Leikkiä on tutkittu todella paljon oppimisen ja opettamisen näkökulmasta, jolloin usein tehtävänä on ollut selvittää, mitä lapset osaavat tai oppivat leikissä tai miten heitä voisi leikin kautta opettaa. Oli suuri ilo kuulla, kun Anne Greve, Knut Olav Kristensen ja Eilen Bergvik Oslon Metropolitan-yliopistosta kertoivat tutkimusprojektistaan, jossa oli aivan erilainen tutkimustehtävä: selvittää, miten aikuisen osallistuminen mielikuvitusleikkiin (dramatic play) voi innostaa lapsia leikkimään lisää. Tämä osoittaa tutkijoiden ymmärtävän leikin olemusta, joka ei ole välineellisyys, vaan arvo itsessään. Itsehän olen sitä mieltä (tutkimuksiin perustuen), että leikki, jota käytetään välineenä, ei edes ole enää leikkiä. Se on leikillisten menetelmien käyttöä, mikä on erittäin toivottavaa niin kasvatuksessa, kuntoutuksessa kuin opetuksessakin. Mutta kuitenkin eri asia kuin leikki.
Tuossa tutkimusprojektissa tutkijat halusivat tutkia leikkiä myös sisältäpäin eli osallistumalla siihen itse. Silloin se parhaimmillaan tuntui tutkijasta siltä, että sai olla jäsenenä luovassa triossa (kahden lapsen kanssa) – mutta välillä leikin ulkopuoliset asiat haittasivat tutkijankin keskittymistä niin, ettei varsinaista leikkiä edes syntynyt. Luottamuksellisen ilmapiirin luominen oli tärkeää leikin syntymiselle.
Tutkijat myös oivalsivat, ettei lapsia tarvitse välttämättä haastatella leikistä; leikki itsessään on lapsille itseilmaisun väline, jossa he kertovat itselleen merkityksellisistä asioista itselleen mielekkäällä tavalla. Projektissa käytettiin kuitenkin mosaiikkitekniikalla lukuisia erilaisia menetelmiä aineiston tuottamiseen. Tutkijat esimerkiksi haastattelivat varhaiskasvatuksen työntekijöitä ja havainnoivat heidän leikkiään. Mutta he tekivät myös jotain niinkin kekseliästä, kuin pyysivät varhaiskasvatuksen opettajat havainnoimaan heidän leikkiään. Yleensähän se on aina tutkija, joka havainnoi.
Leikin tutkiminen on kuitenkin näiden tutkijoiden mukaan vaikeaa. Tavallaan mikään ei ole niin helppoa kuin leikki ja samaan aikaan mikään ei ole niin monimutkaista kuin leikki. Kun sitä yrittää sanoittaa, sen taika katoaa. Sitä ymmärtää parhaiten sisältäpäin. Knut Olav Kristensen kuvasi sitä muuan muassa ilmaisulla “the feeling of being absorbed in symbolic meaning of play”, minkä voisi kääntää leikin symboliseen merkitykseen uppoutumiseksi tai imeytymiseksi.
Leikki liittyy konferenssin teemaan, aikaan, monellakin tavalla. Anne Greve kuvasi leikin olemusta sanomalla, että ”leikki on tässä ja nyt” eli läsnäolo hetkessä on leikissä tärkeää. Tämän Eilen Bergvik yhdisti omassa puheenvuorossa leikin ja improvisaation yhteisiin piirteisiin, jotka hetkessä läsnäolon lisäksi ovat avoimuutta tuntemattomalle ja kykyä käyttää ”kyllä, ja…”-kommunikaatiota, jonka avulla leikkiä rakennetaan vastavuoroiseksi. Hän myös siteerasi Johnstonea vuodelta 1989 sanoen, että improvisointi on kuin takaperin kävelyä; näkee, mistä on tullut, mutta ei kiinnitä mitään huomiota tulevaisuuteen. Tämä onkin mielestäni todella tärkeä muistaa, jos haluaa oikeasti leikkiä: siinä hetkessä ei pidä miettiä tavoitteita, van heittäytyä leikin vietäväksi.
Aikuiset usein sanovat, ettei heillä ole mielikuvitusta ja he voivat pilata lasten leikin. Anne Greve sanoi tästä samaa, kuin itse olen havainnut: jos antaa aikaa, lapset kyllä opettavat käyttämään mielikuvitusta. Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen. Eilen Bergvik myös siteerasi Faith Gussia, joka on sanonut jotain tähän tapaan (paitsi monimutkaisemmin…):”Sen sijaan että miettisimme, miten voimme käyttää leikkiä joidenkin oppimistavoitteiden saavuttamiseen, voisimme miettiä aivan päinvastoin: miten leikki voisi käyttää meitä! Silloin voisi syntyä käytäntöjä, joissa yhdessä lasten kanssa kuljettaisiin kohti uutta.”
