Luin lehtiartikkelin miehestä, joka ei lapsena pystynyt
syömään kaalia eikä kesäkurpitsaa, koska ne tuntuivat suussa niin limaisilta.
Tämä sai minut ajattelemaan niitä lukuisia lastenneurologian osastolla
tapaamiani lapsia, joilla on samanlaisia kokemuksia monesta muustakin ruuasta: niitä
ei pysty syömään. Joko siksi, miltä ruoka maistuu tai siksi, miltä se haisee,
tuntuu, kuulostaa tai näyttää.
Tällaisiin lasten syömisongelmiin kuulee aikuisilta useimmiten kahdenlaisia ratkaisuja. Ensimmäinen ratkaisu on yleensä se, että lasta yritetään jollain tavalla opettaa syömään vastenmielisiäkin ruokia. Toinen ratkaisu otetaan käyttöön usein viimeistään sitten, jos ensimmäinen ei osoita onnistumisen merkkejä – annetaan periksi ja annetaan lapsen syödä vain niitä ruokia, jotka ovat tähän mennessä olleet helppoja.
Molemmat ratkaisut voivat olla omalla tavallaan ongelmallisia. Lapsen ”opettaminen syömään” sisältää usein enemmän tai vähemmän pakottamista, joka melkein missä tahansa muussa yhteydessä nähtäisiin vähintäänkin kyseenalaiseksi pedagogiikaksi. Eikä syömään painostamisesta edes seuraa mitään hyvää, vaan lasten negatiivisempaa suhtautumista syömiseen – eikä se myöskään lisää toivotun syömisen määrää (Galloway ym. 2006, Gregory ym. 2011). Pahimmillaan se voi olla suorastaan väkivaltaa lasta kohtaan.
Jos taas annetaan periksi, eikä tarjota lapselle uusia ruokia tai eri versioita aiemmin maistetuista, seurauksena on ruokavalion rajoittuminen joskus jopa haitallisessa määrin. Ilman kaalia ja kesäkurpitsaa voi kyllä ihan hyvin elää, mutta jos välteltäviä ruokalajeja on paljon, on vitamiinien ja muiden ravintoaineiden puutosten lisäksi edessä paljon arkisia ja sosiaalisia hankaluuksia mahdollisesti vielä aikuisuudessakin.
Ja onhan syömisessä kyse myös elämän ilojen löytämisestä, kuten Naoki Higashida (2016) 13-vuotiaana kirjoitti elämästään autistina kertovassa kirjassaan. Hän myös ehdotti, että ruokiin valikoivasti suhtautuvista voisi sanoa, että he vain tarvitsevat keskivertohenkilöä enemmän aikaa arvostaakseen outoja uusia ruokia.
Sen lapsena kaalia ja kesäkurpitsaa inhonneen miehen tarina ei mennyt kummankaan kahden perinteisen ratkaisun mukaan. Häntä ei pakotettu, mutta häntä ei myöskään jätetty yksin syömisrajoitteensa kanssa. Lapsena hänen ympärillään oli ruuanlaittoa rakastava suku, ja sukulaiset ottivat haasteeksi ja suorastaan kilpailivat keskenään kehittääkseen lapsen inhoamista ruoka-aineista sellaisia ruokia, joista tämäkin lapsi pitäisi. He onnistuivat. Heidän ansiostaan mies nykyään syö kaikkea ja on tehnyt ruuasta myös uransa.
Ajattelen, että arvokasta oli myös se, että hänen ei tarvinnut oppia olevansa ongelma. Pikemminkin hän sai kokea olevansa aikuisten ajan ja vaivan arvoinen tyyppi, joka saa (aistikokemuksineen) olla sellainen kuin on, mutta voi sopivalla avulla ja positiivisuuden kautta oppia uuttakin.
