Miksi hän heittää?

Kerran luennollani eräs autismikirjon lapsen äiti kertoi lapsensa heittelevän jatkuvasti esineitä; sellaisiakin, jotka särkyessään ovat vaaraksi lähellä oleville, ja vielä nauravan päälle. Heittelystä aiheutui paljon harmia perheen arjessa ja koulussakin. Keskustelu aiheesta jäi tuolla luennolla ajan puutteessa kesken, mutta jäin miettimään tuota lasta.

Aikuisten näkökulmasta tavaroiden heittäminen on tosi ongelmallista, eikä vaarallisten esineiden heittämistä tietenkään pidä sallia. Mutta tärkeää olisi tietää, miksi lapsi heittelee ja mitä se hänelle itselleen merkitsee.

Heittääkö hän siksi, että heittäminen on hauskaa? Jos, niin mikä siinä on hauskaa; sekö, että saa käyttää voimiaan ja nähdä, minne asti esine lentää? Vai heittämisestä seuraavat äänet? Vai jokin ihan muu? Pienten autismikirjon lasten toiminnan merkityksiä tutkinut Susan L. Spitzer (2003b) on kuvannut artikkelissaan sitä, miten esimerkiksi hiekan heittämiseen voi olla eri lapsilla eri syyt: toiselle merkitys on esteettinen; hän haluaa nähdä, miten hiekkapöly leijailee kimaltelevana auringossa. Toinen taas tutkii heittämällä hiekan ja muiden materiaalien fysikaalisia ominaisuuksia.  Materiaalien, tilavuuksien ja lukumäärien tutkimisesta muiden silmissä älyttömällä toiminnalla kertoo myös Kristine Barnett (2013), jonka puhumaton autistinen pikkupoika aina tyhjensi lattialle muropaketin, jos vain sai sen käsiinsä. Yhdeksänvuotiaana poika alkoi sitten kehittää astrofysiikan teoriaa ja 12-vuotiaana hän alkoi saada palkkaa kvanttifysiikan tutkijana.

Vai haluaako hän heittämisellä saada aikaan tunnereaktiota aikuisissa?  Autismikirjolla oleva Iris Johansson kertoo omaelämäkerrassaan (2007) siitä, miten lapsena kaikki tunteet ihastuttivat häntä.

Tavallaan minulle oli tarpeen, että joku oli tunteiden vallassa, millaisten tahansa, jotta itse voisin olla läsnä ja mukana tavallisessa elämässä. Muussa tapauksessa jouduin omaan maailmaani ja olin kaukana inhimillisestä vaikutuksesta ja kontakteista ---. En koskaan ymmärtänyt, että ihmiset jakoivat tunteet myönteisiin ja kielteisiin. Koska en itse kokenut tunteita, uskoin, että kummankinlaiset olivat yhtä hyviä.

Vai olisiko heittäminen lapselle pahan olon ilmaisua? Vaikka lapsi nauraisi heittäessään, ei voi olla varma, että hänellä on hyvä fiilis. Siksi olisi tärkeä havainnoida, millaisissa tilanteissa heittämistä tapahtuu. Mitä sitä ennen puhuttiin tai tehtiin? Oliko tilanne rauhallinen vai hermostuttava? Oliko tilanteessa lapsen hermoja raastavia aistiärsykkeitä; ääniä, heijastuksia, hajuja, liike- tai tuntoaistimuksia, jotka voivat ”teljetä ajatukset” ja saavat lapsen yrittämään ”tuntea kehonsa” toiminnan kautta, kuten Portia Iversen (2008) kertoo kirjassaan erään autismikirjon pojan kuvanneen.

Vai oliko tilanteessa päinvastoin jotain lapselle mukavaa, josta hän innostui ja osoitti sitä ryhtymällä heittelemään? Ehkä lapsi halusi osallistua johonkin, mitä muut tekivät, mutta ei saanut kehoaan toimimaan järkevästi - kuten japanilainen Naoki Higashida, jolla on autismi, selittää monia kummalliselta näyttäviä toimintojaan 13-vuotiaana kirjoittamassaan kirjassa (2016).

