Olen tässä kolmatta
väitöskirja-artikkelia työstäessäni pähkäillyt, että mitä leikki oikein on ja
mitä se ei ole. Usein siihen ainakin liitetään sellaisia positiivisia ilmaisuja
kuten luovuus, mielikuvituksellisuus, vapaus ja leikkimielisyys.
Jostain syystä nämä
määritelmät kuitenkin unohtuvat, kun puhutaan vammaisten lasten leikistä. Silloin
yleensä aletaan puhua oikeanlaisista leikkitaidoista (tai taitojen puutteellisuudesta),
leikin kehittävyydestä ja leikin käyttämisestä kuntoutuksessa ja opetuksessa. Leikin
itseisarvo unohdetaan ja nähdään sillä vain välinearvoa, kuten Goodley ja
Runswick-Cole (2010) huomauttavat.
Oman tutkimuksenikin
ensimmäisessä aineistossa (Olli ym. 2014)
tämä leikin käyttö aikuisten tavoitteiden välineenä tuli esiin leikin jatkuvana
arviointina ammattilaisten normien mukaan oikeanlaisen leikin näkökulmasta.
Mutta jos lapsilta
kysytään, niin välineellistäminen kyllä sotii leikin olemusta vastaan. Lasten
mielestä leikissä oleellisinta on
tekemisen hauskuus, ei sen lopputulos (Glenn ym. 2012). Ja hei, c’mon,
ketkä oikeasti ovat leikin asiantuntijoita?!
P.S. Kerron tutkimukseni
seuraavasta vaiheesta yleisölle avoimessa ja maksuttomassa lapsinäkökulmaisen
tutkimuksen seminaarissa Helsingissä 13.5.2015, tulkaahan kuuntelemaan tai
seuratkaa netistä! Siellä on monia muitakin hyvin kiinnostavia esityksiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti