torstai 7. kesäkuuta 2018

Kenelle viestitään?


Kuvittele, että olisit potilaana kiinalaisessa sairaalassa, jossa hoidettaisiin vain suomalaisia potilaita. Olettaisit varmaan, että sairaalan opastekyltit olisivat suomeksi, jotta kaikki potilaat pystyisivät seuraamaan kylteistä, mihin ollaan menossa. Mutta ne olisivatkin vain kiinaksi. Koska kaikilla potilailla siellä kuitenkin on saattaja, joka osaa lukea kiinaa. Sinulle sanottaisiin, että onhan seinillä hienoja suomenkielisiä lauluja ja runoja koristeena, niin ei kai sitä suomen kieltä kyltteihinkin vielä tarvita?

Ehkä moni potilasta ei välittäisikään niistä kylteistä, jos kerran saattajat osaavat viedä oikeaan paikkaan. Mutta ehkä aika moni välittäisikin, jotta tuntisi asioiden edes hiukan olevan hallussaan, kun sairaus ja vieras paikkakin saavat hallinnan tunteen heikoksi. Turvallisuudentunnetta se ainakin lisäisi, kun kokisi olevansa kartalla. Eikä silloin tarvitsisi tuntea olevansa tahdoton paketti, jota liikutellaan paikasta toiseen.

Ehkä moni myös tuntisi sairaalan arvostavan potilaitaan, jos viestintä olisi kohdistettu heille heidän omalla kielellään. Ehkä potilaiden hyvinvointia lisäisi tunne siitä, että heidän kielensä - tärkeä osa identiteettiä - on otettu huomioon. Ovathan sekä mieliala että ympäristö yhteydessä hyvinvointiin.

Tämä ”kiinalais-suomalaisen sairaalan” tilanne on lukutaidottomilla lapsilla kaikissa niissä lastensairaaloissa, joiden opasteissa on pelkkää tekstiä eikä ollenkaan kuvia. Vanhoissa sairaaloissa se on ymmärrettävää. Ei ennen vanhaan ymmärretty, että lapsen omalla toimijuudella olisi jotain merkitystä. Mutta uusissa sairaaloissa niiden puutetta ei mielestäni voi selittää millään hyvällä syyllä. Kuvathan ovat yksi osa esteetöntä viestintää, josta on sitä paitsi hyötyä niin monille muillekin kuin lapsipotilaille; esimerkiksi vieraskielisille, kehitysvammaisille, hahmotushäiriöisille tai lukihäiriöisille ihmisille - olivatpa he sitten potilaita, omaisia tai vierailijoita.

Tutkimusten mukaan sairaalaympäristön vieraus aiheuttaa lapsille ahdistusta, pelkoa (Coyne 2006), turvattomuutta ja avuttomuuden tunteita (Salmela 2010). Sairaalan tulo on yksi niistä kohdista, jolloin lapset ovat eniten peloissaan (Schmidt ym. 2007). Tutkimusten mukaan todella monet lapset myös kokevat, etteivät saa riittävästi tietoa sairaalassa (Coyne & Gallagher 2011, Coyne & Kirwan 2012, Migone ym. 2008). Mutta: jotkut lapset ovat arvioineet sairaalassaolon parhaimpien asioiden joukkoon fyysisen ympäristön ja helpon paikkojen löytymisen (Pelander 2008), eli selvästi asialla on lapsille
merkitystä.

Joten huolehtikaahan te, jotka näistä asioista vastaatte, että opasteet ovat myös
lasten kielellä. Ja hei, samalla kun niihin uusiin sairaaloihin tehdään lasten toimijuutta arvostavia opasteita, niin voitaisko samalla laittaa hisseihin aikuisille hissin napin painamiskielto silloin, kun hississä on lapsia? Sillä miksi aikuisten pitäisi saada tehdä sellaista, mikä heistä ei ole tärkeää, mutta lapsista sen sijaan on? Kyltti voisi ohjata aikuisia muutenkin huomioimaan niitä asioita, jotka lapsille ovat tärkeitä. Ja saada lapset tuntemaan itsensä tärkeiksi. Sillä hehän siellä lastensairaalassa ovat päähenkilöitä, eikö niin? 



Lähteet: 


Coyne I. 2006. Children's experiences of hospitalization. Journal of Child Health Care 10(4), 326-336.

