Suuria tunteita

Kävin katsomassa Tokasikajutun, jo toisen dokumenttielokuvan Pertti Kurikan Nimipäivät -bändistä (koska pidin ensimmäisestä niin paljon). Tokasikajuttu nauratti, itketti ja herätti monenlaisia tunteita. Ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen. Tuntui harvinaiselta, hienolta ja välillä vaikealtakin katsoa sitä tunteiden ryöpytystä, jota elokuvan päähenkilöt kokivat ja niin avoimesti näyttivät.

 

Vaikka ihmisen on tarpeellista oppia säätelemään tunteitaan niin, ettei ole täysin niiden vietävissä, niin silti jäin miettimään, millaista olisi, jos useammat ihmiset yleisesti näyttäisivät vähän rohkeammin tunteitaan. Millaista olisi, jos ei tarvitsisi peitellä pettymystä epäonnistumisesta (jolloin voisi tulla lohdutetuksi), suuttumusta itseen kohdistuvasta ikävästä käyttäytymisestä (jolloin asia voitaisiin sopia) tai onnellisuutta hyvistä asioista (jolloin onni voitaisiin jakaa)…? Jos uskaltaisimme olla vähän aidompia ja rehellisempiä ja luottaa toisiin ihmisiin paljastamalla omat heikotkin hetkemme?

Vaikka tunteita on tutkittu paljon, ne ovat oikeassa elämässä aika monimutkainen asia, kun vanhat tunteet kietoutuvat uusiin. Pitkäaikainen kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta voi nousta esiin monessa kohdassa. Suru tai vihaisuus siitä, ettei voi vapaasti valita sitä, missä ja miten asuu voi nousta mieleen kun lavalle meno jännittää. Mutta kuinka moni meistä pystyy siihen, ettemme anna vaikeiden tunteiden pilata tekemistä tai ystävyyttä lopullisesti? Kuinka moni ottaa konfliktit suoraan puheeksi niin tämän bändi tekee – ja lopuksi halaa sovinnon merkiksi?

”Yksi kaverini sanoikin, että tuohan on ihan kuin mikä tahansa työyhteisö, paitsi että harvoin välienselvittelyjä hallitaan noin hyvin”, sanoo elokuvan toinen ohjaaja J-P Passi Inhimillisten uutisten kirjoituksessa.

Jäin miettimään sitäkin, millaisille asioille nauramme ja miksi. Jos toisen ihmisen tunneilmaukset naurattavat, niin onko se meistä oikeasti hauskaa, vai tuleeko nauru siitä hämmennyksestä, kun ei tiedä, miten pitäisi suhtautua? Vai onko se vielä jotain muuta? Lasten tunneilmauksillehan myös nauretaan usein. En tiedä, johtuuko se siitä, ettei aikuinen ole ymmärtänyt, mihin se tunneilmaus liittyy ja miksi se on lapselle merkityksellistä, vai joutuuko aikuinen siinä lähelle omia vaikeita tunteitaan, jotka on parasta ohittaa nauramalla? Lasten kohdalla avointen tunteidenpurkausten ei pitäisi edes olla mitenkään odottamattomia tai yllättäviä, mutta aikuisten kohdalla niitä ei ole totuttu näkemään ja se yllättävyys voi tuntua oudolta ja hassulta. Vai tunnistammeko tunteidenpurkauksista itsemme – yhtä lapsellisesti minäkin kiukuspäissäni käyttäydyn läheisteni kanssa, tai ainakin mieli tekisi käyttäytyä?

No, elokuvateatterissa siis naurettiin välillä päähenkilöiden kanssa ja välillä heille. Silti jostain syystä siitä ei jäänyt paha maku suuhun. Ehkä siksi, että elokuva näyttää päähenkilöt aktiivisina toimijoina ja antaa heille luvan olla sellaisia kuin ovat, ei säälin kohteina mutta ei myöskään ylentäen alentamalla. Ja jotenkin se näkyy, että tässä elokuvassa he ovat todella saaneet olla päähenkilöitä ja siksi itsekin arvostavat elokuvaa.

”Kyllä jengi nauraa ihan suoraan tyypeille, kun ne hölmöilee tuolla lavalla. Mutta sekin on jotenkin näiden kanssa OK. Se on ihmeellistä. Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää. Heidän otteessaan on jotakin niin vapauttavaa ja hienoa, että katsojakin vapautuu”, sanoo ohjaaja J-P Passi.

Tunnepohdintojen lisäksi elokuvasta jäi mieleen bändin uskomaton ammattitaito: että pystyivät vetämään keikan tuhansien katsojien edessä täysillä, vaikka lavalle mentäessä olivat vaikeiden tunteiden vallassa. Se ei ihan jokaiselta onnistukaan. Kuulemma Euroviisuissakaan. Ei voi kuin nostaa hattua bändille ja myös niille, jotka ovat olleet taustatukena. Hattua täytyy nostaa myös elokuvan tekijöille, jotka saivat meidät tuntemaan kuin olisimme oikeasti olleet bändin matkassa tunteita elämässä emmekä elokuvaa katsomassa – ja kai siksi niin surullisia, kun bändin yhteinen matka on nyt loppu.

Mutta hei – vaikka Pertti Kurikan Nimipäivät on lopettanut keikkailun, niin yksi keikka on kuitenkin vielä tiedossa! Nimittäin vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttamisen lopettamista vaativaan Ei myytävänä! -kansalaisaloitteeseen (lue lisää täältä) on saatu eduskunnan käsittelyyn vaatimat 50 000 nimeä ajoissa kokoon, joten bändi on luvannut soittaa kerran vielä yhden keikan – eduskuntatalon portailla!

Ihan mahtavaa on se, että allekirjoitukset sen kuin vain lisääntyvät vauhdilla, vaikka minimiraja on jo saavutettu. Se on eduskunnalle vahva viesti siitä, että tässä maassa on paljon niitä, jotka arvostavat ihmisoikeuksien toteutumista. 

 

Kannattaa katsoa! Huumorin kautta asiaa!