Tieto lisääntyy jakamalla

Monet hyvät asiat tässä maailmassa lisääntyvät, kun niitä jakaa muille. Tieto on yksi niistä. 

Ajatus jonkin lisääntymisestä jakamalla on paitsi se, että maailma hyötyy siitä, että sinä jaat tietoasi, myös se, että sinä hyödyt siitä. Ja vieläpä monella tavalla. Ensinnäkin omien ajatusten kertominen muille auttaa selkiyttämään niitä sinulle itsellesikin. Toiseksi maailmasta voi tulla lisääntyneen tiedon avulla sinullekin parempi paikka elää. Ja sitten vielä: voit lisätä jakamisen kulttuuria, jolloin voit itsellesi saada siitä odottamatontakin hyötyä.

Sosiaalinen media on jakamisen kulttuurin lisäämiseen mainio väline. Sen avulla voi luoda verkostoja, joissa tarpeellinen tieto liikkuu moneen suuntaan. Lisäksi monen somevälineen avulla tietoa voi levittää verkostonsa ulkopuolellekin ihan yllättäviinkin suuntiin – ja myös saada sitä sellaisilta tahoilta, joista sitä ei olisi itse osannut edes etsiä.

Toivoisin somen ammatillisen hyödyntämisen leviävän hoitoalalla huomattavasti nykyistä enemmän. Siksi, että voisimme kollegiaalisesti konsultoida toisiamme eikä pyörää tarvitsisi joka paikassa keksiä uudelleen. Ja siksi, että kehittyisimme itse ammatillisesti – voidaksemme edistää potilaiden parasta. Ja vielä: edistääksemme hyvinvointia koko yhteiskunnassa.

Itse olen harrastuspuolella saanut kokea niin monin tavoin hyödyllistä ja hauskaa verkostoitumista somen kautta, että samaa toivoisin ammatillisellekin puolelle. Paljon olen jo saanut ammatillisistakin someverkostoista, mutta vielä ollaan kaukana harrastusverkostoni toimivuudesta. Sen verkoston kautta sai aina, mitä tarvitsi - olipa tarpeen sitten tieto, apu, virkistys, tietokoneen johto tai kimppakyyti toiselle puolelle Suomea.  

Somen hyödyistä sekä myös haasteista olemme Lotta Kauhasen ja Dinah Arifullan kanssa kirjoittaneet artikkelin Sosiaalisen median mahdollisuudet ja haasteet terveysalan koulutuksessa ja terveydenhuollon toiminnassa vasta ilmestyneeseen Turun yliopiston Hoitotieteen laitoksen julkaisuun. Käsittelemme artikkelissa paitsi aiheesta tehtyjä tutkimuksia, myös käytännöllisiä näkökulmia ja vinkkejä somen hyödyntämiseen.

Moni muukin on viime aikoina kirjoittanut somen hyödyllisyydestä hoitotyön tekijöille, asiantuntijoille ja tutkijoille. Sairaan(hyvä)hoitaja –blogissa tuore sairaanhoitaja Rayan Hämäläinen pohtii somea sairaanhoitajan mahdollisuutena elinikäisessä oppimisessa, hoitotyön kehittämisessä sekä oman ammatillisen kuvan luomisessa. 

Kouluttaja, kirjoittaja ja sairaanhoitaja Jan Holmberg toteaa blogissaan, että ammattietiikan mukaan sairaanhoitajan on toimittava hoitotyön vaikuttajana. Hän myös ideoi työpaikoille virtuaalisia keskusteluryhmiä hoitotyöntekijöille, potilaille ja kokemusasiantuntijoille. 

Itsekin kirjoitin perusteluja ja vinkkejä somen ammatilliseen käyttöön jo aiemmin.

Niinkin korkealla taholla kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen blogissa
kehittämispäällikkö Eija Hukka kannustaa asiantuntijoita ja asiantuntijaorganisaatioita käyttämään somea.   

Tutkijoiden kannattaa lukea myös Ilkka Olanderin bloggaus Tutkija sosiaalisessa medissa – verkkonäkyvyydellä on väliä. 

Lopuksi vielä lainaus artikkelistamme:  

”Yhtä tärkeä kysymys, 

kuin mitä hyötyä sosiaalisesta mediasta on meille, 

on että mitä hyötyä meistä 

voi sosiaalisen median kautta olla muille ihmisille.”

P.S. Kaikki twiittaajat sitten mukaan tänä iltana klo 19 Twitter-chattiin, jonka aiheena on sosiaalinen media ja hoitotyö!  