Eivät kaikki aikuiset rakasta ruuanlaittoa eikä kaikilla ole koko sukua apunaan, mutta tästä tarinasta voisimme silti saada inspiraatiota ruokaan valikoivasti suhtautuvien lasten kohtaamiseen. Ruokalajeja ei välttämättä tarvitse hylätä kokonaan; joskus riittää, kun muuttaa jotenkin sitä ominaisuutta, mikä lasta siinä häiritsee. Ja tarjoilee sen ilon kautta, aikaa ja arvostusta antaen. Oikeastaan tätä ajattelua kannattaisi soveltaa kaikkiin lasten haasteisiin: pakottaminen ei kannata, puuttumattakaan ei aina voi jättää – olkaamme siis luovia ja muuttakaamme olosuhteita niin, että lapsen on omine ominaisuuksineenkin helppo oppia uusia asioita.
Lisäys: Lapsen on kuuntelu on siis tässäkin asiassa kaiken perusta. Aikuisten pitäisi yrittää ymmärtää, mistä kyseisen lapsen ruokakokemuksessa on kyse ja mukauttaa omaa toimintaansa sen mukaan. Syitä ruokalajien välttämiselle voi olla hyvin monia erilaisia, ja niin myös keinoja pitäisi olla erilaisia.
.JPG)
Hakusanoja: aistiherkkyys, aistiherkkyydet, aistisäätelyn poikkeavuudet, aistiyliherkkyys, erityisherkkyys, hajuaistin herkkyys, lapsen pakottaminen syömään, lapsen syömisongelmat, makuaistin herkkyys, makutottumukset, nirsoilu, rajoittunut syöminen, ruokailo, ruokakasvatus, uusien makujen opettelu, valikoiva syöminen, valikoivuus ruokalajien suhteen, tuntoaistin herkkyys, yliherkkä makuaisti.
Hei Johanna! Kiitos jälleen mielenkiintoisesta keskustelun avauksesta. Näin pienten lasten äitinä ja varhaiskasvatuksen hyvinvointipedagogina ruokailuun liittyviä haastavia tilanteita on tullut vastaan useita kertoja. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan verran, mutta tärkeimpänä vinkkinä tähän haluan nostaa:
VastaaPoistaKäyttäkää huumoria! Iloitkaa yhdessä lapsen kanssa ruuasta, hassutelkaa ja leikkikää.
Esimerkiksi meillä on opittu syömään monia tuoreita kasviksia (punakaali, jääsalaatti, varsiselleri jne.), kun olemme tehneet kilpailun siitä, kuka kuulee äänen ensin. Kaikilla on siis silmät kiinni ja lapsi puraisee kasvista ja se, kuka ensiksi kuulee, saa arvata mikä kasvis on kyseessä. Toisena esimerkkinä taaperolle annetut salaattiaplodit eli kun salaatti on suussa, alkaa karnevalistinen hurraus ja hupi. Kolmantena sanottakoon, että puuro maistuu paljon paremmalle, kun siihen ripottelee taikapölyä - ja hauskemmalle, kun sen tarjoilee kahvikupista.
Esimerkkien listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ehdottomasti tärkeintä on se, että kaikilla on aidosti hauskaa. Ei välitetä siitä, että ruokailu voi joskus olla sotkuista tai nipoteta siitä, missä järjestyksessä tai millä tavoin ruuat pitää (aikuisten näkökulmasta) syödä. Myönteiset, yhteiset ruokamuistot auttavat lasta rakentamaan omaa hyvinvoinnin polkuaan.
Johanna kiteytit todella osuvasti: "pakottaminen ei kannata, puuttumattakaan ei aina voi jättää." Tehdään siis mieluummin ruokailusta ja ruokakasvatuksesta yhteinen, koko perheen tai vaikka päiväkotiryhmän tutkimusmatka, jossa aikuinen tarjoaa puitteet (päättää, mitä ruokia tarjotaan) ja lasten luovuudelle annetaan tilaa.
