Kysymisen jalo taito

Meillä hoitajilla tuntuu jostain syystä olevan sellainen käsitys, että meidän pitäisi tietää kaikki. Tämän vuoksi emme voi keneltäkään (kollegalta, muilta ammattiryhmiltä tai potilaalta) mitään kysyä, ettei tyhmyytemme paljastuisi – se, ettemme tiedäkään kaikesta kaikkea.

Tässä kohtaa meidän pitäisi ottaa oppia lääkäreiltä. He tietävät, ettei kukaan voi tietää kaikkea, joten he konsultoivat toisiaan. Tosin potilailta hekään eivät usein osaa kysyä muuta kuin oman näkökulmansa aukkoja täydentäviä kysymyksiä – eivät sellaisia, jotka voisivat avata kokonaan uuden näkökulman.

Nyt kuitenkin on niin, että jollei kysy, niin silloin vasta jää tyhmäksi. Varsinkin potilailta pitäisi osata kysyä sellaisia kysymyksiä, joissa aidosti halutaan kuulla potilaan näkökulma asiaan. Mutta kyllä kollegoiltakin kannattaisi osata kysyä, etteivät hyvät käytännöt jäisi muutamien harvojen osaajien käyttöön.

Mietin, että miten ihmeessä kysymisen jaloa taitoa voisi opettaa hoitotyön koulutuksessa opettaa. Vapaasti assosioiden syntyi idea, jonka julkaisen tässä vapaasti käytettäväksi. Itse en ole sitä päässyt vielä kokeilemaan, sillä sen toteuttaminen vaatisi muutamaa luentoa pitkäkestoisemman opintojakson.

Näin se menee: Joka luennon alussa pidetään ”kysymysleikki”, jossa opettaja kertoo noin viiden minuutin pituisen tarinan ja opiskelijat yrittävät kysyä niin monta kysymystä sen aikana, kuin vain keksivät. Jokaisesta kysymyksestä saa pisteen. Eniten pisteitä opintojakson aikana kerännyt palkintaan. Kysymysten sisällöllä ei ole väliä - vain sillä on merkitystä, että kysymykset jotenkin liittyvät tarinaan. Opettaja ei vastaa kysymyksiin tarinan aikana, mutta jos joku kysymys jää oikeasti askarruttamaan opiskelijoita, niihin voidaan tarinan lopuksi palata. Tarkoituksena on siis oppia keksimään kysymyksiä ja ylittämään kysymisen kynnys.

Olisi mielenkiintoista nähdä, auttaisiko tällainen tunnin alun kielenkantojen irrotus opiskelijoita rohkaistumaan kysymysten tekemiseen myös opetettavissa asioissa. Ja että siirtyisikö kysymysten tekemisen taito myös opetuskontekstin ulkopuolelle.

No, tuon leikin hyödyllisyydestä en tiedä, mutta eräästä toisesta välineestä olen aikamoisen vakuuttunut. Sen välineen luonteeseen kysyminen ja kaikkinainen vastavuoroisuus kuuluvat ihan luonnostaan. Arvaako joku, mikä väline? No sosiaalinen media tietysti :) Sitä toivoisin hoitoalan opiskelijoiden, työntekijöiden, esimiesten, opettajien ja tutkijoiden oppivan käyttämään nimenomaan ammatillisessa mielessä. Tästä aiheesta avauduin Hufvudstadsbladetin haastattelussakin viime viikolla: http://hbl.fi/nyheter/2013-03-14/408971/sjukskotare-far-garna-twittra

Onneksi sosiaalisen median käytöstä ammatilliseen tietojen jakamiseen ja konsultointiin alkaa ollakin pieniä vihjeitä ilmassa. Minua ilahduttaa suuresti, että Lanen keskustelupalstalla on jäsenten kysymyksistä alkanut viritä antoisia keskusteluja lastenneurologian hoitotyön käytännöistä. Myös Hoitajat.net-keskustelufoorumissa kysellään aika reippaasti. Twitterissäkin on kyselty hoitotyöaiheisten keskustelujen perään, mutta sinne tarvittaisiin lisää aiheesta kiinnostuneita keskustelemaan.

Onko teillä ideoita siihen, miten kysymistä voisi opetella? Tai että miksi se ylipäätään on niin vaikeaa?

