keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hoitotyö ja hoitotiede


Mitä ajattelisitte, jos sanoisin, että monella lääkärillä on negatiivinen asenne lääketiedettä kohtaan? Eikö kuulostaisi absurdilta? Ettäkö ammattilaiset suhtautuisivat nurjasti siihen, mihin kaikki heidän opetuksessaan ja työssään perustuu? Kuitenkin juuri näin voidaan sanoa hoitajista: monilla on negatiivinen asenne hoitotiedettä kohtaan.

Ehkä ongelmana on se, että kaikki hoitotyön opetuksessa EI perustu hoitotieteeseen. Tai se, että opettajat eivät ole itsekään ymmärtäneet, mitä se hoitotiede oikein on tai että miten sitä kannattaisi käytäntöön suuntautuville ihmisille opettaa.

Tai sitten ongelmana on se, että hoitotieteessä on julkaistu luvattoman paljon puolivillaisia tutkimuksia, joissa ei ole osattu tuoda mitään merkittäviä asioita esiin. Hyviäkin tutkimuksia on, mutta liian harvoin ne päätyvät hoitotyön opiskelijoiden tai jo työssä olevien hoitajien tietoon.

Viimeisimmän ongelman ratkaisemiseksi olemme hoitotieteilijäporukalla päättäneet aloittaa blogin, jossa esittelemme mielestämme hyviä tutkimuksia ja pohdimme niiden soveltamista käytäntöön. Ensimmäiset kirjoitukset liittyvät kaikki jotenkin lasten hoitotyöhön ja hyvinvointiin, mutta muitakin aihepiirejä on tulossa.

Nyt on siis mahdollisuus tutustua tutkimuksiin helposti ja nopeasti. Hoitotyön ammattilaiset voivat ottaa blogissa esiteltyjä tutkimuksia aiheiksi osastotunteihinsa ja opettajat opetukseensa. Muiden alojen ammattilaiset voivat peilata esitettyä tietoa omiin näkemyksiinsä ja kuka tahansa voi laajentaa omaa ajatteluaan tutkitulla tiedolla esimerkiksi pelienkäyttämisestä nuorten terveyden edistämisessä  tai lasten kuuntelemisesta heitä koskevissa päätöksissä.

Olitpa sitten alan opiskelija, ammattilainen tai ihan vaikka kadun mies, niin käypä tutustumassa Terveyttä tieteestä -blogiin. Kysy, kommentoi ja kritisoi vapaasti! Ja levitä tietoa, niin että kaikki, joille hoitotieteellisestä tiedosta on hyötyä, voisivat löytää sen! 




8 kommenttia:

  1. Puhutteleva aloitus tässä kirjoituksessasi, onhan se tosiaan erikoista että oma väki suhtautuu niin nurjasti hoitotieteeseen. Oletan että syynä on vuosikymmeniä sitten vallalla olleet suuret teoriat, jotka olivat luvalla sanoen aika abstrakteja. Tossa on yliopistoilla iso rooli, jotta tukisivat opiskelijoita tekemään jotain muuta kuin puolivillaista. Ehkä noita asioita painotetaan liian vähän: mitä, millä lailla, mikä on merkityksellistä. Suunta on kyllä parempaan päin uskoisin, mutta aina ns. itsestäänselviä tai sinnepäin tutkimuksia tulee varmasti olemaan. Lieneeköhän nykyään hoitotiede enemmän mukana sh peruskoulutuksessa? Meillä oli aikanaan yksi kurssi ja muuten puhuttiin käytännön asioista. Nämä kaksi olivat ihan eri asioita!

    Tiina

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, Tiina! Tosiaan, suuret teoriat - niitä oli ja on vaikea soveltaa suoraan käytäntöön, ja se on varmasti vaikuttanut monen kuvaan hoitotieteestä. Mutta nykyään on ehkä menty toiseen äärilaitaan, unohdettu kaikki teoriat ja nykerretään tosi pienten yksityiskohtien parissa, jolloin saattaa hukkua se ydin: mikä siinä hoitamisessa on hoitavaa ja mihin kaiken pitäisi perustua?