Kiitos hyvästä laajennuksesta, Laura! Ennen sanottiin, että ruokapöydässä ei saa leikkiä, mutta nykyään tiedetään paremmin: ilo ja huumori sopivat myös syömiseen. Olen huomannut, että usein aikuisilla on vähän kaksoisstandardit ruokakäyttäytymisen suhteen: aikuiset pitävät itselleen tärkeänä ruuan ohessa rupattelua ja varmasti vitsailuakin, mutta lapsia ohjataan helposti unohtamaan heidän mielestään hauskat asiat ja keskittymään vain syömiseen. Havahduin tähän tutkimusaineistoni erään syömistilanteen kohdalla, jossa lapsi olisi mielellään seurustellut syömisen ohessa, mutta hoitaja pääosin keskittyi ohjaamaan lasta syömään. Tietysti, jos syöminen vallan unohtuu, niin ehkä onkin tarpeen siitä muistuttaa, mutta niin usein kaiken pitäisi tapahtua myös meidän (hoputtavassa) tahdissamme, ettei ihme, jos se lapsissa välillä herättää vastarintaa.
PoistaNämä olivat Johanna erinomaisia kiteytyksiä:
VastaaPoista"Ajattelen, että arvokasta oli myös se, että hänen ei tarvinnut oppia olevansa ongelma. Pikemminkin hän sai kokea olevansa aikuisten ajan ja vaivan arvoinen tyyppi, joka saa (aistikokemuksineen) olla sellainen kuin on, mutta voi sopivalla avulla ja positiivisuuden kautta oppia uuttakin."
"pakottaminen ei kannata, puuttumattakaan ei aina voi jättää – olkaamme siis luovia ja muuttakaamme olosuhteita niin, että lapsen on omine ominaisuuksineenkin helppo oppia uusia asioita."
Edelliset terveiset lähetti Talvia Sanna :-)
PoistaKiitos terveisistä, Sanna! Jos tulee vastaan tutkimuksia, joissa näitä näkökulmia on tutkittu, niin tänne blogiin saa mielellään vinkata!
PoistaTwitterissä tuli aiheesta hyvä huomio:"Joillakin voi toimia myös että lapsi tai nuori saa itse valita ja kokkailla tai tehdään yhdessä." Tämä on hyvä pointti, koska silloin ruokien vieraus vähenee ja lapsi pääsee myös itse vaikuttamaan ruuan makuun, koostumukseen ja suutuntumaan - ja niihin vivahteisiin, joita keskivertoaisteilla varustettu ei välttämättä edes huomaa:"Moni on supermaistaja ja arvostaa hyvin laadukkaita ja puhtaita raaka-aineita."
VastaaPoistaHei! Kuten Twitterissä jo kommentoinkin, jos taustalla on autismityyppinen ruokaherkkyys, kannattaa aluksi hyväksyä, että lapsi ei nyt pysty (hyvistä syistä) syömään useampia ruokia kuin mitä hän sujuvasti syö. Aistiperäinen ruokaherkkyys ei ole käytösongelma, eikä myöskään korjaannu siedättämällä.
VastaaPoistaJos ruokia, joita lapsi pystyy syömään on hyvin vähän ja ravitsemuksesta on huoli, täydentäisin mieluummin ruokavaliota vaikka vitamiini- ym. pillereillä, kuin pakottaisin syömään muuta. Eli lasta ei kannata ajaa syömään monipuolisemmin huoli edellä (se voi johtaa liian rajuihin otteisiin vaikka tarkoitus olisi hyvä), vaan ottaisin lähtökohdaksi sen miettimisen, miten nykyistä ruokavaliota voi täydentää esim. hajuttomilla ja mauttomilla pillereillä niin, ettei puutostaudin/aliravitsemuksen akuutti uhka poistuu, ja on tilaa ratkoa tilannetta ihmisystävällisin keinoin. Jos lapsi stressaantuu, se helposti vain voimistaa aistiherkkkyyttä!