Kohtaa lapsi, jolla on ADHD

Lapsen ADHD vaikeuttaa hänen keskittymistään ja tekee olon levottomaksi. Monilla lapsista on kuitenkin vahvuutenaan luovuus, rohkeus ja kyky innostua. 

 

Kolme vinkkiä kohtaamiseen: 

1. Muista, että lapsi on aina ensisijaisesti lapsi. Useimmat muidenkin lasten kanssa toimivat keinot (kuten huumori) toimivat myös ADHD-lasten kanssa. Lapsi on myös aina yksilö, ei jonkin ryhmän edustaja. Paras keino on kuunnella, millainen juuri tämä lapsi on.
2. Keskity myönteisyyteen lapsessa ja omassa ohjauksessasi. Näe lapsen vahvuudet ja opeta häntä käyttämään niitä hyödykseen. Ohjaa enemmän kehotuksilla kuin kielloilla. Sen sijaan että sanoisit: ”Älä tee noin”, sano: ”Tee näin.”  
3. Ennakoi tilanteet ja valmistele lapsi niihin. Käytä kuvia muistin apuvälineinä ja pilko pitkät ohjeet palasiksi. Järjestä ympäristö mahdollisimman rauhalliseksi karsimalla eri aisteja häiritsevät virikkeet.

Nämä kirjoittamani vinkit julkaistiin Sairaanhoitaja-lehdessä 2/2013. Mitä mieltä olet niistä? Toimivatko käytännössä? Keksitkö vielä tärkeämpiä vinkkejä?

Tyttö ja tietokonetomografia

Olipa kerran tyttö. Sanotaan, että kahdeksanvuotias. Viehättävä, mutta erittäin, erittäin itsepäinen. Diagnoosi taisi kuvata kehitysvammaiseksi. Kutsutaan me häntä vaikka Oonaksi.  Ja sitten olin minä, sairaanhoitaja.  Oonan omahoitaja, itse asiassa.

Eräänä maanantaina tulin iltavuoroon ja sain kuulla, että Oonaa oli yritetty vielä tietokonetomografiaan, mutta hän ei ollut suostunut. Useinhan tuo tutkimus tehdään lapsille kevyessä nukutuksessa, mutta Oonan kohdalla katsottiin, että olisi parempi tehdä ilman. Ja hänen vanhempansa olivat sitä mieltä, että kyllä Oona sen vartin verran pystyisi paikoillaan makaamaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että mahdoton tehtävä. Jos jo luonnostaankin itsepäinen lapsi on saanut kokemuksen, että tarpeeksi vastustamalla tutkimuksen voi välttää, niin miten hänen päätään enää saisi käännetyksi? Tuota tutkimustahan ei voisi tehdä ilman hänen suostumistaan yhteistyöhön.

Lähdin kuitenkin yrittämään sitä mahdotonta tehtävää. Vaikka en osannut uskoa onnistuvani, toimin kuin olisin siihen uskonut. Me kävimme Oonan kanssa läpi valokuvakirjan, jossa oli kuvia tutkimuksesta. Puhuimme siitä, miksi tutkimus on tarpeellinen ja mitä siinä tapahtuisi, mikä olisi Oonan tehtävä – paikoillaan makaaminen. Puhuimme siitä, että Oonaa jännitti, mutta että minä olisin hänen lähellään koko tutkimuksen ajan. Ja Oonan pupukin olisi. Katsoimme uudelleen kuvia. Katsoimme palkintolaatikkoa, josta Oona saisi tutkimuksen jälkeen valita itselleen palkinnon. Katsoimme uudelleen kuvia. Kerroin, että voisin antaa Oonalle rauhoittavan lääkkeen, joka vähentäisi hänen jännitystään. Ja jos Oona ottaisi lääkkeen, niin siinä tapauksessa hän pääsisi pyörätuolilla koko matkan tutkimusosastolle ja takaisin, koska lääke voisi tehdä jalat vähän pehmeiksi. Katsoimme uudelleen kuvia. Ja palkintolaatikkoa. Ja sitten Oona tuumasi, että kyllä hän varmaan selviytyisi!