Tämä liittyi myös toiseen konferenssissa käsiteltyyn aiheeseen, josta puhui Alison Clark: Slow pedagogy eli hidas pedagogiikka mahdollistaa lasten kuuntelemisen. Silloin oppiminen ei ole jotain, mitä aikuiset tuottavat lapsille, vaan jotain, mitä tuotetaan yhdessä lasten kanssa. Hän on kirjoittanut tästä teemastaan vapaasti ladattavissa olevaan Transforming early childhood in England -kirjaan (Clark 2020), jonka lähdetiedot löytyvät blogin kirjallisuutta -välilehdeltä.
Leikintutkijat toivat esiin myös sen, että varhaiskasvatuksessa opettajilla on harvoin aikaa varsinaiseen leikkimiseen lasten kanssa. Mitä mieltä (yllä olevan valossa) olette: pitäisikö olla? Entä pitäisikö muilla lasten kanssa työskentelevillä aikuisilla olla aikaa leikkimiseen; hoitotyössä, lastensuojelussa, koulussa – vai onko se vain ajan tuhlausta?
 |
| Eileen Bergvikin lähdeluettelo |
P.S. Jos haluat jatkossa pysyä lapsuudentutkimuksen kärryillä, kannattaa seurata Twitterissä sekä Lapsuudentutkimuksen seuraa (@childhoodfi) että konferenssitiliä (@Childhood2023) ja tietysti Lapsinäkökulma-blogia.
******
Asiasanoja: lapsuudentutkimus, lapsuudentutkimuksen konferenssi, lapsuus, leikintutkija, leikintutkimus, leikki
Kiinnostavaa pohdintaa Johanna ja hienoa yhteenvetoa konferenssin annista. Juuri pidin viime viikolla asiaa käsittelevän luennon ja sitä valmistellessani tajusin, kuinka vakavasti leikkiin ja sen (hyvinvoinnilliseen) merkitykseen suhtauduttiin jo 1940- ja 50-luvuilla ja sitäkin aiemmin. Mm. Lapsi ja nuoriso-lehdessä 1950 leikistä ajateltiin seuraavasti: ”Se, joka uhraa aikaansa lasten kanssa leikkimiseen ja todella kiinnostuu heidän leikeistään, saakin parhaan palkinnon siitä hyvästä suhteesta, joka syntyy vanhempien ja lasten välille vain silloin kun heillä on samat harrastukset. (Lapsi ja Nuoriso 1950:4, 22)
VastaaPoistaKiitos Antti, tosi mielenkiintoista kuulla! Onpa hienosti osattu aihetta sanoittaa 50-luvulla.
PoistaHei Johanna, kiitos tärkeästä kysymyksestäsi. Vastaus on "kyllä" eli ammattilaisilla tulee mielestäni olla aikaa leikkiä.
VastaaPoistaYhteinen leikki on monin eri tavoin tärkeää sekä lapselle että hänen kanssaan toimivalle aikuiselle (esim. hoitaja voi saada leikissä lapsen hoidon kannalta tärkeää tietoa, jota muuten olisi mahdoton saavuttaa).
Yksi tärkeä näkökulma on lapsen oikeus osallisuuteen. Lapsella on kaikissa mainitsemisissasi palveluissa - varhaiskasvatus, perusopetus, terveyden- ja sosiaalihuolto - oikeus olla osallinen hoidossaan sekä yhteisössään. Meillä ammattilaisilla puolestaan on velvollisuus mahdollistaa ja edistää lapsen osallisuutta.
Osallisuuden tukemisessa tärkeää on vuorovaikutus lapsen kanssa (ks. lisää gradustani http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20210035). Meidän tulee käyttää sellaisia vuorovaikutuksen tapoja, jotka ovat lapselle ominaisia ja helppoja käyttää. Ja mikä sopisi sen paremmin kuin leikki?
Toki suurin osa lasten kanssa työskentelevistä aikuisista käyttää leikillisiä menetelmiä (joista myös on paljon hyötyä ja iloa). Se ei kuitenkaan vähennä vapaan ja lapsilähtöisen leikin tarvetta. Aikuinen voi leikkiin heittäytymällä luoda luottamuksellisen suhteen lapseen. Leikkiin antautuminen lapsen ehdoilla osoittaa, että hän on tärkeä toimijana. Leikin kautta lapsi voi tulla kuulluksi.
Leikin ei tarvitse olla pitkäkestoista eikä se voi olla ennalta suunniteltua. Leikkiä ei tarvitse eikä oikeastaan pidäkään raportoida. Joten, kun kysyt pitäisikö leikkiin olla aikaa niin pikemmin voisi kysyä, pitäisikö aikuisten uskaltautua leikkiin. Aikaa kyllä on.