Toisaalta ruokaherkkyydellä ei ole juuri tekemistä tykkäämisten kanssa, eikä se ole mikään nautinnollinen olotila, jossa lapsi "syö pelkästään herkkuja"- päinvastoin, lapsikin voi hyvin olla todella tympääntynyt siihen ettei pysty syömään normaalisti. Auttaa, jos kyselee, mikä ruuassa ällöttää. On myös hyvä, jos ruokailutilassa ei ole ruuankäryä tai näkyvillä kuvottavia ruokia- pelkkä sopimattoman ruuan ajatteleminen voi tuntua kamalalta. Eli ärsykeympäristön häiriötekijät pois. Ylipäätään, koska stressi vaikuttaa valtavasti autistin hyvinvointiin ja myös aistiherkkyyksien ilmenemiseen, voi olla hyvä idea kartoittaa elämän kokonaiskuormittavuus ja ärsykeympäristö. Stressiä kannattaa koittaa vähentää mistä tahansa- kaikki liittyy kaikkeen.
Sitten vaan sitkeästi ja kärsivällisesti kokeilemaan aluksi hyvin pieninä maistiaisina uusia makuja. Lapsen voi myös ottaa ruokakauppaan mukaan ja antaa hänen valita kiinnostavia ruokia maistettavaksi. Tärkeää on sitkeys, kärsivällisyys ja vaihtelu, eli se että jos jokin ei onnistu, ei jumituta siihen vaan kokeillaan seuraavaa.
Tässä vielä toivomasi linkki ikirjoitukseeni Kaiaon blogissa. Siitä saa vähän kommunikointitaitoisen aikuisen "sisäpiirinäkökulmaa" siihen, millaista ruokaherkkyys on.
www.kaiao.fi/2021/07/15/ruokaherkkyys-eli-kun-ruoka-katosi-maailmasta/
Kiitos Saara, toit esiin paljon tosi tärkeitä huomiota. Erityisesti tuo kaikenlaisen kuormituksen vähentämisen liittyminen aistiherkkyyksiin. Tutkimuksista tiedetään, että ympäristö, äänet, tuoksut jne. vaikuttavat neurotyypillisilläkin siihen, miltä ruoka maistuu - kuinka paljon moninkertaisemmin sitten vielä aistiherkillä. Aikuisella on myös vastuu ruokailuun tai elämään ruokailun ympärillä liittyvän stressin vähentämisestä - sekä oman että lapsen. Aikuisen stressikin pahentaa lapsen oloa.
PoistaKaikkien kannattaa lukea tuo Saaran kirjoitus ruokaherkkyydestä - se avaa silmät sille, miten vastaansanomatonta on, jos aistit tekevät lakon.
Ja niin tärkeä huomio sekin, ettei mentäisi huoli edellä, vaan kuuntelu edellä. Se vaatii aikuiselta lapsen oman näkökulman ja kokemuksen kunnioittamista ja "näin olisi oikein ja näin asioiden pitäisi olla" -ajattelusta irrottamista. Silloin kun lapsi ei kommunikoi puhumalla, se vaatii aikuiselta erityisen hyvää havainnointitaitoa ja lapsen kuuntelua muilla keinoilla.
Pienille lapsille (vitamiini)pilleritkään eivät aina ole helppoja syödä, mutta onneksi niissä on nykyään paljon vaihtoehtoja, joista saattaa kuitenkin löytyä joku sopiva. Täällä saa mielellään jakaa hyviksi havaittuja vinkkejä tästäkin asiasta.
Olemme siis samoilla linjoilla siinä, että kyse ei ole siitä, että "sinun pitää opetella syömään niitä ruokia, joita minä haluan sinun syövän", vaan siitä, että "minun pitää etsiä ne ruuat, joita sinä voit syödä", ja silloin oleellista voi olla sekin, miten se ruoka on valmistettu. Ettemme tekisi liian nopeita johtopäätöksiä, vaan käyttäisimme luovuutta eri versioiden kokeilussa. Ja opettelisimme lapsen kanssa ymmärtämään, mikä ominaisuus ruuassa helpottaa tai vaikeuttaa syömistä.
