Elokuva vammaisesta miehestä ja hänen avustajastaan

Elokuvan nimi on Koskemattomat. En tiedä, mistä se on nimensä saanut. Ehkä siitä, että päähenkilöiden ei kuvittelisi tosielämässä kohtaavan lainkaan, saati koskettavan toisiaan. Tosielämään elokuvan tarina kuitenkin perustuu, ja se tekee siitä mielestäni entistä kiinnostavamman. 

Päähenkilöinä ovat rikas neliraajahalvaantunut mies ja hänen avustajakseen alun perin vasten tahtoaan ajautunut jenginuori, joka on vastikään vapautunut vankilasta. Elokuva on hulvattoman hauska ja koskettava sekä hienon tarinansa että loistavien pääosan esittäjiensä ansiosta.

Se, miksi halusin siitä täällä blogissa kertoa, liittyy avustajan rekrytointiperusteisiin, jotka selviävät elokuvassa vasta hyvän matkaa työsuhteen alun jälkeen. Joku rikkaan miehen läheisistä on selvittänyt avustajan taustaa, ja tulee sitten varoittamaan miestä tästä vankilakundista. "Sellaiset eivät sääli ketään", hän sanoo päätään puistellen. "Juuri siksi valitsin hänet ", vastaa mies. 

Tästä meillä ammatti-ihmisillä olisi opittavaa. Ei kukaan halua tulla kohdelluksi säälin kohteena tai kohteena ylipäätään. Kunpa kaikissa ammatti-ihmiskouluissa voitaisiinkin opettaa sitä, mitä elokuvan jenginuori osaa luonnostaan: rehellisyyttä, huumoria, omana itsenään olemista, toisen tasaveroista kohtaamista, arvostamista ja välittämistä - ihmisyyttä.

(Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan 30.11.2012. Onnistuin jotenkin näkemään sen ennakkonäytöksessä. Maailmalla se on ollut supersuosittu ja voittanut lukuisia palkintoja.) 

Blogin syntymäpäivä

Blogi täytti eilen vuoden!

Vuoden  aikana täällä on käyty 5951 kertaa (luvusta ovat poissa minun käyntini). Suomen lisäksi lukijoita on yhdeksästä muusta maasta, joista kolmesta on käyty kymmeniä kertoja ja yhdestä jopa toista sataa kertaa. Jos 5951 käyntiä jaettaisiin tasan koko vuodelle, jokaisena päivänä olisi käynyt 16 lukijaa.  Se tuntuu hienolta – siis näköjään tälle blogille on tilausta. Ilmeisesti nämä aiheet kiinnostavat aika suurtakin joukkoa ihmisiä. Siitä iloitsen!

Vuoden  aikana 18 henkilöä on kommentoinut yhteensä 36 kertaa. Näistä viisi useammin kuin kerran. Erityinen kiitos heille!  Eniten kommentteja kirvoitti ystävänpäiväbloggaus  14.2.2012.

Jos jotain saisin toivoa synttärilahjaksi blogille, toivoisin saavani tietää vähän enemmän siitä, mitä te blogin lukijat ajattelette. 

Haaste: myönteisessä valossa

Hei kaikki blogin lukijat, uudet ja vanhat! 

Heitän teille haasteen. Tuokaa esiin tarinoita tai kuvia jotka esittävät vammaisia ihmisiä / erityislapsia / kehitykseltään poikkeavia henkilöitä positiivisessa valossa. Kertokaa täällä blogin kommenteissa ja kertokaa muuallakin, mitä hyviä asioita olette vammaisten ihmisten kanssa kokeneet tai heistä lukeneet tai kuulleet.  

Minä aloitan. Tässä  on aivan upeita valokuvia, joissa on mielestäni mahtavalla tavalla saatu esiin jotain meille kaikille yhteisestä ihmisyydestä – siitä, että meillä kaikilla on unelmia. Nämä kuvat ovat todella hienoja, voisin laittaa melkein minkä vaan niistä seinälleni tauluksi. Kuvat saavat ajattelemaan, että kauneus tosiaan on katsojan silmässä. Näinkin voisimme heidät nähdä!

Joskus hienoa on se, mitä ihminen saa aikaan toisissa ihmisissä, kuten erään kehitysvammaisen Joey-pojan isä kirjoittaa TheGuardian-lehdessä:  

But I think I've learned the hard way that words aren't everything, and by looking into Joey's eyes and watching his behaviour, I've seen something beyond words, something that lies behind the words, something that can't be expressed in words. 