Coyne I & Callagher P. 2011. Participation in communication and decision-making: children and young people’s experiences in a hospital setting. Journal of Clinical Nursing 20 (15-16), 2334-2343.

Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children's wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care 16(3), 293−304.

Pelander T. 2008. The quality of paediatric nursing care - children’s perspective. Publications of the University of Turku, Finland. Department of Nursing Science. Faculty of Medicine. Academic dissertation. Number 829. Painosalama, Turku.

Salmela M. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. University of Helsinki, Faculty of Medicine, Institute of Clinical Medicine, Clinic for Children and Adolescents, Child Psychiatry. Academic dissertation.

Schmidt C, Bernaix L, Koski A, Weese J, Chiappetta M & Sandrik K. 2007. Hospitalized children's perceptions of nurses and nurse behaviors.  American Journal of Maternal Child Nursing 32(6), 336-342.


***** 

Avainsanoja: esteettömyys, esteetön viestintä, lapsipotilas, lastensairaala, lasten oikeudet, opasteet, saavutettavuus, sairaala,  sairaalapelot, sairaalaympäristö, viestintä, ympäristön merkitys potilaalle.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Silmiin katsotuksi tuleminen


Oli kerran poika, jolla oli niin hankalaa, että hänen piti huutaa kovasti ja kovaan ääneen. Vierestä katsovat ja kuuntelevat saattoivat ajatella, että poika on varsinainen ongelma. Oltiinhan tultu katsomaan sirkustaiteilijan esitystä, ja olisi haluttu keskittyä siihen ilman mitään meteliä. Poika ei pystynyt sirkustaiteeseen keskittymään, huutamaan vain.

Mutta yhtäkkiä sirkustaiteilija meni juuri tämän pojan luo ja näki pojan silmistä, että siellähän on - kaiken sen hankaluuden takana - hieno tyyppi, jolla on energiaa, siellä on ihan oikea ihminen. Ja saman tien hän kertoi sen pojalle ja kaikille muillekin. ”Se on mun poika!”, kuului silloin ylpeä huuto takarivistä.

Ajatelkaa, miten suuria voi niin pieni teko saada aikaan. Pelkästään silmiin katsomalla voi joskus nähdä kokonaisen ihmisen. Ja kun kertoo sen muillekin, voivat muutkin nähdä sen. Ja kun näkevät, ymmärtävät, miten hienoa, että juuri tämä ihminen on olemassa. Ja kun sanovat sen ääneen, niin se ihminen itsekin saa sen kuulla. Mikä hyvien asioiden ketju voikaan lähteä liikkeelle niin pienestä!

Tällaisia ketjuja meidän hoitotyössä pitäisi olla luomassa. Sillä sitä voimaantumista, mitä siitä syntyy, juuri tarvitaan sairauksien ja hoitojen kanssa elämiseen tai niistä paranemiseen, vammojen kanssa elämiseen ja kuntoutumiseen - ja ihan kaikenlaiseen hyvinvoivaan elämiseen. Se on se hoitotyön ydintehtävä, josta olen aiemmin kirjoittanut: hyvän elämän mahdollistaminen ihmiselle juuri sille ihmiselle sopivalla tavalla.

 ******

Tämän kertomuksen kuulin 27.4.2018 Lanen koulutuspäivillä, kun tarinan sirkustaiteilija Pekka Laamanen kertoi meille työstään ja näytti mitä se on.  Ja hienoa työtä se onkin! Ilon, naurun ja ihmettelyn mahdollistamistyötä, ihmisten kohtaamistyötä! 

Mutta silmiin katsotuksi tuleminen on kyllä tutkitustikin tärkeää. Sen aiheuttamat positiiviset tunnereaktiot auttavat niissäkin tilanteissa, jotka herättävät puolustusrefleksin.

Lähde:
Tingji Chen 2018.When You Look Me in the Eyes: The Interplay between Eye Gaze and Affect. Acta Universitatis Tamperensis; 2351, Tampere University Press, Tampere 2018. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1857, Tampere University Press 2018.