Sekin on hyvä huomioida, että heitteleminen voi eri tilanteissa johtua eri asioista. 

Joka tapauksessa heittäminen on tämän lapsen tapa ilmaista jotain, ja meidän aikuisten pitäisi keksiä, mitä se voi olla. Jos se johtuu pahasta olosta, meidän pitäisi tehdä pahan olon aiheuttajalle jotain. Jos taas heittäminen on lapsesta hauskaa, niin voisimmeko osallistua siihen hauskuuteen? Voisimmeko etsiä tai järjestää tilan, jossa saa turvallisesti heitellä? Ja sitten heitellä yhdessä lapsen kanssa, jäljitellä hänen toimintaansa ja sitä kautta ehkä jossain vaiheessa keksiä, mikä siinä hänelle tuottaa iloa. Sitä samaa iloa voisi sitten yrittää tarjota hänelle muissakin toiminnoissa, jotka voisi turvallisesti toteuttaa normaalissa arjessa.

Suosittelen kaikille autismikirjon lasten ja aikuisten kanssa eläville ja työskenteleville tässä kirjoituksessa mainittuja kirjoja ja muitakin (esimerkiksi Temple Grandinin, Dawn Prince-Hughesin ja Donna Williamsin omasta elämästään kirjoittamat kirjoja), jotka löytyvät tämän blogin kirjallisuutta-välilehdeltä tieteellisten lähteiden jälkeen otsikolla ”tarinoita elävästä elämästä”. Niistä löytyy paljon sellaisia huomioita, joita tieteessä ei ole vielä ehditty tutkia. Tai ei ole osattu tutkia – johtuen mahdollisesti siitä, että on jumituttu tietynlaisiin tieteenfilosofisiin lähtöoletuksiin ja siitä johtuen vääränlaisiin menetelmiin (kuten aiemmassa kirjoituksessani täällä kirjoitin).

Tieteellisistä tutkimuksista suosittelen ennen kaikkea Susan L. Spitzerin (2003a, 2003b) ja Naomi Winstonen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksia. Niissä osoitetaan se, että jos halutaan ymmärtää jotain toisen (mahdollisesti hyvin eri tavalla elämää havainnoivan ja käsittelevän, kuten autismikirjolla olevan) ajatuksia, pitää yrittää tarkastella asioita hänen näkökulmastaan ja hänelle sopivilla tavoilla. Usein se näkökulma voi löytyä menemällä konkreettisesti lapsen silmien tasolle ja katselemalla maailmaa sieltä, tai yrittämällä tehdä jotain asiaa aivan samalla tavalla kuin lapsi tekee.

Kaikista lapsista ei tule kvanttifyysikoita, mutta jokaisen pitäisi saada kasvaa parhaaksi omaksi itsekseen. Siihen me kaikki tarvitsemme toisten apua, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Onnellisia ne ihmiset, joiden ympärillä on sellaisia toisia, jotka jaksavat nähdä vaivaa ymmärtääkseen meidän kummallisuuksiemme merkityksiä ja tukeakseen meitä eteenpäin (vaikka se joskus on tosi, tosi vaikeaa). Ja jos eivät meinaa jaksaa tukea, niin osaavat hakea apua jaksaaksensa niin kauan kuin on tarpeen.  Koska kenenkään ei kuuluisi joutua pärjäämään tässä maailmassa yksin.  Ei sen, joka heittelee tavaroita, eikä hänen läheistensä. 

P.S. Huhtikuu on autismitietoisuuden kuukausi. Olen kirjoittanut tähän blogiin viisitoista autismikirjoon liittyvää tekstiä. Ne löytyvät klikkaamalla sivun oikean reunan tunnistelistasta kohtaa Autismin kirjo – tai tätä linkkiä: ¸ http://lastentahden.blogspot.com/search/label/autismin%20kirjo . Huomaa, että kaikki eivät mahdu yhdelle sivulle, vaan klikkaamalla sivun alalaidasta kohtaa ”vanhemmat tekstit”. Niitä saa mielellään jakaa eteenpäin, jotta autismitietoisuus lisääntyisi. Mahtavaa olisi, jos täällä blogissakin aiheesta syntyisi keskustelua.