Kertomus yhteyden löytymisestä

Onneksi en antanut ennakkoluulojeni estää itseäni lukemasta Poikani Sam -kirjaa. Tietokonepelit kun eivät ole yhtään mun juttuni, ja tuossa kirjassa keskeisin tarina kietoutuu juuri pelimaailmaan. Mutta hyvä, että autisminkirjolla olevan pojan isän kirjoittama romaani autisminkirjolla olevasta pojan isästä (ja monista muistakin ihmisistä) kuitenkin houkutteli lukemaan.

Sillä ei se tietokonepeli sitten lopulta olekaan se keskeisin juttu. Se on vain väline, jonka avulla isä uskaltautuu yrittämään etsiä yhteyttä poikaansa. Se on väline, jonka avulla isä oppii hyväksymään lapsen sellaisenaan ja antamaan arvoa ja aikaa lapsen tavalle olla, kun pelissä ei tarvitse olla opastamassa lasta normaaliuteen. Ja yhteyden löytyessä isä ymmärtää sen, mikä oli arkipäivän taisteluissa unohtunut: lapsi ei ole ratkaistava ongelma, hän on erillinen ihminen, oma persoonansa.

Toivoisin, että kaikkien lasten vanhemmat ja kaikki lasten kanssa työskentelevät näkisivät vaivaa ja etsisivät niitä välineitä, joiden avulla saavat yhteyden lapsen maailmaan juuri sille lapselle sopivalla tavalla. Jollekin lapselle se voi olla peli, jollekin eläimet, jollekin kirja, elokuva, liikkuminen, leikkiminen tai joku ihan muu. (Sitä voi etsiä vaikka Metku-kirjan avulla niidenkin lasten kanssa, jotka eivät puhu.)

Kirjassa tulee hienolla tavalla esiin myös leikin voima. Se tietokonepelikään ei oikeastaan edes ole peli, vaan pikemminkin rakenteluleikki, sillä siinä ei kerrota, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja miten, vaan jokainen saa sen itse (tiettyjen lainalaisuuksien sisällä) päättää. Parasta on kuitenkin se, kun aikuinen oivaltaa ottaa leikin voiman käyttöönsä myös pelaamisen ulkopuolella. Kun lapsi tosielämässä saa pelkokohtauksen, isä keksii, että leikitään pelottavan tilanteen olevan peliä, jossa etenemiseen heidän on yhdessä keksittävä keinot. Tarjoamalla leikin maailman keinoksi isä osoittaa uskovansa, että lapsi pystyykin selviytymään. Leikin sisällä lapsi on turvassa ja silloin hänellä on voimavaroja itsekin keksiä, miten ennen ihan mahdottomalta tuntuneista tilanteista voi selvitä.

Vaikka tarinassa käsitellään lähes raa’an rehellisesti monia raskaita teemoja (kuten oman lapsen pelkäämistä, vanhemman syyllisyydentunteita ja myös muita ihmissuhdevaikeuksia), se kasvaa lohdulliseksi ja toivorikkaaksi kasvutarinaksi. Ja vaikka kirja tarjoaa teräviä oivalluksia autismikirjon maailmasta, niin lopulta ne tärkeimmät huomiot koskevat ihan kaikkia ihmissuhteita: Toisen maailmaa voi oikeasti oppia ymmärtämään vain silloin, jos menee mukaan hänelle tärkeisiin asioihin hänen ehdoillaan. Ja vaikka ei kaikkea ymmärtäisi, voi hyväksyä. Ja vain silloin voi myös aito yhteys syntyä ihmisten välillä.

P.S. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Bazar-kustannukselta. Kirjoitin siitä rehellisen näkemykseni, joka perustuu samaan näkökulmaan kuin tämä koko blogi: mikä edistää vammaisten ja sairaiden lasten hyvää.