P.S. 2 (Lisätty jälkikäteen) Tässä on luonnos Sairaanhoitajaliiton someohjeiksi. Käy lukemassa ja kommentoimassa!

Lapsen näkökulma

Kuinka usein muistat kyykistyä lapsen korkeudelle katsomaan, miltä maailma siellä näyttää? Tai osaatko katsella maailmaa ylösalaisin, nurin niskoin sohvalta roikkuen tai taikalasien läpi?

Joskus ihan konkreettinen näkökulman vaihtaminen auttaa ymmärtämään lapsen tapaa nähdä maailma, mutta usein tarvitaan muitakin keinoja. Aikuinen tietysti toivoisi sellaisia, joilla nappia painamalla voi saada vastauksen kysymykseen: mitä siellä lapsen pään sisällä oikein liikkuu. Mutta eihän sellaisia nappeja ole. Ja jo Rousseau aikanaan tiesi, että

lasten kasvatus on kutsumus,

 jossa täytyy ymmärtää hukata aikaa

voittaakseen aikaa.

Siis tärkein ohje myös lapsen ymmärtämistä tavoitteleville on: ole valmis käyttämään siihen aikaa.

Mutta onhan niitä ihan konkreettisiakin keinoja, joiden avulla voi kuuntelemista ja lapsen maailman ymmärtämistä opetella. Esimerkiksi lapsen ehdoilla leikkiin osallistuminen, valokuvaaminen  (voimauttavan valokuvan idealla) ja sadutus ovat hyviä keinoja tutustua lapsen maailmaan.

Viimeksi mainittua on jo aika paljon tutkittu tieteellisestikin. Linkkejä joihinkin tutkimuksiin löytyy esimerkiksi Lapsetkertovat ja toimivat ry:n sivuilta. Hyviä perusteoksia aiheesta ovat Liisa Karlssonin Sadutus —Avain osallisuuden toimintakulttuuriin (uudistettu painos 2014) ja Liisa Karlssonin ja Reeli karimäen toimittama Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan (2012). 

Sadutukseen ja muihin lapsinäkökulmaisiin tutkimuksiin ja niiden käytännön sovelluksiin voi tutustua myös uudessa Lapsinäkökulma-blogissa, jossa me lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tekijät kirjoitamme tieteen ja käytännön näkökulmista lasten maailmaan. Blogi on ensimmäisen aktiivisen kuukautensa aikana saanut jo ihan uskomattoman suuren suosion: yli 6000 käyntiä! Siitä lienee kiittäminen sosiaalista mediaa ja aiheesta innostuneita lukijoita, kun minunkin kirjoitustani ”Kun lapsia alettiin kuunnella”  tuossa blogissa on jaettu Facebookissa jo käsittämättömät yli tuhat kertaa. Aivan mahtavaa, että lasten kuuntelu kiinnostaa niin monia!

Tanssin taikaa

Kuvaaja: Satu Mikkonen

Tanssimisella on todettu monia vaikutuksia terveyteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi lavatanssi on tutkitusti hyvää terveysliikuntaa, joka kattaa terveysliikuntasuositusten kestävyyskunto-osion (Kuuttila 2012) ja argentiinalaisella tangolla voidaan vähentää masennusta ja stressiä (Pinniger ym. 2012). Mutta ennen kaikkea: tanssiminen on hauskaa! (Ja kaikki hauskahan on hyvää vatsalle, kuten kaikkien viisauksien äidin Tove Janssonin Muumimamma on todennut).   

Kesäloman huipentavassa salsaillassa sain ihailla huiman taidokasta pyörätuolitanssia ja keskustella siitä Pirkanmaan Pyörätuolitanssijat ry:n valmentajan Jarno Jokelan kanssa (kuvassa Sirkka Saarisen kanssa). Tässä joitain keskustelussa jaettuja ajatuksia:

Tärkeää on se, mitä ihminen itse haluaa. Kun löytyy kiinnostus, halu tai jopa intohimo tekemiseen, löytyvät myös kyky ja voima uuden oppimiseen. Ja kun kiinnostuksenkohde on löytynyt, sen opettelussa saa ja pitääkin vaatia paljon. Muuten käy niin kuin vammaisille ihmisille valitettavan usein käy, että alkaa uskoa, ettei pysty paljon mihinkään, kun ei paljon mitään vaadita (tai jos vaaditaan liikaa väärissä asioissa).