    Yliopistot, niin. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että yliopistossa (siis muuallakin kuin hoitotieteessä) määrä on korvannut laadun. Tämä ei edes ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan tulee esiin Kirsi-Maria Kallion väitöskirjassa: http://www.utu.fi/fi/yksikot/tse/ajankohtaista/uutiset/Sivut/vaitos-kirsi-mari-kallio.aspx

    Siinä tehdään kyllä suuri karhunpalvelus tieteelle ja yhteiskunnalle, jos annetaan tämän asiantilan jatkua. Miten sen sitten muuttaisi - se onkin suuremman luokan tiedepoliittinen kysymys. Mutta tietenkin jokainen tutkija voi vaikuttaa asiaan omalta osaltaan olemalla suostumatta juoksemaan siinä koko ajan lisää vauhtia vaativassa oravanpyörässä, jossa uuden ajattelulle ei ole aikaa.

    Pelkään pahoin, että hoitotyön koulutuksessa edelleenkin on yleisesti vallalla tämä käytäntö, että ”hoitotiede” tarkoittaa sitä yhtä kurssia, johon on tungettu teoria, filosofia ja metodiikka, ja sitten koko muu koulutus on joko lääketieteeseen ja muihin tieteisiin tai perinteisiin tai mihin lie perustuvaa käytännön hoitotyön (+oheisaineiden) opetusta. Mutta toivottavasti olen väärässä! Jostain tutkimuksesta kyllä jokin aika sitten luin sellaistakin, että opiskelijat eivät hahmottaneet, että heidän saamansa käytännön hoitotyön opetus perustui hoitotieteeseen, vaikka opettajien mukaan näin oli. Missähän vika lie silloin?? Eivätkö opettajat laita lähteitään näkyviin, eivätkö kerro, mihin opetus perustuu – kertokaa opiskelijat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä eräs osa ongelmaa on se että erotellaan hoitotiede hoitotyöstä, pysyäkseni käytetyssä esimerkissä, ei lääkärikään erota lääketiedettä ja lääkärin työtä... vai miltä kuulostaisi vastaanotolla lause: "lääketiede kehoittaa minua tekemään näin, mutta en tee koska en ole ennenkään tehnyt"? =)
      Mikäli esim. sairaanhoitajien koulutuksessa tästä osin keinotekoisesta erottelusta päästäisiin irti ja hoitotyötä opetettaisiin tieteelliseen tietoon ja näyttöön perustuen, kuilua voitaisiin kaventaa.
      MIKSI jopa yliopistosta valmistuneet hoitotyön opettajat ylläpitävät tätä kuilua, on minulle ainakin suuri mysteeri.

      Poista
    2. Anja, samaa olen miettinyt. Se on ihan kerrassaan merkillistä, jos yliopistossa opiskelukaan ei tätä asiaa muuta. Silloin on yliopisto-opetuksessakin jotain pahasti pielessä. Jos saisin arvailla, mikä se on, ehdottaisin että tämä: Hoitotieteen yliopisto-opetuksessa opetellaan tieteen tekemsitä, eikä sitä, mitä on hoitotyö, koska se oletetaan opitun hoitotyön ammatillisessa koulutuksessa. Mutta siellä opetuksessa onkin opetettu vain hoitamisen keinoja, ei sen ydintä - koska opettajat eivät ole osanneet sitä opettaa, kun eivät sitä ole yliopistossa oppineet.

