Lasten velvollisuudet – onko niitä?

"Lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia", väitetään monessa paikassa, muun muassa Lapsiasiavaltuutetun sivuilla. Siitä olen samaa mieltä, että aikuisten velvollisuus on huolehtia, että lasten oikeudet toteutuvat. Kysymykseni kuuluukin: onko lapsilla vain oikeuksia, eikä lainkaan velvollisuuksia?

Selvitin asiaa, kuten kunnon tutkijan tuleekin: tiedonhaulla verkossa. Kaikkien tiedonhakijoiden ensimmäisen ystävän Googlen viitteiden mukaan lasten velvollisuuksista ei juurikaan puhuta, mutta joistain sentään: 7-vuotiaana alkaa oppivelvollisuus ja 15-vuotiaana rikosoikeudellinen vastuu. Vahingonkorvausvelvollisuudella sen sijaan ei ole alaikärajaa.

Eli lakien mukaan joitain velvollisuuksia on lapsillakin. Minua kysymys kiinnostaa kuitenkin lähinnä kuntoutuksen etiikan näkökulmasta – jos oletetaan, että lapsilla kuntoutuksessa esimerkiksi kuulluksi tulemisen oikeus, niin onko heillä myös velvollisuuksia?

Miksikö tällaista kyselen? No, ainakin kaksi esimerkkiä on saanut minut pohtimaan sitä, mikä merkitys on sillä, miten paljon vastuuta lapsella katsotaan olevan omasta käyttäytymisestään. (Käytän tässä jutussa sanoja ”vastuu” ja ”velvollisuudet” toistensa synonyymeinä, vaikka niille voidaan myös antaa toisistaan poikkeavia merkityksiä.)

Ensimmäisen esimerkkitarinan kertoi viime toukokuussa NNDR:n (Nordic network of disability research) konferenssissa Islannissa professori Simo Vehmas (yksi Suomen vammaistutkimuksen keskeisistä vaikuttajista ja NNDR:n puheenjohtaja).

Vehmas puhui vammaisuudesta ja moraalisesta vastuullisuudesta. Siis siitä, että ovatko vammaiset vastuussa teoistaan vai onko kaikki vamman syytä. Hän kertoi esimerkin tositapauksesta, jossa kolme koulupoikaa oli tärvellyt koulun omaisuutta isojen rahojen edestä. Kaksi diagnoositonta potkittiin pois koulusta, mutta ADHD-poikaa ei rangaistu mitenkään. Vehmas kysyi, miltä mahtaa tuntua, jos kaikki merkitykselliset teot elämässä luokitellaan samankaltaisen tahattoman aivotoiminnan tulokseksi kuin vaikka aivastus tai epilepsiakohtaus – olipa henkilölle merkityksellinen teko sitten vandalismia tai vaikka taiteen tekemistä. Vehmaksen mukaan (ainakin ADHD:ssä) sairaudeksi luokittelu erottaa käyttäytymisoireet persoonasta, ja se on ongelmallista.

Toinen esimerkki on viime syksyn Perhehoitotyön päivillä puhujana olleen Markku Mutasen elämästä. Hän on aikuisena ADHD-diagnoosin saanut mies, jonka elämästä voitte lukea lisää kirjasta Ylivilkas lapsi, lennokas aikuinen . Diagnoosin saaminen oli Mutaselle positiivinen käännekohta hänen monia vaikeuksia sisältäneessä elämässään. Hän sanoi, että vasta silloin hän todella alkoi ottaa vastuun elämässään.

Jäin miettimään, että mikä diagnoosin saamisessa voi auttaa ihmistä ottamaan vastuuta elämästään. Eikö silloin voisi juuri ajatella, että minulla on tämä ADHD-sairaus, minkä minä itselleni sitten enää voin? Mutta ehkä kyse on kolmesta asiasta: tosiasioiden myöntämisestä, sellaisenaan hyväksytyksi tulemisesta ja saadusta tuesta.  

Eli pitäisikö lapsilta siis vaatia vastuuta käyttäytymisestään? Jos tarkastelee asiaa seurausetiikan kannalta, näyttää siltä, että lapset hyötyisivät siitä, että heiltä vaadittaisiin vastuun ottamista käytöksestään silloinkin, kun on osoitettavissa jokin sairaus/kehityshäiriö/luonnetyyppi, joka vaikuttaa heidän toimintaansa. 

Uskaltaisin melkeinpä väittää, että vastuun antaminen vahvistaa ihmistä, saa hänetkin uskomaan itseensä. Siis silloin, kun ei anneta liian suurta tai mahdotonta vastuuta. Pienelle lapselle pienistä asioista ja suurelle suuremmista.