Minulle tämänhetkisessä elämässäni positiivisia vaikutuksia elämässä aiheuttavat vammaiset henkilöt ovat virtuaalituttavuuksia. Yksi heistä on valloittava pieni poika nimeltä Uuno, johon olen tutustunut hänen äitinsä blogin kautta. Esimerkiksi tässä  kirjoituksessa Uunon mainio persoona tulee esiin monelta kantilta. Äitinsä välityksellä Uuno on osuvilla oivalluksillaan saanut minut monta kertaa nauramaan ääneen. Ja joskus itkemäänkin.

Toinen blogiystäväni on Leena, joka siskonsa avustuksella pitää yllä kahtakin blogia: Värivitamiinia,  jossa on esillä hänen sykähdyttäviä taideteoksiaan (joita kaikki tämänkin sivun kuvat* ovat), sekä hänen elämästään kertovaa  blogia. Molemmista olen saanut paljon ilonpilkahduksia arkeeni.

Monet aikoinaan työssäni tapaamat lapset ovat myös jääneet unohtumattomasti mieleeni, niin kuin eräs pellavapäinen tyttö, joka aina minut nähdessään riemuissaan huusi:"Nohanna!". Tai eräs pieni poika, joka kettunsa kanssa valloitti sydämeni heti ensitapaamisella. Joskus mietin, mitä heille ja monille muille lapsille nykyään kuuluu.

Mutta siis miksikö tällainen haaste? Koska sanoilla ja kuvilla me myös luomme todellisuutta, emme vain kuvaa sitä. Jos aina vain puhutaan ongelmista, aletaan nähdä vain ongelmia.

Sain tämän idean 26.9. junamatkalla Ouluun. Se tuli tuosta yllä mainitusta valokuvanäyttelystä, kun tajusin, millä tavalla se minuun vaikutti. Siis minuun, joka kuvittelen lähtökohtaisesti suhtautuvani vammaisiin ihmisiin yhtä hyvin kuin ei-vammaisiinkin. Näyttely paljasti minulle jotain tiedostamattomista asenteistani.

Aika hauskaa, että seuraavalla viikolla luin Jaatispostin Hyvää ja kaunista -projektista, josta erityispedagogiikan professori Paula Määttä* kirjoitti Jaatispostissa näin:

"Erittäin hieno ja kannatettava idea koota perheitten hyviä kokemuksia.
Ammatti-ihmiset ovat tottuneet arvioimaan ja raportoimaan lapsen kehityksen ongelmista ja puutteista. Ammattilaiset eivät välttämättä edes tiedosta tätä ongelmakeskeistä puhetapaansa. Positiivisen ammattilaispuheen kokoaminen voi havahduttaa pohtimaan omaa puhetapaansa. Olen luennoinut ja kirjoittanut tästä teemasta parinkymmenen vuoden ajan - ja edelleen on jatkettava. Meidän tutkimustuloksemme vahvistavat sen, että ammatilaispuhe vaikuttaa vielä vuosienkin jälkeen."

Täällä blogissa voimme nyt harjoitella sitä positiivista ammattilaispuhetta. Mutta tänne saavat kyllä mielellään kirjoittaa myös ei-ammattilaiset, eli haaste koskee kaikki lukijoita!

Tarkoitus ei ole luoda mitään sankarimyyttejä vammaisista ihmisistä tai asettaa heitä asemaan, jossa "vammaisten tehtävänä on olla inspiroivia, ylittää itsensä niin, että terveet voivat sitä ihastella" kuten Maija Haavisto kritisoi blogissaan.

Tarkoitus on pikemminkin auttaa meitä havaitsemaan, että jokaisessa on hienoja puolia, jos vain osaa katsoa. Tässäkin hoitoalan, kuntoutuksen, opetuksen ja kasvatuksen ammattilaisten tehtävä on lähellä ystävän roolia, kuten aiemmin kirjoitin.

Kohtele ystäviäsi niin kuin taulujasi:

tarkastele heitä parhaassa mahdollisessa valossa.

                                                   – Jennie Jerome Churchill

Joten antakaapa tulla! Pieniä yksittäisiä väläyksiä jostain kohtaamastanne henkilöstä, kokonaisia elämäntarinoita, tai mitä vaan, missä jostakusta tavalla tai toisella vammaisesta (tai "kehitykseltään poikkeavasta") henkilöstä puhutaan jotain hyvää. Kirjoita itsellesi ylös muutama lause tai pitkä tarina, ja jos voit salassapitovelvollisuutta tai muuta yksityisyyden suojaa rikkomatta kertoa sen muillekin, niin kerro blogin kommenteissa!