      Poista
    3. Totta Johanna, pitkälle on menty yksityiskohtien ja erityisilmiöiden pohtimiseenkin, aika pirstaleista on tutkimus tänä päivänä. Johtuneeko hoitotieteen nuoruudesta, vaiko selvän agendan puuttumisesta, että mennään vähän sinne tänne. Hoitamisen taustat ja tavoitteet on ehkä hankalammin hahmotettavissa kuin vaikka lääketieteessä, joka kehittää dignostiikkaa ja hoitokeinoja. Itsekin oon noita pohtinut hoitotieteen opinnoissa: mikä se meidän omin ydinalue on. Määritelmiähän löytyy, mutta se oma täytyy jotenkin löytää oman pohdinnan kautta. Se, että hoitotiede ei näy kaikkialla sh-koulutuksessa, johtunee siitä että tuota hoitotieteen ydintä eivät opettajat ole ehkä löytäneet tai sisäistäneet. Jos se olisi löytynyt, ei Anjan mainitsemaa kuilua olisi.

      Tiina

      Poista
  3. Ajattelen samoin kuin Tiina, että hoitamisen ytimen hahmottaminen on kyllä vaikeampaa kuin monella muulla alalla. Joten ei ihme, jos sen opettaminenkin on vaikeaa. Itse olen hahmotellut ajatuksiani siitä eräässä aiemmassa kirjoituksessani: http://lastentahden.blogspot.fi/2012/12/hoitotyon-rooli-moniammatillisessa.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meni tovi pohtiessa, enkä ole edelleenkään 100% vakuuttunut näkemykseni pysyvyydestä, mutta haluan pitää keskustelua aiheesta yllä, joten kirjoitan myös "raakileen".
      Johannan kirjoitus herätti kysymyksen siitä, onko hoitotyöllä (tai edes hoitotieteellä) olemassa vain yhtä ja ainoaa ydintä? Voidaanko koko hoitotyön kirjoa kiteyttää yhteen ytimeen, ilman että siitä tulee niin abstrakti rakennelma, ettei sitä kukaan "normijärkinen" enää ymmärrä?
      Hoitotieteen paradigma: Ihminen, Terveys, Hoitotyö & Ympäristö on itselleni se kehys jossa toiminta tapahtuu, vähän kuten lapsen (jos blogin aiheessa pitäydyn) suuren suuri leikkikehä neljän aitansa kanssa. Mutta kehän sisällä voi olla paljon hyvinkin erilaisia elementtejä, jotka silti kaikki mahtuu samoihin aitoihin.
      Hoitotyön ydin riippuu mielestäni hyvin paljon siitä, missä hoitotyötä teen. Mikäli olen teholla, ydintehtäväni on huolehtia kaikista potilaani toiminnoista, koska hän ei siihen itse pysty. Tämä vaatii koneita, tietoa ja paljon yhteistyötä eri ammattiryhmien ja omaisten kanssa. Potilas on monessa tilanteessa "objekti" jolle asioita tehdään, pyrkimyksenä toimia hänen parhaakseen.
      Vastaavasti jos teen työtä jollain muulla alueella, näen tehtäväni enemmän potilastani tukevana, hänen omatoimisuuttaan ja omaa elämänhallintaansa tukevana. Edelleen ydin on toimia potilaani parhaaksi, mutta ei tekemällä asioita hänen puolestaan, vaan tarjoamalla hänelle tietoa ja osoittamalla vaihtoehtoja sekä tukemalla häntä omaa elämäänsä ja terveyttänsä koskevien päätösten ja valintojen tekemisessä. Ne eivät aina (eivätkä ehkä edes usein) ole samoja päätöksiä joita itse tekisin, mutta eihän kyse olekaan omasta elämästäni tai terveydestäni.
      Näiden esimerkkien avulla yritän havainnollistaa sitä, miten erilaista se hoitotyön ydin voi olla. Yhteistä kuitenkin kaikelle on se ettei minun mielestäni voi toteuttaa laadukasta hoitotyötä ilman (hoito)tieteellistä tieteellistä tietoa, johon se oma toiminta hoitajana perustuu. Sen takia en edes osaa oikein tehdä eroa hoitotyön ja hoitotieteen välille.
      Toisaalta olen huomannut että kun "kentällä" sormella osoittaa sen "hoitotieteen" esim. kollegan toiminnan taustalla ja saa hänet itsensä tietoiseksi sen olemassaolosta, reaktiot ovat yleensä aika mielenkiintoisia, eikä kommentit tyyliin "ai joo... enpä ole koskaan miettinyt tätä tolla tavalla.... eihän se sitten mitään hepreaa olekaan" ole lainkaan harvinaisia.
      Toivottavasti saitte kiinni siitä ajatuksestani tuolla taustalla, vaikka raakile onkin :)
      Anja