Avainsanoja: hoitotyön ydin, katsekontakti, kohdatuksi tuleminen, kohtaaminen, nähdyksi tuleminen, sairaala, silmiin katsominen, sirkustaide, tunteet.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Esteetön leikkitapahtuma

Leikki kuuluu kaikille, eikö vaan? Mutta kuinka usein leikkitapahtumia järjestettäessä huomioidaan ne lapset, jotka liikkuvat, kommunikoivat, ymmärtävät tai aistivat eri tavalla kuin useimmat muut? Ja miten heidät pitäisi huomioida? Tämä kysymys nousi esiin, kun Lastenneurologian hoitajat ry eli Lane liittyi jokin aika sitten Leikkipäivä-verkostoon.

Esittäytymiskirjoituksessamme mainittiin esteettömyyden tarpeellisuus, ja se herätti Twitterissä keskustelun siitä, onko olemassa valmista tarkistuslistaa esteettömän eli saavutettavan leikkitapahtuman järjestämiseen. Tällaista listaa ei ainakaan tähän mennessä ole näyttänyt olevan, vaikka monia muita hyviä tarkistuslistoja erilaisten tapahtumien järjestämiseen löytyykin Invalidiliiton sivulta, Suomen vanhempainliiton sivuilta ja esteettömään ja saavutettavaan liikuntatapahtumaan myös VAU ry:n sivuilta. (Lisäys: museoille tehdystä Säätöä-menetelmäoppaasta löytyy hyviä ohjeita aistisäätelyn vaikeuksien huomioimiseen.)

Tuossa keskustelussa mainittiin joukkoistaminen hyväksi keinoksi kerätä tietoa, joten aloitetaan se täällä! Kertokaa blogin kommenteissa asioita, joita teidän mielestänne pitäisi huomioida, kun järjestetään kaikille lapsille sopivaa leikkitapahtumaa. Ja erityisesti kertokaa, jos teillä on ideoita, miten ne voitaisiin käytännössä huomioida. Ideoita voi lähettää myös Twitterissä Marko Suvilalle, joka on jo aloittanut kokoamaan esteettömän ulkona järjestettävän lastentapahtuman taulua Trelloon, josta sen voi kuka vaan kopioida käyttöönsä. Kertokaa Markolle tai minulle, jos voisitte ottaa aktiivisemmankin sisällönkehittäjän roolin tuon taulun suhteen, niin pääsette itsekin muokkaamaan taulua.

Erityisesti toivoisin, että kysyisitte lapsilta, mitä he toivoisivat tai mitä he ovat kokeneet esteiksi tai esteitä raivaaviksi tekijöiksi yhteiselle leikille. Tai jos lapsenne eivät osaa puhua, niin yrittäkää tarkkailla tilanteita heidän näkökulmastaan. Mitä lapsi olisi halunnut tehdä, mutta ei voinut, kun ympäristö ei mahdollistanut hänen tapaansa toimia? Jos juuri nyt tarjolla ei ole varsinaisia järjestettyjä leikkitapahtumia, niin tarkkailkaa asiaa muissa järjestetyissä joukkotapahtumissa tai arjen leikkitilanteissa. Lapsilla on varmasti tähän asiaan paljon sanottavaa, jos me vain osaamme kuunnella kaikilla aisteillamme ja menemällä mukaan lapsen toimintaan.  


Valtakunnallisesta Leikkipäivästä voit lukea lisää täältä.  

Asiasanoja: esteettömyys, saavutettavuus, esteetön leikkitapahtuma, saavutettava leikkitapahtuma, lastentapahtuma, leikkipäivä, leikkiympäristö, lapsinäkökulma, lapsen oikeus leikkiä, lapsen oikeus osallistua, vammaiset lapset, vammaisen lapsen leikki. 



keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Onko pakko leikkiä (osa 2)


Aina uudelleen tämä kysymys nousee esiin: onko aikuisen pakko leikkiä lapsen kanssa? Viimeisimmäksi törmäsin siihen Yle Areenan ”Kasvatusviisautta kiireisille”-ohjelmassa. Siinä haastateltu isä, opettaja ja tietokirjailija Jarno Paalasmaa sanoo:

"Kyllä pitää leikkiä lasten kanssa, varsinkin silloin kun lapsi pyytää. Muu olisi välinpitämättömyyttä sitä lapsen maailmaa kohtaan. Vaikka se voi olla aikuiselle vähän vaativa juttu heittäytyä siihen leikin maailmaan ja olla kokonaisvaltaisesti läsnä ja nousta sen lapsen tasolle."