Muokkasin hieman blogitekstiä muutaman lauseen osalta, kun niistä saattoi saada sen kuvan, että lapsi pitäisi saada syömään vastenmieliseksi kokemiaan ruokia - tarkoitushan oli sanoa, että jos ruokia tarjotaan eri muodossa, ne eivät välttämättä olekaan enää vastenmielisiä (ja se selviää vain kokeilemalla - paitsi jos lapsi osaa tosi tarkasti sanallistaa, mitkä ominaisuudet ovat niitä vastenmielisiä). Tein myös yhden lisäyksen tekstin loppuun, joka toivottavasti ohjaisi ajattelemaan, että eri lapsilla on eri syitä olla syömättä, ja meidän vastuullamme on selvittää ne syyt (tai ainakin toimivat keinot selvitä niiden kanssa) lasta kuuntelemalla ja havainnoimalla.
PoistaHei Johanna! Hyvä teksti, kiitos siitä! Pienten lasten syömisvaikeudet ovat varsin yleisiä! Osa vanhemmista kokee hurjaa ahdistusta ja kuormitusta arjessa, kun lapsi ei syö. Varhainen tuki vanhemmille olisi tärkeää, mutta sitä on mielestäni aivan liian vähän tarjolla, etenkin matalan kynnyksen palveluna. Jos pääsisimme antamaan perheille vinkkejä ja tukea riittävän varhaisessa vaiheessa, vähentäisi se todennäköisesti terveydenhuollon palveluiden tarvetta. Myönteisten syömiskokemusten kautta rohkeus maistella uusia makuja ja kokeilla erilaisia ruoan rakenteita todennäköisesti kasvaa. Pakottamisella ei saada yleensä hyvää lopputulosta, sen sijaan kannustavalla ja lempeällä vuorovaikutuksella voidaan saada!
VastaaPoistaYoutubesta löytyy mielenkiintoinen ARFID-aiheinen luento:
https://youtu.be/_pE9A3BKnTM
Joko olet katsonut tämän?
Kiitos kommentista, Elisa! Lapsen syömättömyys voi olla vanhemmalle tosiaan ahdistava paikka, kun syöminen on niin perustavanlaatuinen tarve, ja jos siinä ei osaa lastaan auttaa, on se sekä suuri huolen aihe että varmasti monelle myös raskaita riittämättömyyden tunteita aiheuttava asia. Ajattelisin, että asian raskautta voisi hieman helpottaa se, jos vanhemmat voisivat kokea olevansa lapsen kanssa samalla puolella, siis yhdessä yrittämässä selvittää, mikä olisi lapselle parasta. Syömisongelmien tulkitseminen lapsen niskoitteluksi aikuisia vastaan asettaa vanhemmat ja lapset eri puolille ja tekee sen molemmille entistä raskaammaksi. Varhainen tuki olisi tosiaan tärkeää, ettei vastakkain asetteluja pääsisi syntymään ja syömistä voitaisiin lähestyä kaikille osapuolille turvallisesti ja rakentavaksi. Mutta missä tällaista tukea voitaisiin tarjota nykyisissä rakenteissa?
PoistaKiitos luentovinkistä!
Hyvä kysymys! Neuvoloihin kai tämän asian ohjaus olisi tärkeintä saada. Joissakin paikoin tietoa ja osaamista tämän asian tiimoilta onkin, mutta ei kaikkialla.
PoistaKiitos blogitekstistä ja kommenteista! Olisinpa saanut lukea ne kaksitoista vuotta sitten. Monia ajatuksia heräsi, mutta tämä vanhempien ahdistukseen haluan sanoa sanasen.
PoistaMeillä oli jo lapsella imeväisikäisellä syömishäiriötä, johon kietoutui allergia, refluksi ja aistiherkkyys. Tosi hienoa on, että etenkin aistiherkkyyksistä tuntuu olevan nykyään paljon enemmän puhetta.
