä asiasta, ja nuo mainitut julisteetkin olivat haluttua tavaraa. Erityisesti minua ilahdutti kaksi niihin liittyvää kommenttia. Eräs murrosikäisten kanssa työskentelevä opettaja aloitti:”Tuon julisteen kun laittaisi seinälle, niin kyllä saisi kuulla…”, mutta jatkoi:”Laitanpa tosiaan, sitten ainakin syntyy keskustelua!” Siinä vasta siviilirohkeutta!  

Julisteen otti mukaansa myös eräs, joka sanoi sen olevan kotona seinällä hyvä muistutus hänelle itselleen, että muistaisi omia lapsiaan kuunnella. Tällaista äitiä ihailen suuresti. Hän on valmis haastamaan itsensä siellä, missä se on vaikeinta: arjen kiireissä, lähimpien kanssa, väsymyksen keskellä. Mutta uskon, että hän saa todella paljon, jos ottaa tämän muistutuksen myös etuoikeutena itselleen: hänellä on etuoikeus keskittyä kuuntelemaan lastaan, rakkaintaan; nähdä ja kuulla, miten ihana ihminen tuo lapsi on, nauttia hänen seurastaan. Hänellä on mahdollisuus oppia ymmärtämään lapsensa tapaa nähdä maailma – tai ainakin ymmärtää, että se on erilainen kuin hänen itsensä. Hän voi saada iloa nähdessään, miten hyvää lapselle tekee saada tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on. (Ja siihenhän lapsilla on oikeus; se on ensi syksyn lapsen oikeuksien viikon teemakin).

Voiko lapsilla olla liikaa oikeuksia? Sanoisin, että oleellista ei ole niinkään määrä, vaan laatu. Vääränlaisia oikeuksia lapsille ei pidä antaa – esimerkiksi oikeutta vahingoittaa itseään tai toisia. Joku siellä Educan ständillä kyselikin lasten velvollisuuksien perään. Ja tiedättekö, lapsella on myös oikeus (artikla 29) oppia olemaan vastuussa omista teoistaan - silloin kun hän siihen kykenee. Meidän aikuisten vastuulla on opettaa niitä asioita, jotka mahdollistavat lapsen kykenemisen sekä varmistaa, että ympäristö mahdollistaa sen (eikä esimerkiksi häiritse lapsen keskittymistä liikaa).

Mutta miksi lapsilla on niin paljon oikeuksia? Lasten oikeuksien sopimuksessa (joka täyttää tänä vuonna 30 vuotta!) niitä on peräti 54 artiklan verran. No, lapsethan eivät valinneet syntyä tähän maailmaan, vaan aikuiset valitsivat heidät mukaan elämäänsä. Joten aikuiset ovat vastuussa siitä, että lapset voivat hyvin. Ja jos lasten oikeudet toteutuvat alusta alkaen kaikissa heidän elinympäristöissään, he voivat hyvin. Ja kun lapset voivat hyvin, siitä hyötyvät kaikki: kuten taloustieteen nobelistin James Heckmanin tutkimustulokset kertovat, rahan sijoittaminen pienten lasten hyvinvointiin antaa koko yhteiskunnalle suuren hyödyn. Eli lasten hyvinvoinnilla on välinearvoa, mutta vielä tärkeämpää on muistaa sen itseisarvo eli arvokkuus sellaisenaan, eikä välineenä johonkin.

P.S. Julisteen ja muitakin viime vuoden lapsen oikeuksien viikon kampanjaan materiaaleja voi kuka tahansa tulostaa täältä. Uudet materiaalit tulevat sivuille syyskuussa.

P.S. 2. Jotta vanhemmilla ja lasten kanssa työskentelevillä olisi aikaa, voimia ja muita resursseja toteuttaa lasten oikeuksia, tarvitaan yhteiskunnassa lapsia, perheitä ja lapsi- ja perhepalveluita tukevia ratkaisuja ja lapsistrategiaa, jota todella noudatetaan. Tarvitaan sitä, että vaaleissa JA vaalien jälkeen pidetään meteliä perheiden hyvinvoinnista ja lasten oikeuksista.  Lisätietoa Ääni lapselle -sivustolta! 

****** 

Avainsanoja: lapsen oikeudet, lasten oikeudet, lapsen oikeuksien sopimus, lapsen oikeuksien viikko,   lasten velvollisuudet, aikuisten velvollisuudet, lasten hyvinvointi, lapsen etu, oikeus tulla kuulluksi, lasten kuuntelu, rajojen asettaminen lapselle. 

Sankaritarinoita erityisille tytöille

Katsoin vasta nyt maailman menestyneimmän animaatioelokuvan Frozen – huurteinen seikkailu (vuodelta 2013). Sitä on hehkutettu monestakin syystä, mutta varsinkin siksi, että siinä kaiken pelastava sankari on tyttö. Ja se onkin kyllä hehkuttamisen arvoista, sillä elokuviin todella tarvittaisiin enemmän roolimalleja oikeasta elämästä. Siis niistä sankaritytöistä ja -naisista, joita niin monista oikean elämän perheistä ja yhteisöistä ja työpaikoilta löytyy.