Tosin minä en vieläkään uskaltanut siihen uskoa. Kyllä Oona aamullakin oli kuulemma saatu tutkimushuoneeseen asti, mutta siellä hän oli tehnyt tenän. Niin voisi käydä nytkin. Koko matkan kuitenkin puhelin Oonalle rohkaisevasti, ja kun Oona saatiin tietokonetomografian laverille makaamaan, jatkoin puhelemistani, ja pian Oonan pupu jatkoi puhelemista tutkimuksessa käytettävältä säteilyltä suojaajan seinän yläreunan yli. Seisoin siellä irtoseinän takana, heiluttelin pupua niin, että Oona kykeni sen itseään liikuttamatta näkemään – ja juttelin taukoamatta. Rohkaisin, kannustin, höpöttelin; aivan kuin olisin uskonut, että Oona tosiaan pystyy siihen. Ja hän pystyi! Minun vajavaisesta uskostani huolimatta!

Ehkä arvaattekin, että tällä tarinalla on jokin opetus, kun sen täällä kerron. Mitä tästä siis opimme? Montakin asiaa:

Lapset kannattaa valmistella toimenpiteisiin perusteellisesti

Lapset pystyvät enempään kuin uskommekaan.
Ja: Jos et kykene uskomaan, yritä edes toimia niin kuin uskoisit; toiminta ei vain kuvasta, vaan myös luo todellisuutta. Sinäkin pystyt enempään kuin uskot.

Hoitotyön rooli moniammatillisessa tiimityössä

Jokaisella ammattiryhmällä on oma roolinsa moniammatillisessa tiimityössä.  Rooli muodostuu toisaalta siitä, mikä on kunkin ammattialan ydintehtävä ja toisaalta siitä, millaiseksi sen toteutusmuoto kussakin työyksikössä muodostuu riippuen yksikön rakenteista (kuten henkilöstö ja tilat), kulttuurista (yhteistyötavat, arvot, perinteet) ja tehtävästä (esim. epilepsian hoito tai liikunnallinen kuntoutus). 

 

Suomenmaassa on hyvin monenlaisia työyksiköitä, mutta en nyt aio puhua näistä toteutusmuodon vaikutuksista hoitotyön rooliin. Sen sijaan keskityn siihen, mikä on ydintehtävä hoitotyössä ja peilaan sitä hiukan myös muiden alojen ydintehtäviin.

Hoitotieteen professori Helena Leino-Kilpi on aikoinaan nasevasti todennut, että lääketieteen tehtävä on hoitaa tauti, ja hoitotieteen tehtävä hoitaa se vaiva, joka taudista ihmiselle aiheutuu. Voisi sanoa niinkin, että lääketieteen tehtävä on hoitaa sairaus, hoitotieteen tehtävä hoitaa sairas. Mehän emme ole sairaudenhoitajia, vaan sairaanhoitajia!

Sairaan ihmisen hoitamisessa lääkärin ydintehtävä on keksiä, mistä sairaudesta on kyse ja mitä sille voidaan tehdä. Hoitajan ydintehtävä on hoitaa potilasta niin, että potilas löytää itselleen sopivan tavan suhtautua sairauteensa ja sen hoitoon. Toisin sanoin voisi sanoa, että hoitajan tehtävä on tukea potilasta löytämään voimavaransa ja mahdollistaa potilaan voimaantuminen.

Ja nämähän ovat siis yhtä tärkeitä tehtäviä, nämä lääkärin ja hoitajan tehtävät. Nimittäin jos lääkäri määrää sairauteen sopivaa lääkettä, mutta potilas ei sitä suostu ottamaan tai ei osaa ottaa sitä oikein, ei lääkkeen määräämisestä ole hyötyä. Jos taas hoitaja saa potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden itselleen ja he yhdessä keksivät, mikä olisi paras tapa nauttia lääke, on hoitotyön ydintehtävää toteutettu onnistuneesti. Tai jos potilas saa hoitajan oivaltamaan, että tämä lääke ei todellakaan sovi hänelle, ja he yhdessä saavat lääkärin määräämään sopivampaa lääkettä, niin silloinkin ydintehtävä toteutuu.

Jos nyt ajattelette, että voihan lääkärikin saada potilaan oivaltamaan lääkkeen hyödyllisyyden ja sopivan nauttimistavan, niin olette aivan oikeassa. Mutta tähän näkökulmaan palaan myöhemmin.