Meillä jouduttiin puolisen vuotta etsimään fysiologisia vaivoja, kun lapsi ei syönyt ja kasvu pysähtyi. Kun ilmiselvää syytä ei löytynyt, pian kääntyi katse etenkin äidin (minun) ja lapsen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Sitä alettiin ns. korjata, monesti syyllistävään sävyyn. Niin ainakin koin sen.
Ulkopuoliselle tilanne näyttäytyykin varmasti kummallisena, mutta pienen lapsen vanhempana tilanne ahdistava. Läsnä on kuolemanpelko, paniikki, väsymys, turhautuminen, häpeäkin, kun ei äitinä pysty perustavanlaatuisimpaan tehtävään, ruokkimaan lastaan.
Tämä keskustelu on yksi tärkeä tapa välittää viestiä, sillä netistä varmasti moni etsii tietoa. Monesti olen vinkannut asiantuntijoille viestimistä esim. Vauva.fissä, koska keskusteluiden vaihtelevasta tasosta huolimatta ne nousevat hakutuloksissa korkealla. Hienoa siksi, Johanna, että viestit aiheesta myös somessa. Toivottavasti sieltä toimittajatkin tarttuisivat aina silloin tällöin aiheeseen.
Ja neuvola olisi tosiaan varmasti tärkeä taho, joka kaipaisi lisää tietoa aiheesta.
Kiitos siis tiedon esillä pidosta ja aiheen tutkimisesta!
T. Camilla Ukkonen,
Kiitos tärkeästä äidin näkökulmasta, Camilla! Toivottavasti tästä joku muu äiti ja isä saisivat apua silloin, kun ongelma on akuutti. Ja somessa tosiaan tämä aihe tavoittaa aika hyvin ammattilaisia myös neuvolan puolelta.
PoistaTässä aiheessa riittäisi paljon tutkittavaa, kun omaankaan tutkimukseeni se ei suoranaisesti kuulu. Nuokaan tutkimukset, joihin viittasin, eivät ole tehty aistiherkkyyksiä huomioiden. Jos joku tietää sellaisia tutkimuksia, tänne saa mielellään vinkata.
Minulla oli lapsena herkkyys ruoan liukkaalle suutuntumalle ja melko voimakas tuoksu- ja makuherkkyys. Herkkyydet tekivät minusta hyvin hitaan ja valikoivan syöjän. Herkkyydet myös hidastivat painonkehitystäni. Ruokatuntemukseni olivat muille ihmisille käsittämättömiä. Minua oksetti esimerkiksi vesijohtovesi, jossa maistoin herkästi kloorin, mullan ja homeen sivumakuja. Aivan erityisesti minua inhotti sammakonkutumainen raa’an tomaatin sisus. Söin tomaattia, jos sain poistaa siitä siemenet. Myöhemmin kun asuin Italiassa, opin että jokainen kunnon kokki tekeekin juuri niin. Vettä opin juomaan vasta kolmikymppisenä. Aistiherkkyyteni hävisivät asteittain iän myötä kun aistini ”tylsistyivät”.
VastaaPoistaHerkkyydet ovat myös vahvuus. Harjoitin aikuisena hajuaistiani vuosia tuoksuharrastuksen avulla. Pystyn kertomaan paljon shampoostasi, partavedestäsi, deodorantistasi tai vaikkapa rappukäytävän lattianpesuaineesta. Tunnistan satoja tuoksu-raaka-aineita. Näillä taidoilla minusta tulisi helposti hajuvesien ”nenä” eli parfymööri tai viininmaistaja. En saa helposti ruokamyrkytystä, koska maistan helposti pilaantumisen. Ajattelen herkkyyksiäni suojaominaisuuksina.
Lapsena minua olisi huomattavasti auttanut, jos joku olisi syömään pakottamisen sijaan halunnut ymmärtää syömisen logiikkani. Kysy, älä oleta. Älä tuputa äläkä pakota. Tarjoa vaihtoehtoja. Yritä ymmärtää välttämisen logiikka ja auta laajentamaan ruokavalintoja. Jos olet ammattilainen ja pystyt tukemaan lasta tai nuorta näissä jutuissa, teet ison palveluksen!
