Perhekeskeisyys lasten hoitotyössä (osa 1)

Muistan, kun aikoinaan olin sairaanhoitajan sijaisena eräällä lastenosastolla, jossa oli hyvin erilainen hoitokulttuuri kuin sillä lastenneurologisella osastolla, jossa olin ehtinyt pitemmän aikaa työskennellä. Oikein hätkähdin, kun muutaman työpäivän jälkeen tajusin hoitokulttuurin tarttuneen minuun huomaamattani: olin alkanut pyrkiä mahdollisimman pian ulos potilashuoneista. Aivan kuin lasten ja heidän vanhempiensa kanssa vietetty aika olisi ollut tuhlausta!

Omalla osastollamme ajattelu oli aivan päinvastaista: lasten ja vanhempien kanssa vietetty aika oli tärkeintä; sitä hoitotyötä, jota varten olimme siellä. No, kuntoutushoitotyö lastenneurologisella osastolla on toki hyvin erilaista, kuin perinteinen sairaiden lasten hoitotyö. Mutta perhekeskeisyyden periaatteiden pitäisi kuitenkin olla samat.

Tuorein tutkimusten tuottama määritelmä, mitä aiheesta olen löytänyt, on (omana käännöksenäni) tässä:

Perhekeskeinen hoitotyö on lapsen ja perheen ammatillista tukemista voimaantumisella ja neuvottelulla vahvistetun osallisuuden ja osallistumisen prosessin kautta. Sitä luonnehtii terveydenhuollon ammattilaisen ja perheen suhde, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat jakamaan vastuun lapsen terveyden hoidosta (Mikkelsen & Frederiksen 2011).

Jostain syystä kuitenkin näyttää siltä, että liian usein perheet jäävät sairaalassa ilman tukea, vaikka perhekeskeisyyden nimeen vannotaan. Tämän ovat todenneet esimerkiksi Shields, Pratt ja Hunter (2006) analysoimalla useita aiheesta tehtyjä tutkimuksia. On aika absurdia, jos tosiaan on niin, kuten Coyne ja Cowley (2007) väittävät: menneiden vuosikymmenten tapa eristää vanhemmat lapsistaan sairaalassa on muuttunut vanhempien pakoksi olla läsnä ja vastata lapsensa hoitamisesta. Siis ilman tukea. 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pitäisi aina erikseen neuvotella vanhempien kanssa, että mitkä juuri heidän toiveensa osallistumisen ja tuen suhteen ovat (Coyne ja Cowley 2007). Pitäisi ymmärtää erilaisia ja eri vaiheissa olevia vanhempia (Axelin ym. 2010) ja erilaisia perheitä.  Pitäisi huolehtia riittävästä henkilökunnan määrästä, että hoitajilla oikeasti olisi aikaa tukea perheitä eikä vanhempia tarvisi laskea ”ylimääräisiksi käsipareiksi” (Coyne ja Cowley 2007). Pitäisi muokata koko työyksikön hoitokulttuuria, jotta perhekeskeiset käytännöt todella toteutuisivat (Axelin ym. 2010).

Ja sitten pitäisi vielä muutakin, mutta siitä kuulette osassa 2 - sitten kun joskus ehdin sellaisen kirjoittaa! 

 

 

P.S. Mikäli vanhempien tukeminen lasten hoitotyössä kiinnostaa, kannattaa lukea myös bloggaukseni siitä aiheesta: http://lastentahden.blogspot.com/2012/01/vanhempien-tukeminen.html