Aivan loistavasti sanottu tuo "nousta lapsen tasolle". Lasten mielikuvitushan lähtee helposti lentoon, mutta aikuinen ei aina pääse niin korkealle. Silti moni luulee, että lapsen tasolle meneminen on laskeutumista. Leikissä kaikki on toisin!

Tämä leikin pakollisuuskysymys kertoo osuvasti aikuisen ja lapsen maailman erosta. Jos aikuinen kysyisi, onko pakko jutella lapsen kanssa joka päivä, kun lapsi pyytää, niin sellaista aikuista toiset aikuiset pitäisivät aivan outona. Koska puhuminen on aikuisten tapa kommunikoida, ja kommunikointi on ehkä tärkeintä, mitä elämässä on. Ainakin, jos välittää toisesta.

Mutta leikki on lapsen tapa kommunikoida. Toiminta on lapsen kieli syntymästä saakka; itkeminen, potkiminen, pään kääntäminen, silmiin katsominen - siitä se lähtee. Ja jalostuu hyvin pian leikin kieleksi, jonka aikuiset kyllä ensin opettavat lapselle. Aikuiset kutittavat, kurkistelevat käsien takaa, lennättävät lasta ilmaan. Mutta kun lapsi sitten pääsee toden teolla sisälle leikin maailmaan, aikuiset yhtäkkiä vetäytyvät sieltä pois ja kuvittelevat, että kun lapsi osaa puhua, kaiken voi nyt hoitaa sitä kautta. Mutta kun ei voi.

Lapsen kohtaaminen tapahtuu toiminnan kautta. Ja jos todella haluaa kohdata toisen, pitää olla kiinnostunut hänen maailmastaan. Että jos kohdata haluaa, niin sitten kyllä on pakko leikkiä, sillä lapsen maailma on leikin maailma.


P.S. ”Onko pakko leikkiä, osa 1” löytyy täältä. Siellä vastaukseni on, että ei ole pakko - ja siihenkin on hyvät perustelut:) Siellä kuitenkin annetaan tutkimukseen perustuvia käytännön vinkkejä siihen, miten aikuinen voi oppia leikkimisen iloa, jos se on päässyt unohtumaan. 

******* 

Avainsanoja: aikuisten leikkitaidot, aikuislapsileikki, lasten kanssa leikkiminen, leikki kohtaamipaikkana, leikkiin heittäytyminen, leikkimään oppiminen, mitä aikuinen voi oppia olemalla läsnä lasten leikeissä, mitä leikki on, opi leikkimään, toiminnallisuus, toiminnallinen kommunikaatio


lauantai 27. tammikuuta 2018

Vammaiset lapset osaavat leikkiä – entä aikuiset?


Yleisesti tiedetään, että lapsi oppii leikin avulla monia hyödyllisiä taitoja. Tiedetään myös, että lasten kasvattamisessa, opettamisessa ja kuntoutuksessa on hyvä käyttää leikillisiä keinoja, koska niiden avulla oppi menee paremmin perille, kun se on hauskempaa. Tässä kirjoituksessa aion kuitenkin käsitellä tutkittua tietoa aivan päinvastaisesta asiasta – siitä, mitä lapsi voi leikin avulla opettaa aikuisille. Sillä vaikka aikuiset ovat useimmissa asioissa asiantuntijoita verrattuna lapsiin, niin leikissä asia on toisin (Sidnell 2011).

Vaikka leikkiä pidetään nimenomaan lasten vahvuutena, vammaisten lasten kohdalla näin ei useinkaan ajatella olevan. Heidän leikkiään on perinteisesti tarkasteltu vertaamalla lasten leikkitaitoja aikuisten asettamiin standardeihin siitä, mitä lapsen kussakin ikävaiheessa tulisi osata. Tällaisessa tarkastelussa päädytään helposti toteamaan, että jotkut vammaiset lapset eivät osaa leikkiä, kuten Goodley ja Runswick-Cole (2010) ovat osoittaneet erityisesti ammattilaisten ajattelevan, ja tämä ajattelu näkyy myös omassa tutkimuksessani (Olli, Vehkakoski & Salaterä 2014). 