Kiitos kokemustesi jakamisesta, Anna! On niin tärkeää lisätä ymmärrystä siitä, miten eri tavalla me voimme asioita aistia. Ja miten samat ilmaisut voivat merkitä ihan eri asioita näissäkin asioissa. Esimerkiksi se, että ruoka maistuu pahalta, voi toiselle tarkoittaa."Ei tämä nyt niin nautinnollista ole, mutta mitäs siitä." Toiselle se voi tarkoittaa:"Koen kipuun verrattavaa kärsimystä tai aivan sietämättömiä aistimuksia, jotka on heti lopetettava."
PoistaMinäkin ajattelen, että herkkyys voi olla myös vahvuus. Varmasti ihmiskunta olisi kuollut jo varhaisessa vaiheessa sukupuuttoon, jos kaikki olisivat pistelleet poskeensa myrkkymarjat ja mädäntyneet ruuat. Herkälle maistajallehan on tutkimuksissa annettu hieno nimikin: supermaistaja. Hän voi kokea hyvin vahvasti myös nautinnon hyvästä ruuasta!
Kiitos Johanna, että olet ottanut tämän asian esille. Syömiseen liittyviä asioita nousee jatkuvasti esille myös mun työssäni varhaiskasvatuksen puheterapeuttina. Ehkä jopa enenevässä määrin, verrattuna urani alkuaikoihin 15 vuotta sitten. Täällä on tullut hyviä kommentteja ja ajatuksia. Esimerkiksi Lauran ajatus ilosta ja huumorista on loistava! Juuri näin, ruokailu on iloinen asia, ainakin sen soisi olevan. Ilon kautta välitämme myös ruokakulttuuriamme eteenpäin. Huumori antaa mahdollisuuden rentouteen ja jaettuun kokemukseen.
VastaaPoistaElisan huomio siitä, että harmillisen vaikea saattaa olla löytää tukea, jos/ kun oman lapsen syöminen huolettaa, pitää todella paikkansa. Camilla kuvaa hyvin niitä ajatuksia ja tunteita, joita vanhemmilla voi olla, kuolemanpelosta lähtien. Mitä jos sitä ei oteta todesta?!
Mä ajattelen puheterapeuttina sitä, miten tärkeää syömiseen liittyvien haasteiden ja erilaisten piirteiden äärellä on löytää ne oikeat asiantuntijat, jotka osaavat auttaa. Tarvitaan siis monialaista ja moniammatillista tekemistä, jossa ovat mukana niin syömisen kanssa painiva lapsi tai aikuinen, hänen lähi-ihmisensä sekä ammattilaisia.
Puheterapeutti voi esimerkiksi arvioida sitä, onko suun alueen motorisissa taidoissa jotain sellaista, miksi syöminen on haastavaa, pulmallista, erilaista. Joskus esimerkiksi suupalan työstäminen suussa voi olla niin vaikeaa, että syöminen ei ole turvallista. Kukapa silloin mielellään esimerkiksi työläästi pureskeltavaa haluaisi syödä, jos on riski, että suupala luiskahtaa hallitsemattomasti nieluun. Eikä tätä lapsi osaa kertoa, vaan hän saattaa vain kieltäytyä tietyistä ruoista. Kuinka usein me puhummekaan ”niistä sihtikurkkuisista” lapsista, jotka ”nyt vaan ovat sellaisia”. Etenkin ammattilaisilla tulee olla tietoa vähintäänkin siitä, kenen puoleen huolestuneen asiakkaan/ potilaan perheineen voi ohjata.
Kiitos tästä näkökulmasta, Taina! Hienoa, että ollaan saatu tänne keskusteluun niin monesta eri näkökulmasta ymmärrystä siihen, miksi syöminen voi olla lapselle vaikeaa.
Poista