Minusta vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että tuolla elokuvan sankaritytöllä oli ihan selvästi ADHD. Hänen tarkkaavaisuutensa keskeytyi helposti, hän oli hetken mielijohteiden vietävissä ja erittäin vilkas ja vaarallisen huimapäinen jo aivan pienestä pitäen. Hänellä oli myös ADHD:hen liittyviä vahvuuksia*.  Oli kekseliäisyyttä ja kyky toimia luovasti ja nopeasti vaaratilanteissa. Oli energisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa läpi hurjienkin esteiden. Oli rohkeutta ja valmius ottaa ne riskit, jotka tarvittiin rakkaiden ihmisten ja koko maan pelastamiseksi.

Tällainen oli siis tarinan pikkusisko. Mutta isosiskollakin voisi ajatella olleen neurologiset erityispiirteensä. Valitettavasti vanhemmat eivät ymmärtäneet, mitä niiden kanssa pitäisi tehdä, vaan pelkäsivät tytön voimia ja taitoja. Isosisko vietti nuoruutensa muista ihmisistä eristäytyneenä erityispiirteitään peläten ja häveten. Onneksi elokuvan edetessä hän oppi nauttimaan erityistaidoistaan ja lopuksi vielä oivalsi pikkusiskonsa kautta senkin, miten niitä voi käyttää muiden hyväksi.

Ajatella, jos siskosten vanhemmat olisivat ymmärtäneet eristämisen ja rajoittamisen sijaan saman asian jo tyttöjen lapsuudessa; miten paljolta kärsimykseltä olisikaan vältytty. Tästä päästäänkin taas siihen, mikä vastuu meillä perheiden kanssa työskentelevillä ammattilaisilla on. Meidän pitää näyttää mallia, meidän pitää antaa voimaa ja kannustaa keskittymään siihen, mikä on tärkeää.

Toivon, että kaikki me kaikenlaisten lasten lähellä toimivat aikuiset aina ymmärtäisimme sen, että eniten tarvitaan rakkautta. Tarvitaan sitä, että lapsi saa tuntea olevansa hyväksytty ja tärkeä sellaisena kuin on. Tarvitaan sitä, että erityispiirteitä ei nähdä ongelmina, vaan nähdään myös niihin liittyvät mahdollisuudet. Tarvitaan sitä, että joku opettaa, miten omilla taidoilla tehdään hyvää eikä pahaa. Tarvitaan sitä, että ensin joku rakastaa.

*Lue lisää ADHD:hen liittyvistä vahvuuksista tutkimustietoon pohjautuvasta Anders Hansenin ”ADHDvoimavarana” -kirjasta (sillä kaikkien lasten kanssa työskentelevien olisi tärkeä havaita ja vahvistaa lasten vahvuuksia, kuten kasvatustieteiden tohtori ja ADHD-asiantuntija Erja Sandberg kirjoittaa).

P.S. Elokuvan ikäraja oli seitsemän vuotta, mutta minä en kyllä olisi sitä uskaltanut seitsemänvuotiaana katsoa. Eikö väkivalta ole väkivaltaa, jos se näytetään piirretyillä hahmoilla? Eikö jännitys ole jännitystä?

P.S. 2 Jos ADHD/ADD tytöillä ja naisilla kiinnostaa, kannattaa lukea myöhemmät kirjoitukseni Tyttöjen ja naisten ADHD ja ADD ja Lisää tyttöjen ja naisten ADHD:sta. 

Väitöstutkimukseni väliraportti

Olen väitöskirjaprosessin kuluessa kirjoitellut useita tutkimukseni sisältöön liittyviä kirjoituksia, jotka ovat muiden kirjoitusten seassa tässä ja kahdessa muussa blogissa (Lapsinäkökulma- ja Terveyttä tieteestä-blogit). Kirjoituksissa valotetaan joitain osia tutkimukseni tuloksista ja useimmiten tarkastellaan niitä käytännön (hoitotyön) näkökulmasta. Pidän tärkeänä tutkitun tiedon levittämistä helposti saavutettavassa muodossa kaikille niille, joita se kiinnostaa. Ja tietysti toivoisin sen saavuttavan niitäkin, joita se ei ole aiemmin kiinnostanut.

Tutkimusprosessi on ollut hidas, mutta se on jo pitkällä. Olen saanut kaksi väitöskirja-artikkeliani julkaistuksi kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä ja kolmas artikkeli on parhaillaan arvioitavana. Neljänteenkin olen jo kerännyt aineiston ja sitä alustavasti analysoinut sekä lukenut aiheeseen liittyviä aiempia tutkimuksia ja työstänyt niistä artikkelin taustaosaa. Neljännen artikkelin jälkeen on sitten kirjoitettavana vielä väitöskirjan yhteenveto-osa eli se varsinainen kirja.