Kiitos Laura rohkeista väitteistäsi! Olet oikeassa siinä, että lapsilla on lain ja ihmisoikeuksien perusteella oikeus tulla kuulluksi, ja leikki on lapselle luontainen ilmaisutapa. Ajanpuute on kuitenkin asia, jota kaikilla lapsialoilla tunnutaan valitettavan. Ja sitten vielä uskallat ehdottaa, että sitä vähäistä aikaa voisi käyttää johonkin, jota ei tarvitse (eikä ehkä edes voi) suunnitella tai raportoida – aika rohkeaa! Ainakin hoitotyössä on mielestäni kehitys kulkenut siihen suuntaan, että kaikki nimenomaan pitäisi suunnitella ja raportoida. Mutta sitten taas kun mietin kaikkia niitä keskusteluja, joita olen ympäri Suomea Lanen tutkimusklubeissa käynyt, niin tämä on aivan selvää: kaikkea EI voi suunnitella, ja parhaat kohtaamiset tapahtuvat usein nimenomaan suunnittelematta ja ikään kuin yllättäen; kun kävellään perheen kanssa käytävää jonnekin tai istutaan jossain odottamassa jotain.
PoistaJa kyllä tämä tuli esiin myös väitöskirjani ensimmäisessä osatutkimuksessa (https://www.tandfonline.com/doi/full/10.3402/qhw.v9.23106), jossa se näkyi hoitajan ja vanhempien niissä kohtaamisissa, joita nimitin epämuodollisiksi. Niissä kohtaaminen oli vastavuoroisempaa ja aidommin kuuntelevaa – ja siihen todella pitäisi olla aikaa myös lasten kanssa.
Se, mihin on aikaa, riippuu paljon myös työpaikan kulttuurista. Itselleni tähän silmiä avaava kokemus oli aikoinaan kahdella erilaisella osastolla työskentely, josta olen kertonut täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2014/03/perhekeskeisyys-lasten-hoitotyossa.html. Työpaikan kulttuuri on usein sellainen, jota ei edes huomaa, ennen kuin sen näkee jotenkin ulkopuolelta. Sisäpuolella sitä pitää helposti ikään kuin ainoana todellisuutena, ainoana mahdollisena tapana toimia. Siksi on tosi arvokasta, että ajatuksia vaihdetaan myös eri työyksiköiden kesken (kuten esimerkiksi Lanen koulutuksissa ja edellisviikolla virtuaalisessa tutkimusklubissa). Ehkä myös tutkimusten tai muun hyvän kirjallisuuden (tai blogitekstien!) lukeminen voi joskus avata silmiä pohtimaan itsestäänselvyyksinä pidettyjä tapoja ja ajatusmalleja. Siinä toivossa minäkin näitä kirjoittelen…
Tosi hyvä kirjoitus, kiitos tästä!
VastaaPoistaTietynlainen vapaa leikki tai leikinomainen aika (?) on tärkeää vielä yläkouluikäisillä ja sitäkin vanhemmilla nuorilla. Omat kokemukseni luokanvalvojana ovat osoittaneet todeksi tämän: "Lisäksi leikki on hyvä tapa tutustua lapseen." Koulutyö on paineistettua ja hektistä, ja kun näillä isommilla lapsilla jokaista ainetta opettaa eri opettaja, ei aitoa kohtaamista ja syvällistä tuntemista helposti synny. Siksi pitää olla retkiä, tapahtumia, epämuodollisia varsinaisten oppituntien ulkopuolisia mutta silti koulun toimintaan liittyviä tilaisuuksia, joissa aikuiset ja nuoret voivat rauhassa tutustua: heittää läppää, jutella vakavia tai vain olla. Parhaita ovat ehkä pitkät ja tylsät bussimatkat johonkin retkikohteeseen, kun kaikki joutuvat istumaan tuntikausia tiiviisti yhdessä eikä kukaan pääse pois ennen kuin ollaan perillä! :)
Ihan totta, hyvä kun toit tämän esiin, Lea! Ja veisin tämän vieläkin pitemmälle: aikuisetkin tarvitsevat leikkiä; sellaista aikaa ja toimintaa, joka on vapaata, hauskaa sen itsensä vuoksi ja vailla ennalta määritettyjä tavoitteita! Korona-aika lienee typistänyt juuri tällaisen ajan työyhteisöissä minimiin, joten siitä pitäisi nyt erityisesti pitää huolta. Ja juuri siksi, että tutustuminen toiseen ihmiseen ja ylipäätään kohtaaminen on helpompaa vapaassa tilassa, mahdollisuuksia siihen pitäisi viljellä kaikissa ihmisyhteisöissä. Tämän vuoksi olemme pitäneet esimerkiksi Lanen koulutuksissa tärkeänä sekä riittäviä taukoja päivän aikana että osallistumismaksuun sisältyvää iltajuhlaa, jossa on sekä vapautta että siihen suuntaan irrottelevaa ohjelmaa :) Laura tuolla aiemmin osuvasti mainitsikin, että aikuisten kohdalla usein kysymys uskaltautumisesta leikkiin- ja kohtaamiseen - ei niinkään ulkoisista mahdollisuuksista, mutta ulkoiset mahdollisuudet voivat toki helpottaa tai vaikeuttaa sitä.
Poista