      Poista
  4. Kiitos tosi tärkeistä pohdinnoista, Anja! Arvostan sitä, että uskalsit laittaa ajatuksesi yhteiseen pohdintaan, vaikka sanot niiden olevan mahdollisesti vasta raakilevaiheessa. Ihan liian paljon jätetään uskaltamatta sanoa sen takia, että ajatellaan vain ”valmiiden” ajatusten olevan arvokkaita. Vaikka eihän tässä kenenkään kannattaisi mitään sanoa, jos niin olisi!

    Niin, onko hoitotyöllä (tai edes hoitotieteellä) olemassa vain yhtä ja ainoaa ydintä? Minä ajattelen tässä kohtaa, että on. Että ydin on kaikessa hoitotyössä yhteinen, mutta sen toteutusmuoto vaihtelee, kuten aiemmassa kirjoituksessa (http://lastentahden.blogspot.fi/2012/12/hoitotyon-rooli-moniammatillisessa.html ) olen asian muotoillut. Sitä ydintä ovat ymmärtääkseni useimmat suurista hoitotieteen teoreetikoista pyrkineet tavoittamaan, mistä on tainnut seurata juuri noita abstrakteja rakennelmia, joita ei kaikkia ihan helposti ymmärrä, mutta joista monesta löytyy paljon viisauttakin.

    Näin minä siis ajattelen (kaikkien lukemieni hoitotieteen teorioiden ja tutkimusten ja oman tutkimukseni ja omien teoreettisten pohdintojeni sekä kokemusteni perusteella): hoitotyön ydintehtävä on tukea potilasta löytämään voimavaransa ja mahdollistaa potilaan voimaantuminen. Keskeistä hoitotyön ydintehtävässä on potilaan ainutkertaisuuden kokonaisvaltainen kohtaaminen ja hänen hyvinvointinsa edistäminen vuorovaikutuksessa potilaan ja ympäristön kanssa.

    Potilaan voimavarojen löytyminen vaatii eri tilanteissa erilaisia hoitotyön toteutusmuotoja. Teho-osastolla esimerkiksi tajuttoman potilaan voimaantuminen edellyttää sitä, että ensin huolehditaan vitaalielintoiminnoista. Silti hänenkin yksilöllisyytensä tulisi huomioida ja vuorovaikutus on työssä keskeistä – vaikka potilaan vastaus olisikin vain silmäluomen liikahdus tai sykkeen kohoaminen tai vaikka mitään vastausta ei saataisi. Potilaalle tulee mahdollistaa olosuhteet, joissa hänen on mahdollista alkaa tervehtyä – ja joissa hän myös voi haluta alkaa tervehtyä. Tai opetella elämään sairautensa kanssa, jos tervehtyminen ei ole mahdollista.

    Tai jos hoitotyö tapahtuu vaikka saattohoitotilanteessa, niin silloin voimaantumisen tavoitteena ei ole elämän, vaan kuoleman kohtaaminen, ja siihen auttamiseksi tarvitaan toisenlaisia hoitotyön toteutusmuotoja.

    Tästä tekisi mieli kirjoittaa vielä paljon pitemminkin, mutta olisi kiva kuulla muidenkin ajatuksia. Onko teidän mielestänne olemassa yhtä hoitotyön ja -tieteen ydintä, vai onko monenlaisia ytimiä? Vai onko ydintä ollenkaan? Onko vain irrallisia käytännön toimenpiteitä, joita tehdään tilanteen mukaan?

    VastaaPoista