Tässä olisi melko varmasti avain myös onnistuneeseen kuntoutukseen. Ainakin yhdessä lapsia koskevassa tutkimuksessakin (Mandich 2003) se on todettu, kuten aiemmassa kirjoituksessani olen kertonut.  

Tottahan elämässä pitää opetella sellaistakin, mikä ei niin paljon kiinnosta. Mutta jos sitä voisi opetella sen kiinnostavan asian kautta tai edes sen ohella, niin kyllä elämä kirkastuisi. Tätä tanssin taikaa soisin joka ikisen lasten ja vammaisten ja kaikkien ihmisten kanssa työskentelevien tuovan työhönsä.

Sellainen, joka kuuntelee

Tämän tositarinan kuulin joitain vuosia sitten eräässä koulutuksessa. Tarinan kertoja toimi lastenosastolla sekä sairaanhoitajana että vauvaperhetyöntekijänä. 

Kertoja oli ensin sairaanhoitajan roolissa ottanut vastaan perheen, esitellyt heille osaston ja luvannut palata myöhemmin kertomaan vauvaperhetyöstä. Hän palasikin, kertoi mitä vauvaperhetyö on, ja aikoi sitten lähteä potilashuoneesta. Mutta kuinka ollakaan, hänen mieleensä juolahti ajatus: "Hetkinen, en ole nyt sairaanhoitajan roolissa, vaan vauvaperhetyöntekijän. Vauvaperhetyöntekijä on sellainen, joka kuuntelee perhettä." Hän siis ei poistunutkaan kiireesti toimitettuaan tehtävänsä (tiedon antamisen), vaan jäi paikoilleen ja antoi perheelle mahdollisuuden puhua. Ja perhe puhui.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni hoitaja osaa jäädä huoneeseen ilman vauvaperhetyön koulutusta. Ja että kuuluuko joissain oppilaitoksissa sairaanhoitajan koulutukseen samaa oppia kuin vauvaperhetyöntekijän koulutukseen: "Hoitaja on sellainen, joka kuuntelee."

Tiedekuulumisia

Kirjoitin viime viikolla Terveyttä tieteestä -blogiin hoitotyön roolista lasten kuntoutuksessa. Juttu perustuu maaliskuussa julkaistuun toiseen väitöskirja-artikkeliini (jonka suomenkielinen tiivistelmä tässä), tai siis oikeastaan yhteen osaan artikkelin tuloksista.  Kerroin samalla, miksi oikein lähdin aihetta tutkimaan. Täältä voit käydä lukemassa jutun ja kommentoimassa: Tarvitaanko hoitajia lasten kuntoutuksessa?

Viime viikolla tapahtui muutakin mainitsemisen arvoista: neljännet Vammaistutkimuksen päivät järjestettiin Turussa. Päivillä pidettiin monia mielenkiintoisia esityksiä, joista osasta sain poimittua ajatuksia twiiteiksi. Tästä löytyvät kaikki päiviltä twiitatut ajatukset ja tässä vielä muutama niistä valikoitu ajatus:

Lainsäädännön mukaan tuen tarpeen pitäisi määrittää tukitoimet koulussa, ei diagnoosin. -Erja Sandberg

Integration means being in the same room - inclusion means being accepted. - Alan Roulstone

Yksilön voimaantuminen edellyttää kokemusta hyväksytyksi tulemisesta ja ihmisarvon kokemisesta. - Satu Järvinen

Kun vammaisuus nähdään ominaisuutena muiden piirteiden joukossa, erilaisuudesta tulee hyväksyttyä ainutkertaisuutta. - Satu Järvinen

(Itse laittaisin tuohon sanan "vamma" sanan "vammaisuus" tilalle, mutta näinkin sen voi nähdä.)

Selkokieli: saavutettavaa kieltä - että kieli ei aiheuttaisi muureja ihmisten välillä. -Leealaura Leskelä

Osallisuus ei ehkä synnykään vuorovaikutuksen ongelmattomuudesta,vaan kokemuksesta,että vaikeuksiin löydettiin ratkaisut yhdessä. -Leealaura Leskelä

Oli kiva tavata tuolla päivillä tämän blogin lukijoita. Enpä ollut tiennytkään, että vammaistutkijoidenkin joukosta niitä löytyy. Mukavastihan täällä lukijoita käy, vaikken ehdi kirjoittaa niin usein kuin aiheita olisi ja mieli tekisi. Suosituin teksti blogin historiassa on saanut 446 katselua, mikä on tosin aika paljon vähemmän kuin tuon viime viikolla kirjoittamani TT-blogin kirjoituksen tilastoitu katselumäärä (656 kertaa), ja TT-blogin laskuri kertoo vielä lisäksi, että blogin etusivun kautta tai muuta kautta kävijöitä on viime viikon tiistain ja tämän maanantain välillä ollut yli tuhat, eli mahtavan hyvin se on saavuttanut lukijoita. Tosi hienoa, että hoitotieteen tutkimusten tarkastelu käytännön näkökulmasta kiinnostaa niin monia!