Uusimpien tutkimusten valossa (Conn & Drew 2017, Spitzer 2003, Watson 2014) uskallan kuitenkin väittää, että kaikki lapset osaavat leikkiä, mutta aikuiset eivät vain aina osaa sitä nähdä tai mahdollistaa, kuten Spitzerin (2003) ja Watsonin (2014) tutkimuksistakin voidaan nähdä.  Lasten leikkitaitoja ei pitäisi tarkastella irrallisina kontekstista ja vuorovaikutuskumppaneiden taidoista ja reaktioista, sillä vammaisten lasten vuorovaikutuskumppaneilla on suuri rooli siinä, miten lapset reagoivat, kuten Katja Dindar (2017) on tuoreessa väitöskirjassaan autismikirjon lasten kohdalla osoittanut.

Aikuisten kehitystehtävä leikissä

Aikuisten leikkitaidoissa ei tutkimusten mukaan aina ole hurraamista. Aikuiset saattavat pitää omaa ideaansa lapsen kehityksen tukemisesta niin tärkeänä, että häiritsevät lapsen omaa leikin ideaa (Ireson & Blay 1999) tai saattavat puuttua leikkiin niin paljon, että lasten keskinäinen yhteistyö häiriintyy (Riihelä 2002). Lastentarhanopettajien on myös todettu kuljeskelevan enemmän paikasta toiseen kuin keskittyvän leikkimään lasten kanssa (Singer ym. 2014) ja leikkiessäänkin heidän on toisinaan vaikeaa olla emotionaalisesti läsnä (Emilson & Folkesson 2006). 

Useimmiten lastentarhanopettajat havainnoivat tai ohjaavat leikkiä sen sijaan, että liittyisivät siihen mukaan – tai jos liittyvätkin, niin vain pieneksi hetkeksi (Fleer 2015). Leikin olemusta on kuitenkin vaikea tavoittaa sitä pelkästään ulkopuolelta katselemalla (Greve 2013). Leikkiminen jää helposti leikittämiseksi, jos aikuinen pysyy hallitsijana ja kyselijänä, joka kysymyksillään yrittää saada lasta tiettyyn suuntaan ja samalla pitää itsensä ulkopuolisena leikistä (Lobman 2006).

Aikuisten kehitystehtävä leikin suhteen voisikin olla oppia olemaan läsnä ja kuuntelemaan lasta. Nimittäin siitä, että aikuiset alkavat kuunnella lapsia, seuraa monia erittäin hyödyllisiä asioita sekä lapsille että aikuisille itselleen (Karlsson 2006, Niikko & Korhonen 2014, Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012). Lisäksi lapsilla on oikeus tulla kuulluksi oman elämänsä asioissa (Olli 2012, YK 1989) ja leikki tarjoaa aikuiselle tämän oikeuden toteuttamiseen hyviä tilaisuuksia (YK 2013).  

Kun aikuinen alkaa kuunnella lasta leikissä, hänen tulkintansa lapsen toimijuuden ilmauksista saattaa muuttua torjumisesta vastavuoroisempaan ja rakentavampaan suuntaan ja siten mahdollistaa lapsen toimijuuden toteutumista (Rainio 2007, 2008). Ja jos aikuinen osaa asettua katsomaan asiaa lapsinäkökulmasta, hän voi nähdä leikkiä vaikka siinäkin, kun autismikirjon lapsi paukuttaa nukkea lattiaan, kuten Spitzer (2003) tutkimuksessaan kuvaa. Tärkeää on huomata, että lasten kuunteluun tarvitaan kaikkia aisteja, sillä lapset kommunikoivat toiminnan kautta eivätkä pelkällä puheella.

Leikin näkeminen lapsinäkökulmasta

Moni asia saattaa näyttää aikuisen (ja varsinkin keski-ikäisen naisaikuisen, kuten allekirjoittaneen) silmissä ei-leikiltä tai ainakin vääränlaiselta leikiltä, mutta voi lapsen näkökulmasta olla nimenomaan (oikeanlaista) leikkiä. Omassa tutkimusaineistossanikin pienen pojan autoilla törmäily näytti minun silmissäni ensin lähinnä ärsyttävältä. Analyysini mukaan myös hänen kanssaan leikkivän lastenneurologian osaston sairaanhoitajan silmissä leikki on vääränlaista (Olli, Salanterä, Karlsson & Vehkakoski 2021). Jostain syystä muuten autoilla törmäily näyttää hyvin tyypillisesti olevan aikuisten vääränlaiseksi tulkitsemaa leikkiä, kun myös Conn & Drew (2017) sekä Greve ja Kristensen (tulossa 2018) ovat tämän maininneet.