P.S. Aika hauska idea tuon Hetki unelmaa -näyttelyn jatkoksi olisi kuvata myös hoitajia, lääkäreitä, terapeutteja, opettajia, vanhempia ja sisaruksia unelmissaan. Ja laittaa sitten kuvat noiden edellisten sekaan. Varmaan sieltäkin löytyisi monta morsianta, iskelmätähteä, jalkapalloilijaa ja presidenttiä :)

P.S.2 Tänään on Kansallinen epäonnistumisen päivä. "Jos et ole epäonnistunut, et ole yrittänyt mitään uutta." Loistava idea, lukekaa tästä lisää siitä, miten epäonnistumisenkin voi nähdä myönteisessä valossa!

*Lupa lainaukseen saatu.

Tietotaidon kehittäminen

Jos haluaa tehdä hyvää hoitotyötä, ei voi jämähtää paikoilleen. Täytyy kehittyä ihmisenä ja täytyy kehittää tietojaan ja taitojaan. Puhutaan tällä kertaa nyt näiden jälkimmäisten tarpeellisuudesta ja keinoista.

Miksi?

Luulisin, että useimmille hoitoalan koulutuksen saaneille on itsestään selvää, että ammatillinen peruskoulutus on vain pohja, jonka päälle todellinen ammattitaito rakentuu. Suuri osa ammattitaidosta opitaan töissä mallioppimisen ja itse tekemisen kautta. Mutta muitakin tiedon ja taidon keruukanavia tarvitaan, koska yhdessäkään työyksikössä ei voi olla valmiina kaikki maailman tieto, mitä loppuelämän aikana tarvitaan.

Miten?

Vanhassa vara parempi… 

Perinteisesti lisäoppia on hankittu käymällä koulutuksissa ja lukemalla kirjoja tai ammatillisia lehtiä. 

Lastenneurologisessa hoitotyössä nämä tiedonhankintatavat ovat olleet ongelmallisia siinä mielessä, että juuri tälle kohderyhmälle tarkoitettuja koulutuksia on ollut todella vähän tarjolla. Vuonna 2003 järjestettiin ensimmäiset valtakunnalliset opintopäivät ja sen jälkeen niitä on tietääkseni ollut kolmet tai neljät – en ole aivan varma määrästä, koska niistä tiedotus on kulkenut vain sairaaloiden sisällä, eikä mitään arkistoja ole.

Nyt on kuitenkin koulutustilanteeseen tullut onnellinen muutos, kun viime syksynä perustettiin Lastenneurologian hoitajat ryeli Lane, jonka tarkoituksena on nimenomaan lastenneurologian hoitotyön koulutuksen kehittäminen. Ensimmäinen koulutuspäivä "Lastenneurologianhoitotyön hyvät käytännöt"  järjestetään 9.11.2012 Helsingissä.

Toinen ongelma lisätiedon etsimisessä alallamme on ollut se, että yhtä ainoaa ammatillista oppikirjaa ei ole kirjoitettu lastenneurologisen hoitotyön näkökulmasta. (Tämän vuoksi muuten itse lähdin aikoinani yliopistoon – totesin, että jos niitä ei ole kirjoitettu, niin jonkun täytyy kai asialle  tehdä jotain.)

…vai voisiko vanhaa täydentää uudella? 

Niin, ei siis mennyt kuin kahdeksan vuotta yhdistyksen perustamiseen ja sen oppikirjan kirjoittamiseen ilmeisesti vielä hiukan kauemmin, jos lasketaan aikaa ideoiden syntymisestä niiden käytännön toteutukseen. Jos siten siis saataisiinkin aikaiseksi yksi oppikirja ja kerran vuodessa järjestettävä koulutuspäivä, niin mahtaako se riittää pitämään alan hoitajien tietotaidon riittävän korkealla näinä aikoina, kun potilaat ja heidän vanhempansa itsekin voivat helposti etsiä tietoa netin kautta ympäri maailmaa?  

Sanoisin, että ei riitä. Nykyaikaiseen hoitotyön ammattitaitoon kuuluu mielestäni myös tiedonhakutaito internetistä. Sieltä voi hakea joko "valmista tietoa" tai sitten osallistua sosiaalisessa mediassa tiedon tuottamiseen itsekin. Tästä jälkimmäisesti ajattelin nyt puhua.