Keskeistä hoitotyön ydintehtävässä on potilaan ainutkertaisuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen ja hänen hyvinvointinsa edistäminen vuorovaikutuksessa potilaan kanssa. Kokonaisvaltaisuuteen kuuluu sekä potilaan että hänen hyvinvointinsa ymmärtäminen fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi kokonaisuudeksi.  Kohtaamiseen kuuluu omana itsenään oleminen ja potilaan kuuntelu kaikilla aisteilla. ”Vuorovaikutuksessa potilaan kanssa” tarkoittaa dialogista kanssakäymistä, jossa yhdessä luodaan jotain sellaista, mihin kumpikaan ei yksin olisi kyennyt.

Ydintehtävän lisäksi hoitajalla on muitakin tehtäviä, joissa hän saattaa hyödyntää muiden alojen tietoa ja soveltaa muiden alojen ydinosaamista, mutta nekin olisi tehtävä hoitotyön ydintehtävää kunnioittaen.

Jos puhutaan lapsen kuntoutukseen liittyvästä hoitotyöstä, niin periaatteessa hoitajan roolin pitäisi ydintehtävän osalta pysyä samana, kuin sairaan potilaan hoidossakin. Vain sen toteutusmuoto vaihtuu. Kuntoutushoitotyössä on kuitenkin sama vaara kuin perinteisessä sairaanhoitotyössä. Hoitaja voi unohtaa ydintehtävänsä tai sekoittaa sen toisen alan tehtäviin.

Ongelma on siis se, jos me hoitajina tavoittelemme jonkin toisen ammattialan lähestymistapaa ja ydintehtävää omamme kustannuksella emmekä sen ehdoilla.

Hoitotyön ydintehtävän toteutus lasten kuntoutushoitotyössä olisi siis hoitaa lasta niin, että lapsi (ja muu perhe) löytää itselleen sopivan tavan suhtautua vammaan(sa) ja sen kuntoutukseen. Tämä sopiva tapa suhtautua vammaan voidaan löytää vain lasta ja muita perheenjäseniä kuuntelemalla ja heidän kanssaan vuorovaikutukseen asettumalla.

Kuntoutuksen tavoitteena kai kaikkien ammattilaisen mielestä on se, että lapsi voisi elää hyvää elämää. Se, mitä on hyvä elämä kunkin lapsen kohdalla ja miten siihen päästään, pitäisi ammattilaisten selvittää yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa. Tähän tarvitaan monen alan ammattilaisia ja ammattilaisten tietoa. Esimerkiksi fysioterapeutti voi kertoa, että jos lapsen raajoja ei jumpata ja käytetä erilaisia lastoja, ne ennen pitkää vääntyvät kivuliaisiin virheasentoihin. Tai puheterapeutti voi kertoa, että viittomien käyttäminen edistää myös lapsen puhumaan oppimista.

Mutta sen selvittäminen, mitä lapsi itse haluaisi elämältään, ei ole perinteisesti kuulunut kenellekään. Mielestäni se kuitenkin olisi nimenomaan hoitotyön ydintehtävän toteuttamista.

Mutta kyllähän tosiaan lääkärikin voi potilasta kuunnella ja suhtautua häneen kokonaisuutena. Tarkemmin sanottuna jokainen HYVÄ lääkäri tekeekin niin. Mutta tiedättekö, mistä siinä silloin on kysymys? Siitä, että lääkäri käyttää oman alansa ydintehtävän (sen tautien selvittämisen) lisäksi hoitotyön ydinosaamista.

Ai miten niin hän voi niin tehdä, vaikkei ole saanut hoitotieteellistä koulutusta? No siten, että monella alalla ydintehtävä on sellainen, että sen voi osata joko intuitiivisesti tai sitten sitä voi mahdollisesti oppia opetettuna. Jos ajatellaan esimerkiksi psykologian ydintehtävää, joka on ihmisen mielen toiminnan ymmärtäminen ja siihen vaikuttaminen, niin sitä voi tehdä joko psykologian oppeja ja teorioita tietoisesti hyödyntäen tai intuitiivisesti. Parhaimmat ammattilaiset pystyvät yhdistämään molemmat tavat.

Pelkkä intuitiivinen taito ei kuitenkaan riitä tekemään kenestäkään alan ammattilaista, ja sellaista osaamista on myös vaikea jakaa eteenpäin. Mutta jos me hoitotieteen ja hoitotyön edustajat olemme tietoisellakin tasolla tarpeeksi hyvin perillä hoitotyön ydintehtävästä, voimme jakaa sitä osaamista myös muille aloille, joista löytyy hoitamisen ulottuvuus.  Tämä ajatus syntyi kuunnellessani ystäväni, hoitamista syvästi arvostavan TtM Riina Junnilan pohdintaa siitä, että meidän tulisi tarkastella muita tieteenaloja siltäkin näkökannalta, että niissä on jotain hoitamiseen kuuluvaa.