Jotta aikuinen voisi oppia kuuntelemaan lasta leikissä, hänen täytyy (edes hetkeksi) malttaa päästää irti omista kasvatuksellisista ja kuntouttavista tavoitteistaan (Greve 2013) ja seurata lapsen johtamista leikissä (Graham ym. 2017). Suhteen tulee silloin perustua molemminpuoliseen kunnioitukseen (Edminston 2010) ja aikuisen on suostuttava siihen, ettei hän voi etukäteen tietää, mihin leikki johtaa (Emilson & Folkesson 2006, Lobman 2006). Lasta kuunnellessaan aikuinen rakentaa leikkiä lasten aloitteiden varaan ja hyväksyy aikuisen silmissä huonoiltakin näyttävät aloitteet materiaaliksi leikkiin sen sijaan, että pitäisi niitä asioina, jotka on ensin ratkaistava, ennen kuin voidaan jatkaa leikkiä (Lobman 2006).

Myös tutkijan täytyy päästää irti omista rajoittuneista leikkikäsityksistään ja yrittää tarkastella asiaa lapsinäkökulmasta. Silloin saattaa ehkä havaita, että autoilla törmäily voi olla lapsesta paitsi hauskaa, niin myös yritys saada aikuinen irti perinteisestä roolista ja heittäytymään leikkiin. Bredikyten (2011) mukaan aikuisten heittäytyessä leikkiin kehittyvät myös aikuiset, eivät vain lapset. Siinä asiassa voidaan nähdä lapsen auttavan aikuista aikuisen lähikehityksen vyöhykkeellä, kuten Greve ja Kristensen (tulossa 2018) ehdottavat kääntäen Vygotskyn alkuperäisen ajatuksen päälaelleen.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, mikä tekee leikistä leikkiä: se, että se on hauskaa ja se, ettei sillä ole erityisiä tavoitteita (Glenn ym. 2012). Niinpä jos aikuisena haluaa oppia leikkimään, kannattaa hetkeksi unohtaa kaikki oppiminen ja opettaminen ja keskittyä vain elämään hetkessä ja pitämään hauskaa. Silloin nimittäin saattaa jopa oppiakin jotain tosi tärkeää.
 
 
P.S. Lisätty myöhemmin; olen kirjoittanut tästä aiheesta mm. näissä julkaisuissani:
 
Kaitsalmi, Johanna. 2024. Erityiseksi määritellyn lapsen vaikuttajuuden toteutumisen mahdollistava hoitotyö. Lasten kuntoutushoitotyön dialoginen malli. Turun yliopiston julkaisuja D 1779. Väitöskirja.  https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9627-8

Olli, J., Salanterä, S., Karlsson, L. & Vehkakoski, T. 2021. Getting into the Same Boat – Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research, 23(1), 272–283. DOI: http://doi.org/10.16993/sjdr.790 (suomenkielinen lyhennelmä täällä: https://leikkipaiva.fi/samaan-veneeseen-paasysta-neuvottelemassa-vammaisen-lapsen-toimijuuden-toteutuminen-leikkivuorovaikutuksessa/)


Lähteet

Bredikyte, M. 2011. The zones of proximal development in children’s play. Acta Universitatis Ouluensis E 119. University of Oulu. Oulu.

Conn, C. & Drew, S. 2017. Sibling narratives of autistic play culture. Disability & Society 32(6), 853–863.

Dindar, Katja. 2017. Researching social interaction in autism: Shifting the focus from 'within individuals' to 'in interaction'. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 106. University of Eastern Finland. Joensuu. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2549-7/

Edminston, B. 2010. Playing with children, answering with our lives: a Bakhtinian approach to co-authoring ethical identities in early childhood. British Journal of Educational Studies 58 (2):197–211.

Emilson, A. & Folkesson, A.‐M. 2006. Children's participation and teacher control. Early Child Development and Care Volume 176, Issue 3-4, 2006, 219–238.

Fleer, M. 2015. Pedagogical positioning in play-teachers being inside and outside of childrens imaginary play. Early Child Development and Care 185 (11-12), 1801–1814.