Toki somea voi käyttää myös vain tiedon hakemiseenkin. Mielestäni tiedon tuottaminen vuorovaikutuksessa sopii kuitenkin  erityisen hyvin hoitoalalle – parhaimmillaan siinä oppii asiasisältöjen lisäksi sellaisia tiedonjakamisen käytäntöjä, joita voi hoitotyössäkin hyödyntää niin kollegoiden kuin potilaidenkin kanssa. Kuten esimerkiksi toisilta kysymistä, erilaisten näkökulmien huomioon ottamista ja arvostamista.

Niin kuin meidän motossamme aikoinaan ainejärjestö Adaptuksessa todettiin: 

 Tieto lisääntyy jakamalla!

Missä? 

Voi olla, että vähäisen konsultointiperinteen vuoksi me hoitoalan ihmiset emme ole tottuneet netissäkään toisiamme konsultoimaan. Joitain väyliä tähän on kuitenkin olemassa, kuten Hoitajat.netin keskustelufoorumi   ja Tehyn Speaker's corner, jossa pohditaan eettisiä kysymyksiä. Lanen jäsenille on myös oma keskustelupalsta. 

Ennen oli siis mahdollista tavata oman alan kollegoita hyvässä lykyssä kerran vuodessa jossain koulutuksessa. Nyt on mahdollista keskustella milloin vain!

Itse olen harrastuspuolen keskustelupalstojen kautta saanut niin paljon hyvää elämääni, että soisin sen olevan mahdollista myös ammatillisella puolella. Kun keskustelijoina on suuri joukko ympäri Suomea, niin aina joltain löytyy tietoa, rohkaisua, käytännön vinkkejä – tai hyviä kysymyksiä. Saati, että siinä voi tutustua ihmisiin ja saada oikeita ystäviäkin. Ja paljon muutakin. Minä olen saanut.

Keskustelupalstojen lisäksi muita sosiaalisen median kanavia tiedon hankintaan ja jakamiseen ovat esimerkiksi Twitter, Facebook  ja blogit. Itse pidän erityisesti Twitteristä sekä sen käytön helppouden, ajankohtaisuuden että verkostoitumismahdollisuuden takia. Sen kautta pysyy monista asioista hyvin kärryillä! Ja voi verkostoitua yhtäkkiä vaikka toiselle puolelle maailmaa!

Tässä on yksi opastus Twitterin käyttöön, ja tästä voi käydä minun sivultani katsomassa, miltä Twitterissä näyttää.  Twitteriä voi siis seurata, vaikkei sinne olisi itse kirjautunutkaan, mutta silloin ei pääse laittamaan omia ajatuksiaan eteenpäin eikä voi kätevästi koota kaikki itseään kiinnostavien tyyppien päivityksiä samalle sivulle.

Facebookiin en itse ole erinäisistä syistä johtuen liittynyt, mutta on sielläkin paljon ammatillisessa mielessä hyödyllisiä sivustoja, kuten vaikka Ihmisoikeudet vammaisten arkeen.

Erittäin tärkeää on kuitenkin muistaa salassapitovelvollisuus ja muu järkevä nettikäyttäytyminen. Tähän hyviä vinkkejä löytyy Lääkärilehden 7/2011 jutusta "Näin luovit sosiaalisessa mediassa". 

Tuon jutun alkuperäisessä versiossa on tällainenkin lainaus:

"Maailma on netissä. On tyhmää, jos sitä ei käytä. 

On hyvä tuoda positiivista materiaalia itsekin."

- Eeva Pyörälä

Mitä?

Kyllä te itse tiedätte, millaista tietoa itse kunkin on tarpeen hakea. Tosin sosiaalista mediaa käyttäessä voi käydä niinkin, että saa sellaistakin tietoa, jota ei ole edes ymmärtänyt tarvitsevansa. 

Ja lisäksi: teillä itsellänne on vaikka kuinka paljon tietoa tärkeistä asioista. Älkää pitäkö sitä itsellänne! Älkää tyytykö jakamaan sitä vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan, kun useampikin voisi siitä hyötyä! Meidän hoitoalan ihmisten pitäisi hyödyntää koulutustamme ja kokemustamme myös koko yhteiskunnan, ei vain yksittäisten ihmisten hyväksi.