Parhaimmillaan moniammatillisessa tiimityössä niin hoitajat kuin muidenkin ammattiryhmien edustajat ovat hyvin tietoisia sekä omasta ydintehtävästään että toisten tehtävistä. Tällöin jokainen on vapaa keskittymään ydintehtäväänsä, kunhan muistaa, että tiimityössä jokaisen velvollisuus on omalla toiminnallaan mahdollistaa muidenkin ammattilaisten ydintehtävän toteutuminen. 

(Tämä on lyhennelmä Lanen  koulutuksessa 9.11.2012 pitämästäni luennosta. Koulutuspäivä oli kaikkinensa upean antoisa ja oli hienoa päästä näkemään melkein koko lähes satapäinen jäsenistökin! Mahtavaa, että yksivuotias yhdistyksemme sai aikaan niin hienon koulutuksen - tästä on hyvä jatkaa!)

 

Elokuva vammaisesta miehestä ja hänen avustajastaan

Elokuvan nimi on Koskemattomat. En tiedä, mistä se on nimensä saanut. Ehkä siitä, että päähenkilöiden ei kuvittelisi tosielämässä kohtaavan lainkaan, saati koskettavan toisiaan. Tosielämään elokuvan tarina kuitenkin perustuu, ja se tekee siitä mielestäni entistä kiinnostavamman. 

Päähenkilöinä ovat rikas neliraajahalvaantunut mies ja hänen avustajakseen alun perin vasten tahtoaan ajautunut jenginuori, joka on vastikään vapautunut vankilasta. Elokuva on hulvattoman hauska ja koskettava sekä hienon tarinansa että loistavien pääosan esittäjiensä ansiosta.

Se, miksi halusin siitä täällä blogissa kertoa, liittyy avustajan rekrytointiperusteisiin, jotka selviävät elokuvassa vasta hyvän matkaa työsuhteen alun jälkeen. Joku rikkaan miehen läheisistä on selvittänyt avustajan taustaa, ja tulee sitten varoittamaan miestä tästä vankilakundista. "Sellaiset eivät sääli ketään", hän sanoo päätään puistellen. "Juuri siksi valitsin hänet ", vastaa mies. 

Tästä meillä ammatti-ihmisillä olisi opittavaa. Ei kukaan halua tulla kohdelluksi säälin kohteena tai kohteena ylipäätään. Kunpa kaikissa ammatti-ihmiskouluissa voitaisiinkin opettaa sitä, mitä elokuvan jenginuori osaa luonnostaan: rehellisyyttä, huumoria, omana itsenään olemista, toisen tasaveroista kohtaamista, arvostamista ja välittämistä - ihmisyyttä.

(Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan 30.11.2012. Onnistuin jotenkin näkemään sen ennakkonäytöksessä. Maailmalla se on ollut supersuosittu ja voittanut lukuisia palkintoja.) 

Blogin syntymäpäivä

Blogi täytti eilen vuoden!

Vuoden  aikana täällä on käyty 5951 kertaa (luvusta ovat poissa minun käyntini). Suomen lisäksi lukijoita on yhdeksästä muusta maasta, joista kolmesta on käyty kymmeniä kertoja ja yhdestä jopa toista sataa kertaa. Jos 5951 käyntiä jaettaisiin tasan koko vuodelle, jokaisena päivänä olisi käynyt 16 lukijaa.  Se tuntuu hienolta – siis näköjään tälle blogille on tilausta. Ilmeisesti nämä aiheet kiinnostavat aika suurtakin joukkoa ihmisiä. Siitä iloitsen!

Vuoden  aikana 18 henkilöä on kommentoinut yhteensä 36 kertaa. Näistä viisi useammin kuin kerran. Erityinen kiitos heille!  Eniten kommentteja kirvoitti ystävänpäiväbloggaus  14.2.2012.

Jos jotain saisin toivoa synttärilahjaksi blogille, toivoisin saavani tietää vähän enemmän siitä, mitä te blogin lukijat ajattelette.