Glenn N., Knight C., Holt, N.L .& Spence, J.C. 2012. Meanings of play among children. Childhood 20(2): 185–199.

Goodley D. & Runswick-Cole K.2010. Emancipating play: dis/abled children, development and deconstruction. Disability & Society 25(4): 499–512.

Graham, N., Nye, C., Mandy, A., Clarke, C. & Morriss‐Roberts, C. 2017. The meaning of play for children and young people with physical disabilities: A systematic thematic synthesis. Child: Care, Health and Development, 1–10.

Greve, A. 2013. Play for learning and learning for play: Children’s play in a toddler group. Nordisk Barnehageforskning 6(27): 1–7.

Greve, A. &  Kristensen, K. O. (tulossa 2018). “Dramatic play — Modelling Teachers’ Interactions in Kindergartens.” Teoksessa Children and Young People, Aesthetics and Special Needs - An Interdisciplinary Approach, toim. Torgeir Haugen & Kjell Ivar Skjerdingstad.  Oslo: Vidarforlaget.

Ireson, J. & Blay, J. 1999. Constructing activity: participation by adults and children.
Learning and Instruction, 9, 19–36.

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Väitöskirja. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita.

Lobman C. L. 2006. Improvisation: An analytic tool for examining teacher-child interactions in the early childhood classroom. Early childhood research quarterly 21: 455–470.

Niikko, A. & Korhonen, M. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Olli, J. 2012. Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa. Kuntoutus 35 (3), 17–20. http://www.kuntoutusportti.fi/files/attachments/kuntoutus-lehden_artikkelit/2012/olli.pdf

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6), 793–807.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106 

Rainio, A. 2008. From resistance to involvement. Examining agency and control in a playworld activity. Mind, Culture, and Activity 15(2), 115–140.

Rainio, A. 2007. Ghosts, bodyguards and fighting fillies: manifestations of pupil agency in play pedagogy. Actio: an international journal of human activity theory 1, 149–160.

Riihelä, M. 2002. Children's Play is the Origin of Social Activity. European Early Childhood Education Research Journal 10(1), 39–53.

Sidnell, J. 2011. The epistemics of make-believe. In Tanya Stivers, Lorenza Mondada & Jakob Steensig (eds.) 2011. The morality of knowledge in conversation. Cambridge: Cambridge University Press, 131–156.

Singer, E., Nederenda, M., Penninxa, L., Tajika, M. & Booma, J. 2014. The teacher's role in supporting young children's level of play engagement. Early Child Development and Care 184(8), 1233–1249.

YK 1989. Yleissopimus lapsen oikeuksista. https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/

YK 2013. Yleiskommentti nro 17 lapsen oikeudesta lepoon, vapaa-aikaan, leikkiin, virkistystoimintaan, kulttuurielämään ja taiteisiin (31 artikla). Lapsen oikeuksien komitea.  http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRS_17.pdf    

*****

Kirjoitus on alun perin julkaistu joulukuussa 2017 Suomen varhaiskasvatuksen erityisopettajat ry:n lehdessä Sveojen kiemurat. Tähän blogiversioon muutamaa lauserakennetta on muutettu selvemmäksi. 

Asiasanoja: aikuislapsileikki, aikuisten ja lasten yhteinen leikki, aikuisten leikkitaidot, dialogisuus, erityiskasvatus, erityisopetus, hoitotyö, jaettu ilo, lapsinäkökulma, lapsen oikeudet, kuntoutushoitotyö, kuntoutus, kuuntelu, leikkiin heittäytyminen, leikki kohtaamipaikkana, leikki tekee hyvää, mitä aikuinen voi oppia lapselta, mitä aikuinen voi oppia olemalla läsnä lasten leikeissä, mitä leikki on, onko pakko leikkiä, opi leikkimään, toiminnallisuus, vammaisen lapsen leikki, varhaiskasvatus, varhaiserityiskasvatus, vuorovaikutus, vuorovaikutusleikki, vuorovaikutus leikissä.




perjantai 5. tammikuuta 2018

Satatuhatta käyntiä

Ohhoh. Nyt on lähellä se hetki, kun satatuhatta käyntiä tässä blogissa ylittyy. Enpä olisi kuusi vuotta sitten marraskuussa 2011 aloittaessani uskonut, että tällaisiin lukuihin päästään.