Väitöskirjani tarkoituksena on kehittää vammaisten lasten osallisuutta tukevan hoitotyön malli, jossa kootaan teoreettisia perusteluita ja käytännön näkökulmia siihen, miten vammaiset lapset tulisivat paremmin kuulluksi omassa kuntoutuksessaan (ja sitä myöten muutenkin elämässään). Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että vaikka aineisto on hoitotyöstä, sillä on paljon annettavaa myös muille kuntoutus-, opetus-, kasvatus-, terveys-, sosiaali- ja hoiva-alojen ammattilaisille. Ja muillekin lasten läheisille aikuisille. Vai onko? Sitä voitte itse arvioida lukemalla alle koottuja kirjoituksiani.

Tutkimustuloksiini liittyvät bloggaukset:  

Tarvitaanko hoitajia lasten kuntoutuksessa? 

Kenen näkökulma kuntoutuksen lähtökohtana?

Lapsen toimijuus ja syyt sen tukemiseen

Suhtautuminen erilaisuuteen

Lapsen arvostaminen

Pitääkö aina tehdä aikuisen tavalla?

Leikki kohtaamisen paikkana

Mitä leikki on?

Onko pakko leikkiä?

Miten kuuntelen puhumatonta lasta

Vammaiset lapset osaavat leikkiä – entä aikuiset?

Onko pakko leikkiä (osa 2) 

Dialogisessa leikissä löytyy yhteys

Tutkimuksen taustaan ja tutkimusfilosofiaan liittyvät bloggaukset:

 

Miten valmistella lapset?  

Pakon takana

Beings ja becomings

Oikeus tulla suojelluksi ja oikeus osallistua – myös pienillä ja puhumattomilla

Osallisuudesta, oikeuksista ja toimintakulttuureista 

Sairaala ja vammaisen lapsen toimijuuden toteutuminen

 

Väitöskirja ja sen sisältämät artikkelit (tämä osio päivitetty 2024):

-    Kaitsalmi, Johanna. 2024. Erityiseksi määritellyn lapsen vaikuttajuuden toteutumisen mahdollistava hoitotyö. Lasten kuntoutushoitotyön dialoginen mallin. Turun yliopiston julkaisuja D 1779. Väitöskirja.  https://kohtaamistaito.net/vaitoskirja/ 

-     Kaitsalmi, J., Vehkakoski, T., Karlsson, L., & Salanterä, S. 2024. Nurses and the disabled child’s perspective in the anaesthesia procedure preparation process using a picture schedule. International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-Being, 19(1). https://doi.org/10.1080/17482631.2024.2356927

-     Olli, J., Salanterä, S., Karlsson, L. and Vehkakoski, T., 2021. Getting into the Same Boat – Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research, 23(1), pp.272–283. DOI: http://doi.org/10.16993/sjdr.790 

     (Suomenkielinen lyhennelmä täällä: https://leikkipaiva.fi/samaan-veneeseen-paasysta-neuvottelemassa-vammaisen-lapsen-toimijuuden-toteutuminen-leikkivuorovaikutuksessa/)

 

-         Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitationnursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursingpractices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. (Tiivistelmä suomeksi täällä.)

-         Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807. (Koko artikkeli Preprint-versiona täältä)

                        (Olli, J. 2014. Tulla kuulluksi omana itsenään - Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen. Teoksessa  Gissler Mika, Kekkonen Marjatta, Känkänen Päivi, Muranen Päivi & Wrede-Jäntti Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot -vuosikirja 2014, 152-160. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.  Artikkeli on Facilitating and hindering factors -artikkelista muokattu ja referee-arvioinnin läpi käynyt versio suomeksi pdf-versiona. Tiivistelmä suomeksi täällä.)

  

Muita tutkimukseeni liittyviä artikkeleita:

-           Olli, J. 2012. Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa. Kuntoutus 35 (3), 17–20.

-          Olli, J. 2015. Miten eri ajatusmallit näkyvät lasten kuntoutushoitotyön käytännössä? Lasten asialla 1 (2), 4-5.

-          Olli, J. 2015. Millaisia ajatusmalleja on lasten kuntoutushoitotyön taustalla? Lasten asialla 1 (1), 4-5.

-          Olli, J. 2019. Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen. Teoksessa Kaisa Vehkalahti ja Niina Rutanen (toim.): Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II, 105–121. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 201. Helsinki. Maksuton verkkojulkaisu täällä.

     Olli, J. 2019. Vammaisten lasten kohtaaminen ammatillisissa käytännöissä. Ketju 4, 38–39. https://ketju-lehti.fi/aiheet/tutkimuksessa-tapahtuu/vammaisten-lasten-kohtaaminen-ammatillisissa-kaytannoissa/

Haastattelu Turun Sanomissa tutkimuksestani 2.9.2018 täällä: Puhumattomien puolustaja

Haastattelu Aivosäätiön sivulla 2019 täällä: Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi

Avainsanoja: hoitotiede, kuntoutus, kuntoutushoitotyö, lapsinäkökulma, lapsuudentutkimus, leikki, tutkimus, vammaistutkimus, vammaisen lapsen toimijuuden ja osallisuuden tukeminen, vuorovaikutus, väitöskirja, väitöstutkimus