Miten ihmeitä tehdään?

On pakko palata uudelleen aiheeseen nimeltä Duudsonit tuli taloon, jotta ne, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, ehtisivät ainakin viimeiset osat netistä katsoa. Kauden ensimmäistä jaksoa ei harmillisesti enää näe Katsomosta, mutta toinen on nähtävissä 31.5. asti ja muut kukin aina viikon pidempään.

Olen sen Yksinäiset kehitysvammaiset -jakson innoittamana katsonut muutkin tämän kauden jaksot. Niissä on haluttu auttaa milloin koulukodin poikia, milloin yksinhuoltajaisää, avioeron partaalla olevaa lapsiperhettä, maahanmuuttajia tai koulukiusattuja.

Voihan sitä ihmetellä, miksi auttamiseen tarvitaan niin paljon sekasotkua; ruokien heittämistä seinille, pyykkien lennättämistä puiden oksille tai kaikkea muuta hölmöilyä, mutta joka tapauksessa on todettava: tämä auttamismetodi on huikea.

Eräs metodin hienoimmista piirteistä on se, että puolet kunkin tapauksen ajasta käytetään tutustumiseen ja kuunteluun. Siis puolet!  Ei yhden haastattelutunnin verran tai jossain välissä, jos ehditään, eikä minkään lomakkeen mukaan vaan heittäytymällä mukaan heidän elämäänsä.

Ensimmäinen päivä ollaan siis mukana apua tarvitsevien arjessa. Katsotaan ja ihmetellään, kysellään ja kuunnellaan. Vähän provosoidaankin, katsotaan mihin kukakin lähtee mukaan. (Ja kun julkkikset yllyttävät, niin ah ja voih, ihmiset lähtevät mukaan melkein mihin vain, melkein yhtä sokeasti kuin meidän ammattilaisten yllyttäminä joskus – olettaen, että niin kuuluu tehdä.)

Mutta siis ensimmäinen päivä kuunnellaan. Avoimin mielin. Ja kunnioitetaan. Ei katsota säälien alaspäin, vaikka kovat kohtalot saavat raavaiden miestenkin silmät kyyneliin.

Ja sitten toisena päivänä muuttuu ääni kellossa. Nostetaan Duudson-isäntien viiri salkoon, sanotaan nähdyt ongelmat suorin sanoin ja otetaan täysi määräysvalta - ja apua tarvitsevien ei auta kuin totella. Kuulostaako julmalta? Idea piilee tässä: johto otetaan vasta, kun on saatu luottamus. Ja sitä käytetään määräämään apua tarvitsevat tehtäviin, josta nämä ovat aina haaveilleet tai tehtäviin, jotka ohjaavat asioita suuntaan, jota he ovat itse toivoneet.

Ja mihin tämä kaikki perustuu?

Että uskotaan ihmisiin. Uskotaan, että ne itse tietävät, mikä niille on parasta ja että osaavat sen toteuttaakin. Kun vain hiukan muutetaan asetelmia. Ja kannustetaan.

Ja että uskotaan ihmeisiin. Ja että mahdollistetaan niiden tapahtuminen.

Ehkä sitä kaikkea sotkemista ja hölmöilyä tarvitaan, että ihminen saataisiin ravisteltua irti jähmettyneestä olotilastaan. Että löytyisi luovuus ja lapsenmieli, uskallus muutokseen.

Kaiken lisäksi (ja tämä saa minut epäilemään, että Duudsonit ovat salaa lukeneet yhteiskunnallista vammaistutkimusta  tai ehkä jopa minun artikkelini): koskaan ei pyritä muuttamaan pelkästään yksilöiden elämää. Aina otetaan mukaan yhteisö! 

Siinä on taas jo tosi monta asiaa, josta olisi meillä ihmisalojen ammattilaisilla oppimista.

”Ja kun päivä on ohi, te opitte, 

että yhdessä te voitte tehdä ihmeitä.” 

 – Duudsonit