Ensimmäisinä vuosina kävijöitä olikin vain muutama sata kuukaudessa. Kesästä 2015 asti kävijöitä on ollut aina yli 1300 kuukaudessa ja parhaimmassa kuussa 6731. Kiitos kävijämäärien noususta kuuluu ehkä mummolleni (jonka inspiroima kirjoitukseni heinäkuussa 2015 oli ensimmäinen todella suosittu) sekä luultavasti Autismi- ja Aspergerliitolle (jonka FB-jakojen jälkeen blogiin on  tullut tuhansien käyntien piikkejä) ja myös sille oivallukselleni, että bloggauksia kannattaa jakaa monta kertaa Twitterissä (vaikka se aluksi nololta itsekorostamiselta tuntuikin). Onneks tajusin, että sekin on vain näistä aiheista kiinnostuneiden ihmisten palvelemista - että tuo mahdollisimman hyvin esiin, mistä tietoa löytyy. No, kunhan ei liikaa spämmää kuitenkaan.

Kaikkien aikojen suosituin kirjoitukseni on asperger-piirteisestä pojasta kertovan elokuvan pohdinta Äärimmäisen erilainen ja uskomattoman samanlainen 4533 lukukerralla ja hyvänä kakkosena tulee Vammaisuuden käsittely lapsen kanssa 3888 lukukerralla. Näistä jälkimmäinen on myös eniten keskustelua herättänyt kirjoitukseni. Kolmanneksi suosituin on vanhempien kohtaamista käsittelevä Ettei tarvisi tulla kuin tuomiolle.  

Neljänneksi suosituinkin on mainittava: Perhekeskeisyys lasten hoitotyössä, koska sen säännöllisesti toistuvat lukukerrat vuodesta toiseen saavat mut epäilemään, että joku hoitotyön opettaja käyttää tätä blogia opetusvälineenä. Jos käyttää, niin olen todella iloinen! Toivoisin niin kovasti, että siitä, mitä itse olen lukenut, kokenut, tutkinut, oppinut ja oivaltanut olisi hyötyä mahdollisimman monelle. Sehän on koko tämän blogin tarkoitus: laittaa tieto lisääntymään jakamalla, laittaa hyvä kiertämään. 

Koen itseni onnekkaaksi, kun kokopäiväisenä väitöskirjatutkijan saan keskittyä siihen, miten vammaisten lasten hoitotyötä ja lasten kohtaamista ylipäätään voidaan kehittää. Mutta työni on jokseenkin turhaa, jos en levitä tietoa muillekin. Blogin päätin aikoinani aloittaa, kun tajusin, ettei ole mitään järkeä alkaa jakaa aihepiiristä tietoa vasta väitöskirjan valmistuttua, kun sitä kuitenkin kertyy koko ajan. Ajattelin myös, että blogi voisi olla hyvä paikka keskusteluttaa omia ajatuksiani ja oppia itsekin uutta. Keskustelua täällä kuitenkin syntyy tosi harvoin, ja välillä mietinkin, onko tässä mitään järkeä. Sitten katson noita kävijämääriä ja ajattelen, että kaipa kuitenkin on. Ainakaan toivottavasti tilastoluvut eivät ole pelkkien bottien vierailuja. 

No, olisi kyllä kovasti kiinnostavaa tietää, ketkä tätä blogia oikein lukevat ja miten te tänne löysitte. Ja seuraako tätä tosiaan jokunen jostain ulkomailtakin, niin kuin tilastot näyttävät, vai ovatko ne niitä botteja? Entä käykö joku usein sen takia, että seuraa twiittejä tuolta oikeasta alareunasta?

Mutta hei: jos joku onnistuu huomaamaan olevansa se sadastuhannes kävijä* (ja lähettää mulle siitä ruutukaappauksen tai valokuvan ja osoitteensa meiliin pj.lane.ry(ät)gmail.com**), niin hän saa palkinnoksi uusimman Lasten asialla -lehden kotiin postitettuna kuvakortin kera!


* Kävijälaskuri on sivun oikeassa alareunassa
** Tuo gmail-osoitteeni on edelleen voimassa, vaikka ilokseni sain kuuden vuoden Lane ry:n puheenjohtajuuden jälkeen seuraajakseni Päivi Kyllösen, johon voitte tutustua täällä.